Elokuvat

Okei, myönnän olevani säälittävä hirviö. Minun oli pakko syödä poikaystäväsi.Olen normaalialueen ulkopuolella, elämäni on vaivalloista, autiota ja tylsää. Aina silloin tällöin kuuntelen kovaäänistä musiikkia ja oloni helpottuu. Kotini on hylätyllä lentoasemalla, eikä minulla ole nimeä. Kun haluan tietää miltä sinusta tuntuu syön sinut. Kuulit oikein, minä syön teitä normaaleja siksi, että voisin kokea ne hetket joita te koette olohuoneissanne, kotona perhelounailla kun isä leikkaa lihaa. Kun maistan päätäsi on kuin katsoisin elokuvan.

Silloin näen kuin valkokankaalta mitä teit viime kesänä, isäsi ajoi ruohoa ja sinä menetit neitsyytesi.

Jonathan Levinin elokuvassa Warm Bodies vampyyri -ja zombielokuvista tuttu kannibalismi rinnastuu johonkin positiiviseen: kykyyn asettua lähimmäistemme saappaisiin. http://www.youtube.com/watch?v=07s-cNFffDM Myös elokuvien katselusta tulee eräänlaista maistelua. Asetelma on mahdollinen, koska Warm Bodies, pop-hirviögenrelle uskollisena tarjoilee inhimillisiä hirviöitä. Elokuvalla on ns. tunteellisesti saastuttava vaikutus.

Me pidämme hirviöistä, koska meillä on aavistus miltä tuntuu olla koditon, yksinäinen, pahanhajuinen ja ruma. Mutta kuten yllä oleva osoittaa, hirviöt myös pitävät meistä. Hirviöt syövät päitämme koska haluavat olla normaaleja. Kuullostaa hullulta, mutta totta se on. Useimmat hyvät tarinat hirviöistä perustuvat juuri tähän: hirviö ei ole hirveä koska on paha, vaan koska hän haluaa niin kovasti olla normaali, että tekee lopulta jotain hirveää. Ja tuloksena on yhteiskunta jossa suvaitsemattomuus hirviöitä kohtaan leviää kuin rutto. "Hirviöt on tapettava" -muodostuu poliittiseksi iskulauseeksi.

Seuraa melodraama epäoikeudenmukaisesta kohtelusta: paha onkin paha yhteiskunta, valtakoneisto joka ei ymmärrä hirviöyden todellista olemusta. Ja syyttömät tapetaan. Warm Bodies-elokuvassa zombeja ei juurikaan tapeta. Hirviöt ovat ystäviä. Jos tämä tuntuu sinusta lällyltä, se johtuu siitä että olet tunteeton robotti, etkä ole vielä menettänyt neitsyyttäsi pään maistamisessa. Kyky maistaa toisen päätä (sitä kutsutaan painotuksesta riippuen mukanaelämiseksi, empatiaksi, samastumiseksi yms...) on aina ollut vaikea pala. Kun huomasin itkeväni Warm Bodiesin näytöksessä, en ollut varma johtuiko se kuolettavasta tartunnasta, siitä että paha viihdeteollisuus oli syönyt aivoni ja asettanut tilalle kolme tunteellista hernettä.

Kun lähden ulos teatterista, päässäni kaikuu nerokas loppukohtaus, jossa päähenkilöä esittävä hirviö muuttuu normaaliksi, säilyttäen silti vanhan hirviönimensä. Mikä sinun nimesi on, ex-hirviöltä kysytään. "Just R" hän vastaa. Nimi viittaa kykyyn olla olemassa, myös toisten saappaissa. Monet samastumista käsittelevät teoriat elokuvasta muistuttava ns. neljännestä tasosta, jossa elokuvan henkilöt laukaisevat katsojassa muutoksen. Tätä tilaa kutsutaan "katarttiseksi identifikaatioksi". Elokuvasta tulee suurempi tai yhtä suuri kuin elämä! Se laukaisee meissä muutoksen. Tässä tapauksessa halun maistaa lähimmäisten päitä. Ja sehän on varsin keväinen, kiva juttu!

Päänmaistelua keväisessä Helsingissä.Kuvan zombi liittyy tapaukseen.

Elokuvateatterin ulkopuolella huomaan, että eräs tuttava on soittanut. Warm Bodiesin jälkeen minulla on yhtäkkiä tarve maistaa päätä. Ja mikä sattuma vanha juoppo soittaa juuri sopivasti! Juhuuuu! Vedämme seitionhuet päiväkännit auringonpaisteessa. Just R! Ole vain olemassa! Olen katarttisessa identifikaation tilassa. Olen saanut tartunnan. Lopun päivää olen tosielämän zombi, laulan raitiovaunussa juoppokaverini, toisen tosielämän zombin kanssa ja ihmiset juoksevat pakoon meidät nähdessään.

78-vuotias nainen kutsui minut työhaastatteluun. Hän halusi nähdä olisinko sopiva henkilökohtainen avustaja. Haastattelu oli erikoislaatuinen. Istuimme keravalaisen kerrostalon keittiössä naisen kotona. Katselin naisen tupakan kellastamia sormia ja seinällä roikkuvia valokuvia naisesta nuorena. Minua alkoi vähän pelottaa. Nainen vinkkasi hymyillen nurkkaan, ja totesi."Imuroida ei tarvitse. Jarkko imuroi."

Tämä oli se hetki, jolloin tuijotin pitkältä tuntuvan sekunnin. Mummon arvoituksellinen hymy tuntui kielivän jotain selittämätöntä. Ilmauksessa imuroivasta Jarkosta oli jotain outoa: se oli korostuneen sukupuolittunut. Siinä oli jotain seksuaalista. Lopulta selvisi että Jarkko on poliota sairastavan muorin robotti-imuri.

Leikataan flashforward Keravalta etelä-Ranskaan. Aurinkoisella terassilla tyylikäs nainen lukee juttua uusimmasta Marie Clairesta. Siinä kerrotaan kyberseksin uusista tuulista. Jutussa mainitaan mm. Matt McMullen, jonka fembotteja, oikean tuntuisia naisnukkeja on nähty mm. Ryan Goslingin tähdittämässä elokuvassa Lars ja se ainoa oikea (2007).Aihetta lähestyttiin myös Lontoon sci-fi festareilla, jossa nähtiin dokumentti Mechanical Bride. Dokumentin kertojana toimii "AF 709" aka Julie Newmar, joka esitti robottia 1960-luvun tv-sarjassa Living Doll.

Tyttäreni huoneessa tyttö katselee kun isi kirjoittaa blogia.

Marie Clairen juttua lukiessa minusta alkoi tuntua että robottikortti, ajatus synteettisestä rakkaudesta otetaaan säännöllisesti esiin, kun halutaan etsiä "uusia tuulia" yhteiskunnassa. Mutta minusta myös tuntui että keravalaisen mummon imurissa, tuon vanhan naisen sinänsä hyvin vähän seksikkäässä epätoivossa oli linkki aiheeseen. Dokumentin nimi Mechanical Bride viittasi myös Marshall McLuhanin samannimiseen, vuonna 1951 ilmestyneeseen kirjaan.

Botti-keskustelun uutuuden alta paljastuu jotain tuttua ja vanhaa. Se tuo mieleen E.T.A. Hoffmannin 1800-luvulla kirjoittaman tarinan Sandman (se karumpi kahdesta nukkumatista)Tarinassa Nathaniel rakastuu Olympiaan, professorin kuvankauniiseen tyttäreen joka on automaton, mekaaninen kone. Lopputulos ei ole onnellinen: Nathaniel menettää järkensä ja tekee itsemurhan.

Näyttääkin siltä että koko tämän nukkeleikin kauheus liittyy sen lapsellisuuteen. Näyttää siltä että lapsuusaikainen toive elävistä nukeista palaa henkiin vielä aikuisenakin. Nukkien historiasta kirjoittanut Anthony Ferguson vihjaa, että jopa tavallisten patsaiden synnyn taustalla on eroottinen yllyke. http://books.google.fi/books/about/The_Sex_Doll.html?id=Zr90CFnRkigC&redir_esc=y

Kun halu patsaaseen syntyy puhutaan tavallisesti agalmatofiliasta tai statuofiliasta. Sillä on yhteys myös somnofiliaan. Somnofilisti syttyy nukkuvasta tai liikkumattomasta parnerista. Ferguson spekuloi tyrmäystippa-raiskauksien yhteydestä somnofiliaan ja sukurutsaisiin suhteisiin lasten välillä.

Havis Amandasta ei lopulta ole kovin pitkä matka pumpattavaan barbaraan ja mattoa imuroivaan Jarkkoon.

Big Data, tuttavallisemmin Iso Da, on tullut mukaan viihteen kuluttamiseen. Miten tämä tapahtuu, ja oikeastaan, mitä sillä on väliä? Ainakin mainostoimisto Bob Helsingin sivulla kehutaan, että Iso Da lisää kuluttajan valtaa. http://www.bobhelsinki.fi/blog/262/the-big-data/ Tämä argumentti perustuu tutulle virrelle uuden tekniikan tuomasta demokratiasta. Yhtä usein kuitenkin väitetään päinvastaista: Big Data on uusi Isoveli, joka valvoo ja tekee meidän mauistamme entistäkin kuuliaisempia. Angry Birds-pelin pelaajat tietämättään (nyt tiedätte)antavat tietoja sijainnistaan peliyhtiölle, joka käyttää tietoja markkinoinnin optimoinnissa. Onkin yhtä yleistä sanoa, että Iso Da tekee kuluttavista kansalaisista käsinukkeja. Näin väittää esimerkiksi toimittaja Andrew Leonard.

http://www.salon.com/2013/02/01/how_netflix_is_turning_viewers_into_puppets/?

Kenen käsi sinun sisässäsi on?

Hyvä esimerkki on pause-näppäin. Se niin pieni, mutta ah niin merkittävä tekijä siinä mitä Iso Da-jargonissa kutsutaan nimellä "event" . Kun minä teen jotain, painan pausea, klikkaan hiirellä, syntyy tapahtuma (nyt ei saa nauraa). Niin, kun nämä miljoonat painallukset aggregoidaan yhteen kimppuun, syntyy tapahtumakimppu nimeltä Iso Da. Se mitä sillä tehdään onkin jo toinen juttu, tarvitaan analyytikon aivoja jotta tuollainen tieto voidaan analysoida hyödylliseksi.

Pause on vain yksi esimerkki. Tietoja voidaan koota myös volumesta, värisävyistä yms.

Netflix on perustanut kokonaisen sarjan, House of Cardsin käyttäjien edesottamuksista kootun tiedon varaan. Sarja on eräänlainen Iso Da-kokeilun prototyyppi. Mehän muistamme, että House of Cards on remake 1990-luvun samannimisestä, BBC:llä esitetystä sarjasta.
http://www.youtube.com/watch?v=Yd01OITUR24

Netflixin käyttäjät pitivät BBC:n sarjasta. Mutta he pitivät myös David Fincheristä ja Kevin Spaceystä. Tämän johdosta yhtiö päätti tuottaa sarjan, jossa on kaikki komponentit yhdessä, ohjaajaa ja näyttelijää myöden. Tässä ei siis ole kyse kuluttajan vallasta, vaan siitä, että palveluntarjoaja ohjaa kuluttajan mieltymyksiä Ison Da:n mielenliikkeiden mukaan. Siis jotenkin näin: ajatellaan että kuluttaja pitää Justin Bieberistä ja Kissistä. Ahaa, tehdään siis duetto Gene Simmonsin ja Justin Bieberin kanssa, varma hitti! Kuten monet palveluntarjoajat, Netflix ohjailee kassavirtoja you might also like -suosituksilla. Näin sinäkin alat pitää siitä mistä Iso Da. Tarkoitus on saada sinut uskomaan SINUN YKSILÖLLISIIN TARPEISIISI.

Tässä piilee siis päättelyvirhe: Iso Da ei milloinkaan ole "yksilöllinen" kuten usein väitetään. Mehän tiedämme, ettei yksittäisellä pausen painalluksella ole väliä. Se ei kiinnosta ketään. Painalluksia tarvitaan miljoona, sitten tiedosta tulee kiinnostavaa. (Monikaan ei ole varma, onko olemassa objektia nimeltä "yksilöllinen pausen painallus"!)

Niin, mutta tarkoittaako tämä kaikki todella, että viihteestä tulee kiinnostavaa? Pelkään, että Iso Da:n kyky ennakoida mistä asiakas tykkää on formaatti-ajattelun huipentuma.

Ja karmea totuus taitaa lopulta olla tämä: siellä käsinuken sisässä ei ole kättä. Siellä on tyhjyys. Haamu, joka tykkää siitä mistä sinäkin. Tilanne tuo mieleen ajatusleikin, jota kutsutaan äärettömän apinan teoreemaksi. Jos on ääretön määrä apinoita kirjoituskoneilla varustettuna, on varmaa että nämä joskus, jossain vaiheessa, vahingossa kirjoittavat mestariteoksen.