Elokuvat

En ole koskaan pitänyt tähdistä.

Leffoista puhuttaessa ilmaus "tähdittää" on ärsyttävä. Jotenkin tulee mieleen "paskattaa".

Ajatelkaa, mitä te ajattelisitte, jos joku väittäisi että tätä blogia tähdittää Kimmo Laakso.

Vitutukseni kumpuaa osaksi Tuomas Enbuskesta. Hänhän on viimeaikoina fiilistellyt väitettä, jonka mukaan me emme ole tasa-arvoisia. Enbusken popkulttuuri-referensseihin kuuluvat mm. Elvis, Ayn Rand ja Einstein.

Kaikki oman alansa tähtiä. Ayn Rand, Tuomas Enbuske, Elvis, Einstein.

Oli ala mikä tahansa, sillä on omat elviksensä.

Enbuske, tuo journalistitähtönen kiertelee nyt esittelemässä pamflettiaan.

Tv-tähti Enbusken mukaan tasa-arvo näyttää hyvältä, mutta vain paperilla. Tasa-arvo on terrorismia. Eräs Enbusken lempihokema on "Toisen tulo ei ole toiselta pois".

Olen kyllästynyt nyt jo muodikkaaseen ahneus-vittuunpehmoilujadownshiftauseiseketäänhaittaaettämullaonisobmw-höpinään. Tämä asenne -sulla ei ole oikeutta puuttua mun asioihin, mä parkkeeraan mihin mä haluan- ottaa näyttävästi tulta ympäristössä- etenkin äijissä. Se tarttuu. Ihmiset nostavat kädet ilmaan taputtavat karvaisia kätösiään kun Tuomas sanoo: mä en haluu et kukaan tulee sanomaan mulle miten mä parkkeeraan.

Tämä on noloa. Se on kuin tauti jota pitää yrittää vastustaa.

Ahneuden vastalääke on epäitsekkyys. Tehdään jotain missä ei ole mitään järkeä, joka ei tuota mitään.

Otetaan mallia Enbusken sijaan pyhimyksistä.

Kuva: Pyhimys ilmestyy Blogannes Kastajalle tämän työhuoneessa

Pyhimykset ovat tähtien sukulaisia. Jos lukee pyhimyslegendoja, tajuaa että ne ovat sarjallisuudessaan kuin moderni tv-viihde. Kaikki tietävät että ne eivät ole totta, mutta se ei haittaa.

Sankari tai elokuvatähti. Ne tarjoavat esimerkin jota voi yrittää seurata, mieluummin kuin Enbuskea.

Mutta miten pyhimykseksi tullaan?Ja mistä näitä esikuvia löytyy? Erään kliseen mukaan jopa sähkömies, tai kenties naapurin Ritva voi olla pyhimys.

Perusestyneen lähiöspeden on kuitenkin helpompaa mennä elokuviin kuin soittaa Ritvan ovikelloa.

Ilmeisesti pyhimyksenä olo ei ole "ura", jonka voi valita. Itseasiassa sosiaalisella asemalla, lahjakkuudella, opinnoilla yms. kekkuralla ei ole väliä. Kyse on siitä että eletään ihmisten keskellä ja edistetään yhteistä hyvää ajattelematta omaa etua.

Jeesusteluni, ja tämä blogi kumpuaa tästä elokuvasta

http://www.youtube.com/watch?v=7LLhA7JikEI

Elokuvilla on taipumus vaikuttaa. Vaikka moni on sanonut että kyseessä on feikkiyden huipentuma, Veronica Echegui ei ole feikki. Hän on pyhimys.

Hän saapuu Helsinkiin 3.8.

Ps. Pyhä Veronica tarjosi hikirättiä Jeesukselle silloin kun tämä teloitettiin. Hän on myötätunnon ruumiillistuma. Hänen juhlapäivänsä on pyhimyskalenterin mukaan 12. heinäkuuta.

LÄHDENKIN TÄSTÄ PESEMÄÄN TUOMAS ENBUSKEN JALKOJA.

Mel Gibsonin uusi elokuva Get The Gringo ei tule elokuvateattereihin Yhdysvalloissa.

Mutta se tulee elokuvateattereihin perjantaina Suomessa. Sen lisäksi ainakin Kreikassa.

Mitä meillä on yhteistä Kreikan kanssa? Molemmat ovat maita, jotka amerikkalaisten levitystrendien näkökulmasta ovat sivilisaation peräkyliä. Amerikkalaiset näyttävät ajattelevan, että vanhan maailman puhelin -ja kaapeliyhteydet ovat niin primitiivisiä etteivät ne houkuttele katsomaan elokuvia netissä.

Niin, tästä on kyse: Get The Gringo julkaistaan Yhdysvalloissa ainoastaan internetissä ns. tilausvideona (Video On Demand).

Tämä on mielenkiintoista, koska esimerkiksi Suomea on totuttu pitämään jonkinlaisena high tech-valtakuntana. Mutta mitä elokuvien katsomiseen netissä tulee, Suomi ja muut pohjoismaat ovat yhtä kehittyneessä tilassa kuin Kreikan talous.

Toiseksi: näyttää siltä että minä, kuten monet muutkin, ajattelen kuten Yhdysvalloissa usein ajatellaan meidän eurojen ajattelevan: Get The Gringo ja muut suoraan digitaaliseen levitykseen menevät elokuvat ovat niin huonoja, ettei kukaan esittäjä halua niitä teatteriinsa.

Totta puhuakseni Get The Gringo ei ole huono elokuva. Nostaisin esiin esimerkiksi Peckinpah-tyyppiset, hidastetut ultra-violence-paukuttelut. Jotkut niistä ovat yhtä nautittavia kuin tämä kohtaus elokuvasta "Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää":

http://www.youtube.com/watch?v=phmZGKjveAc&feature=related

Mutta asiassa on muitakin puolia. Se, että elokuva menee "suoraan videoon" Yhdysvalloissa, tarkoittaa että Euroopassa ei pystytä seuraamaan sitä miten hyvin elokuva myy ensi-iltaa-seuraavina viikkoina. Toisin sanoen, meikäläiset elokuvien maahantuojat ja levittäjät ym. elokuvien sisäänostajat eivät voi perustaa levittämispäätöstä tarkkoihin myyntilukuihin.

Tämä on saanut monet eurot valittelemaan tilausvideomyynnin näkymättömyyttä. On tullut tavaksi hehkuttaa, kuinka kannattava bisnes tilausvideo on USA:ssa. Mutta kukaan ei tarkkaan tiedä kuinka kannattava. Koska kukaan ei tunnu erityisesti kirjoittavan tilausvideoiden uutuksista, näyttää siltä, että kyse on yksinkertaisesti näkymättömistä elokuvista.

Briteissä tilausvideo-kulttuuri on eurooppalaista kärkeä. Netflixin ja Lovefilmin ohella kilpailee myös leffateatteriketju Curzonin tilausvideopalvelu. Näyttää siltä että monet indie-levittäjät tunkevat tilausvideomarkkinoille. Kehittyvä tilausvideobisnes tarkoittaa, että elokuvia joita emme ehkä koskaan muuten näkisi, me näemme nyt digitaalisesti levitettynä.

Suomessa kuten monessa muussakin Euroopan maassa tilausvideoiden levittämisestä vastaavat mm. puhelinyhtiöt. Äskettäin Variety-lehden artikkelissa todettiin sarkastisesti, kuinka vähän aitoa yrittäjähenkeä tällaisessa toiminnassa on.

Mutta ilmeisesti vikaa on myös katsomiskulttuurissa: Amerikkalaisen indie-leffafirman edustaja totesi näin "Sosiaalisista syistä johtuen eurooppalaiset yleisöt eivät ole yhtä edistyneitä kuin amerikkalaiset mitä tulee elokuvien katsomiseen internetissä"

Noin vuodesta 2001 lähtien 80 % Hollywood-elokuvien tuotoista on tullut teatterilevityksen ulkopuolelta. Elokuvateatteri on pelkkä elokuvan näyteikkuna. Todellinen raha tehdään ns. sekundaarikuluttajien markkinoilla.

Elokuvat eivät siis ole tuottoisia siksi, että niitä käydään katsomassa elokuvateatterissa. Elokuvat halutaan omistaa ja katsoa kotona.
Get The Gringon ja monien muiden elokuvien julkaiseminen ainoastaan tilausvideona Yhdysvalloissa tuntuu muuttavan tätä trendiä.

Ensinnäkin, jos käytäntö tulee yleisemmäksi ihmiset omistavat elokuvia yhä vähemmän. Jos elokuvan ostaa netistä, se ei automaattisesti tarkoita että se katsotaan kotona. Tämä on elokuvien levittäjien kannalta kivaa, koska se ilmeisesti vähentää piratismia. Elokuvien esittäjien, siis elokuvateattereiden kannalta Vod-ilmiö ei ilmeisesti ole kivaa.

The End of the Cinema.

Vai onko todella näin?

Curzonin esimerkki osoittaa että monet elokuvateatterit ovat nähneet tilausvideoissa mahdollisuuden. Toisin sanoen, kyse ei ole yksinkertaisesta vastakkainasettelusta elokuvateattereiden ja netissä tapahtuvan katsomisen välillä.

Tilausvideo on ideaali jakelukanava, koska voitot ja kulut ovat sellaisessa suhteessa, joka takaa suuret tuotot. Mutta näyttää siltä että tilausvideon luoma markkinarako elokuvalle voi olla se syy miksi me näemme elokuvan elokuvateattereissa.

Siten esimerkiksi tuntemattomien komediastarojen kengännauhabudjetilla tekemä elokuva The Do-Deca-Pentathlon on tullut Yhdysvalloissa elokuvateattereihin heinäkuun alussa. http://www.youtube.com/watch?v=Yx8gS_dPWOo

Kenties koska tuotantoyhtiö julkaisi elokuvan ensin tilausvideona? Siis tilausvideokin voi toimia näyteikkunana, jolla voidaan valmistella ja boostata teatterilevitystä ja tehdä tunnetuksi elokuvia, jotka muuten jäisivät tuntemattomiksi.

Luultavasti yksi paljastavimmista kohtauksista uudessa The Amazing Spider-Man-elokuvassa on tämä.
Orpoutuva Peter Parker (Andrew Garfield) luovutetaan enon (Martin Sheen) hoteisiin. Itkevä äiti sanoo viimeisinä sanoinaan pojan huoltajille että poika, tuleva supersankari, ei pidä leivänkuorista.

Pikku Peterin leegot voivat kärsiä.

http://www.youtube.com/watch?v=_XayxMPrUP4

Olen joskus nähnyt kaupassa kuorettomia valmiiksiviipaloituja paahtoleipiä. En kuitenkaan ostanut näitä, koska mielestäni paksu rapea kuori on leivän sielu, se tekee siitä rouhean.

Tämä vastakkainasettelu rouhean kuoren ja pehmoisen sisuksen välillä on The Amazing Spider-Manin hämmästyttävä tag-line. Kuoreton leipä kuvastaa koko elokuvan yleisasennetta. The Amazing Spider-Man; kaikki rouheus eliminoitu.

Mutta mitä on rouheus? Minun nähdäkseni se on työväenluokkaisuutta. Vähän rahaa, paljon haaveita. Hakkaavat vanhemmat.

Koska internet on viimeviikkoina tulvinut vertailuja, joissa rinnan asetetaan uusi hämis (Garfield) ja hänen edeltäjänsä Tobey Maguire aion sanoa sanasen tähän vertailuun liittyen.

Aluksi luulin että tämä vertailu oli silkka pr-temppu jonka tarkoitus oli saada journalistinen karjalauma liikkeelle.

Äskettäin BBC:n radiokanavalla eräs taiteentutkija (!) totesi ykskantaan että hänen mielestään Garfield Parkerina on parempi koska hän skeittaa, ja erityisesti koska hän itseasiassa on "sosialistinen supersankari", eikä hän ole liian nörtti, kuten Tobey. Mielestäni BBC:n arvostelija perusti väitteen sosialistisesta supersankarista siihen että The Amazing Spider-Manissä heiluu pari nosturikuskia. Nämä ilmeisesti työväenluokkaiset hahmot, nosturikuskit ovat The Amazing Spider-Manissa verrattavissa niihin vähemmistön edustajiin jotka toisinaan poseeraavat johtajien kanssa yhteiskuvassa. Tiedättehän, diktaattori tahtoo antaa vaikutelman että on lempeä, ja otattaa kuvan tummaihoinen tyttövauva sylissään.

The Amazing Spider-Man osoittaa, että Hollywood-elokuvat eivät ole pelkkää tyhjää viihdettä. Ne saattavat sisältää kannanottoja. Mutta jos näin on, kannanotot ovat niin syvällä että niiden kaivaja voi joutua riisutumaan alasti sukeltaessaan viemäriin.

Siis tavallaan näiden kannanottojen puristaminen elokuvakudoksen visvasta vaatii, että katsoja pukeutuu älylliseen spandeksiin.

BBC:llä ei pohdittu Hämähäkkimiehen luokka-asemaa. Siellä arvailtiin, onko Amazing Spider-Man itseasiassa Spiderman 4 vai aivan uusi Spiderman?

Se, mikä tekee uudesta Hämiksestä täysin erilaisen ja samalla samanlaisen kuin Maguiren hämis on yhteiskuntaluokka. Molempia kiinnostaa luokka. Mutta Maguiren hämis on työväenluokkainen. Garfieldin taas keskiluokkainen. Siksi on tavallaan vitsikästä kutsua Garfieldin hämistä sosialistiseksi supersankariksi. Se mistä tämä Hämiksen kohoaminen, "luokkaretki" johtuu, on arvailua. Ehkäpä ne, jotka tutkivat kohdeyleisöjen arvostuksia, ovat havainneet, että rouhea duunarimeininki on nyt passe.
Näkemys luokasta heijastuu elokuvan kaikkiin tasoihin. Tässä muutama esimerkki jotka on poimittu vertailemalla Maguiren trilogian ykköstä (2002) ja The Amazing Spider-Maniä:

1. Perhe
Maguiren Hämis asuu suburbiassa. Siis kaukana kaupungista, nuhjuisella alueella. Eräässä kohtauksessa, jossa taustalla on pallogrilli, Maguire sanoo Kirsten Dunstille haaveillen haluavansa muuttaa kaupunkiin. Tämä tapahtuu sen jälkeen kun Dunstin esittämän Mary Janen juoppoisä on lakannut räyhäämästä.Turha sanoa että juoppoisät ovat melko harvassa uudessa Hämiksessä.

2. Työ
Maguire ja Dunst itseasiassa pohtivat mitä he aikovat tehdä TYÖKSEEN kaupungissa. Vertaa uuteen Hämikseen: Parker ei asu suburbiassa, hän asuu kantakaupungilla. Missään kohtaa ei elokuvassa ole hahmojen itsetutkiskelua siitä, miten vaikeaa on toteuttaa haaveitaan työmarkkinoilla. Maguiren Hämiksessä Parkerin eno tekee vuorosanadebyyttinsä valittamalla työttömyyttä. "Kaikkialla on vain tietokonehommia" hän kitisee. Maguiren Hämis haaveilee valokuvaajan työstä. Hänestä tulee valokuvaaja, tosin leffa viittaa työnantajien riistoon koomisella lehtipatruunan hahmolla joka ei vakinaista Parkerin työsuhdetta." Free-lancing, best thing for a kid of your age" toteaa pomo. The Amazing Spider-Manissa Parker ei tee valokuvausta, eikä tietääkseni muutakaan duunia.

3. Rillit
Uudessa Hämiksessä Parker alkaa käyttää rillejä, Maguiren Hämiksessä hän ottaa ne pois. Edellisessä on kiusallinen imagorilli-syndrooma. Tästä ei pääse eroon, vaikka tietäisi että kyseessä on supersankari.

4. Tiede
The Amazing Spider-Manissa tiede on tosikkomaista urpoilua. Parkerin kaavaspedeilyyn keskitytään liikaa. Ilmeisesti Parkerilla on aikaa tutkia kaavoja koska hänen ei tarvitse tehdä työtä. Hänellä on vauraan perheen rahallinen turva.

5. Kosto
Spider-Manin alkuepisodin tehtävä on perustaa tunne huutavasta vääryydestä. Meidät on tarkoitus saada tuntemaan että Peter Parkeria kiusaavat alfaurokset ansaitsevat kunnon nenänakkeja. Uudessa hämiksessä koston edellyttämä esileikki on ymmärretty täysin väärin. Garfieldin hämis on aivan liian salskea ollakseen kiusattu nörtti. Lisäksi hän muistuttaa aivan liikaa Mikko Leppilampea.