Elokuvat

Well, voisitteke kuvitella että Helsingin Yliopistolla puitaisiin Urpokulttuurin vivahteita ? New Yorkissa urpot, tai siis guidot ovat kyllä breikanneet -myös akatemiassa. Queens Collegen John D. Calandran avauksessa pohdittiin äsken meilläkin nähtävän tv-sarja Jersey Shoren suuren suosion haittoja.

Miten harmillista on kulttuurin kannalta jos 20-jotain italialaistaustaiset tyypit, guidot ja guidettet notkuvat porealtaassa, urpoilevat ja juovat viinaa.

Guido (sano: gwiidou) on amerikkalainen slangi-ilmaus epähienoa englantia käyttävälle italialaistaustaiselle henkilölle. Tyypillinen guido tai guidette kuvittelee olevansa yhtä kuuma kuin konepelti. Hän on alemman luokan edustaja, todennäköisesti lähiöstä. Hän käyttää usein sanoja "lafka" tai "pillu". Amerikkalainen guido on usein kuitenkin myös agressiivinen. Hän hokee: "fuhgeddiboutit" , pitää kultavitjoista sekä omasta peilikuvastaan.

Ainakin tälläinen vaikutelma syntyy tosi-tv-sarja Jersey Shoren katselijalle. Monet New Yorkin italoälyköt ovat nousseet barrikadeille. Kritisoijien mukaan todellinen guido ei ole GTL -urpo. Hänellä on mielessään muutakin kuin kuntosalit, geeli ja rusketus. Hän on kuin Jersey Boys musikaalin tuottaja Joe Pesci elokuvassa Serkkuni Vinny (1992). Guidoja 20-vuotta tutkinut Donald Tricarico toteaa NY Timesissa että kyseessä on eräänlainen myöhäiskapitalismin ilmiö. Ilmeisesti guidoudesta tuli todella populaarikulttuurin vakiovaruste Saturday Night Feverin (1977) ja John Travoltan geelikampauksen myötä.

.
Guidokulttuuri yhdistetään erityisesti New Yorkiin ja Queensin kaupunginosaan. Mutta Guido-sanaa käytti tiettävästi ensimmäisen kerran New Jerseyläisen musalehden toimittaja vuonna 1985. Silloin hän puhui paikallisista italialaistaustaisista diskoissa pullistelevista läskipäistä.

Fuhgeddiboutit-tyylinen puhetapa, leimallinen Queens-aksentti (You talkin' to me?) on nykyään haittatekijä jos näyttelijä x tahtoo saada kunnianhimoisia rooleja. Jersey Shoren promotoima guidokulttuuri on saanut kunnon näyttelijät varpailleen.Niitä Parempia Rooleja tavoittelevat näyttelijät maksavat kalliita puhetekniikan kursseja opetellakseen pois Queens-slangista. Se yhdistyy guidouteen eikä sillä saa rooleja-- paitsi kuin ehkä Jersey Shoresta.

Vuonna 1948 eräs Hollywood-käsikirjoittaja löysi natsien elokuvastudio Ufa:ta penkoessaan elokuvan nimeltä Das Ghetto. Se on olevinaan dokumentti juutalaisista. Rikkaat juutalaiset tanssivat, polttelevat sikareita mutta antavat nälkiintyneiden heimoveljiensä kuolla. Pääosassa on epäinhimillisyys ja piittaamattomuus. Tuloslaskelman viimeisellä rivillä lukee: juutalaiset ovat sikoja.

Nykyään ei olla varmoja miksi tämä elokuva tehtiin. Ehkä sen oli määrä vakuuttaa muu maailma siitä että juutalaiset ovat itse syypäitä omaan kurjuuteensa. Elokuva ei koskaan valmistunut. Leffakriitikko Ian Buruman mukaan 1990-luvulla löydetyt, lopullisesta versiosta leikatut pätkät paljastavat että elokuvan kohtaukset ovat lavastettuja. Monet ovat sitä mieltä ettei sitä näytetty koska pelättiin että elokuva saattaisi sittenkin tehdä ihmiset sympaattiseksi juutalaisten kurjuudelle.

Tästä rainasta inspiroitunut israelilainen ohjaaja Yael Hersonski on tehnyt dokumentin dokumentista. Sen nimi on A Film Unfinished. Yllättäen Hersonskin kysymys dokumenttia tehdessä ei ollut niinkään se mitä Das Ghettoa tehdessä todella tapahtui, mikä oli totta ja mikä lavastettua. Vaikka meille vuodesta toiseen muistutetaan että kaiken maailman hitlerien hirveyksien katselu on opettavaista, on kauheuksien katselussa mukana myös aimo annos tirkistelynhalua. Ennen ampumista alasti riisutut, natsien edessä kirkuvat naiset. Mitä opettavaista heidän katsomisessaan voisi olla. Hersonskin mukaan kirkuna sekoittuu perunalastupussin räpinään ja puhe kauheuksien opettavaisuudesta on pelkkää tekopyhää höpötystä.

No mitä sitten tapahtuu kun Hollywood tehtailee natsi-dokumentteja? Paljastuuko totuus natseista? Mielenkiintoista on se että että eräässä toisessa, lännenelokuvista tutun John Fordin masinoimassa propaganda-dokumentissa Nuremberg Its Lesson For Today juutalaisten saama kohtelu ei ole pääosassa. Ensimmäisten 40 min aikana ei edes viitata heihin.

New York Review of Booksiin kirjoittavan arvostelijan mukaan syy juutalaisten sivurooliin on kylmässä sodassa. Tämä elokuva tehtiin aikana jolloin Amerikan oli parasta olla Saksan kaveri.

Elokuvan alkuperäinen tarkoitus oli vakuuttaa Nurembergin syyttäjä natsien sikamaisuudesta. Vaikka syyttäjä, Mr Jackson vakuuttui dokumentteja katsottuaan natsien rikoksista ihmisyyttä vastaan hän epäili kannattiko dokumenttia näyttää tavallisille ihmisille. Näistähän saattoi tulla natsimyönteisiä. Lopulta elokuvaa ei näytetty Amerikassa. Ainoastaan saksalaiset näkivät sen. Tarkoitus oli näyttää saksalaisille millaisa sikoja he olivat ja samalla estää amerikkalaisten muuttuminen natseiksi.

Kaikkien tirkistelijöiden riemuksi Nuremberg, Its Lessons for Today on nyt ilmestynyt DVD:nä, vuosikymmenten jälkeen elokuva on rekonstruoitu alkuperäisestä materiaalista. Aikamme katselija joka mielellään tuijottaa juutalaisten ruumiskasoja palkitaan: luisevia keskistysleirin asukkaita, irroitettuja kultahampaita ja päättömiä silmälasivuoria on tarjolla vaikka kuinka paljon.

Mike Leighin uusin Another Year on saanut Briteissä loistavat arvostelut. Siinä ei kuitenkaan yhtä julmasti piiskata esikaupunkilaistollojen tyylin puutetta kuin Leighin elokuvissa toisinaan. Another Year tuntuu olevan epäillyttävällä tavalla maanläheinen lähiökuvaus. Pääosassa on leighmäiseen tyyliin hyvin epäkiinnostava reippaasti keski-ikäinen esikaupunkilaispari, ilman sitä omahyväisyyttä ja pikkusieluisuutta joka joskus katsoo kankaalla silkasta vahingonilosta. Mike Leighin kiinnostavuus on tavallisesti ollut juuri tässä: hänelle näyttää olevan mahdollista tehdä kiinnostavia elokuvia tyypeistä joissa ei ole mitään kiinnostavaa.

Eräs parhaita näkemiäni elokuvia on Leighin Abigail's Party. Se tehtiin alunperin näytelmäksi mutta BBC tuotti käsikirjoituksen tv-leffaksi vuonna 1977. Koko tarina uppoaa kuin puukko nahkasohvaan. Se sijoittuu tyypilliseen lähiöolohuoneeseen 1970-luvulla. katselukokemuksen viiltävä myötähäpeä liittyy järjenvastaisesti kotoiseen spektaakkeliin,baarikaappiin, sohvakalustoon sekä tietenkin massiiviseen ruskeaan vitriinikirjahyllyyn.

Lähiöperhe odottaa toista ystäväperhettään kylään. Ja kuinka ollakaan vierailusta tulee todella kammottava,eikä vähiten siksi että jostain syystä pariskunnat viehättyvät illan kuluessa toistensa puolisoista. Katsoja odottaa innoissaan miten wife-swapping etenee, mutta mitään niin liberaalia on turha toivoa. Isäntä saa sydärin ennen seisokkia. Mutta ilman tätä odottamatonta kuolemaa elokuva on käsittämättömällä tavalla tuskallinen. Dialogi koostuu wannabe-kliseistä joilla tyypit harrastavat joko piilobrassailua tai puhdasta pullistelua. Isäntä kysyy miesystävänsä vaimolta pitääkö tämä taiteesta johon tämä vastaa käyneensä Pariisissa. Sitten isännän oma vaimo ihailee vierailevan aviomiehen reisilihasten paksuutta jonka jälkeen paljastuu että mies on pelannut liigatasolla futista nuoruudessaan kunnes työelämä imaisi mukanaan, jees jees. Ihan tosi uskomatonta, vastaa isännän vaimo kiihkeästi hengittäen. Isäntä ottaa herneen nenään ja laittaa puuviilutetusta hifisysteemistä Beethovenia niin kovalle ettei kukaan voi puhua. Seuraa riita jossa vaimo vaatii saada Demis Roussosta päälle. Hän saa tahtonsa läpi.

En osaa päättää mikä tekee tämän elokuvan katsomisesta pakottavan kokemuksen. Sekö että siinä nautitaan juustocuutioita cocktail-tikuissa, ja kuunneellaan hifi-järjestelmästä Demis Roussosia. Kenties kaikki johtuu vain siitä että koko leffa on flashback omaan lapsuuteeni, muistan kyllä valitettavan elävästi ne cocktail-tikkuihin pujotetut viipaloidut lihapullat, viinirypäleet ja juustokuutiot joita nautimme sohvaryhmän ääressä Vantaalla tupakansavun leijuessa samalla kun Isi kaatoi kossua kahvin sekaan ja lauloi Tom Jonesia daijuille naapureillemme.

Abigail's Partyssa käheä-ääninen äiti on kännissä ja esittelee hyvinvarusteltua keittiötä. Klasikkokohtauksessa hän sanoo vieraiden kuullen laittavansa "Beaujolaista jääkaappiin". Lähiötädin moukkamaisuudesta ja muista kliseistä on itseasiassa tullut briteissä tavaramerkki: Kaikkia etikettisääntöjä rikkoen lontoolaiset ravintolat tarjoilevat tätä nykyä jääkaappikylmää Beaujolaista. Leighin leffaan kirjoittamasta munauksesta on siis tullut todellisessa elämässä merkki tyylitajusta.

Yritin lukea kirjaa kämppiksilleni ääneen : Please Daddy No. Pliis ei enää, kuului huuto.

Olen jälkeenpäin, sairaasta uteliaisuudesta ostanut muitakin tämän huippusuositun misery-genren edustajia. Kannessa on aina reppanoita kakaroita. Kirjoissa lapsia naidaan, päät tungetaan mikrouuniin ja sitten mennään isän kanssa ees-taas pissalle.

Rankkaa.

Useimmat sanoivat että ettei kukaan terve älykkäänä itseään pitävä voi LUKEA misery literaturea.

Mutta näitä kirjoja myydään aivan helvetisti. Niitä saa ostaa Lontoossa Asdasta, paikallisesta Anttilasta. Ihmiset, useimmiten naiset lukevat näitä kirjoja kuin Aku-Ankkaa. Vessassa. Ruokapöydässä.

Tämä ei ole fiktiota.

Voiko misery-litiä kääntää Hollywoodin kielelle? Tarkoitan voisiko kukaan kokea viihtyvänsä posket täynnä poppareita ja irtiksiä Stuartin tarinan valkokangasversion äärellä, samaan tapaan kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaajan Päiväkirjan äärellä. Monet näkevät kurjuuskirjallisuuden ja chick-litin saman kolikon kääntöpuolina.

Naiset jotka haluavat olla rankkoja kirjoittavat nyt kurjuuskirjallisuutta eikä mitään chick-litiä.

Kyse on kirjallisuudenlajista joka sai alkunsa Usa:ssa 1990-luvulla. Silloin David Peltzer kirjoitti kirjan A Child Called it jossa äiti juottaa pojalleen ammoniakkia ja antaa päin näköä päivittäin.

Sitten Frank McCourt kirjoitti Seitsemännen portaan enkelin.

Siitä tehtiin elokuva. Sen jälkeen nimenomaan irlantilainen lapsuus tuli synonyymiksi kurjuudelle. Jotkut ovat sitä mieltä että kurjuuskirjallisuus keikkuu pornon ja tirkistelyn horjuvalla alueella eikä sitä voi muuntaa blockbuster-elokuvaksi.

Viimeisin yritys on Kevin Lewisin The Kid joka on tositarina Kevin Lewisistä ja tämän brutaalista mutsista. No, elokuva ei ole menestynyt kovin hyvin.

Ja eritysesti silmään pistään että kirjan kauhea hampaaton ämmä, Kevinin mutsi on elokuvassa todella seksikäs bimatsu eli Natastha McElhone. On suorastaa omituista nähdä tämä kissa sylkemässä slangi-ilmauksia etelä-Lontoolaisella katu-aksentilla.

Ei kovin todenmukaista tai uskottavaa, lievästi sanottuna.

Misery-litin kirjoittaminen kannattaa. Jos sinua on hyväksikäytetty lapsena kustantaja kyllä tietää miten pääset käsiksi rahoihin. Vaikka aallonharja tuntuu olevan laantumassa (siellä jossain vuoden 2008 tienoilla) The Bookseller listasi vastikään kurjuuskirjallisuuden vuosikymmenen tuottoisimmaksi genreksi.

Heti Harry Potterin ja kokkikirjojen jälkeen.

"Isästäni tuli jatkuvasti sukupuolisesti kursailemattomampi kanssani. Hän masturboi Bobby-koiraa saadan tämän kiihkoon. Sitten hän laittoi minut koskettamaan itseään ja Trixie-terrieriä ja sen jälkeen haistamaan sormiani. Minä yritin katsoa muualle ja sain isän vihat päälleni"

Ylläoleva on katkelma myyntitilastojen kärjessä keikkuneen misery-lit genren edustajan Stuart Howarthin tosi-romaanista Please Daddy No. Kannessa anovan näköinen pikkupoika. Ei kuitenkaan Stuart.

Poikansa lisäksi kirjan Isi pitää myös sioista.