Isin kanssa pissalla

Yritin lukea kirjaa kämppiksilleni ääneen : Please Daddy No. Pliis ei enää, kuului huuto.

Olen jälkeenpäin, sairaasta uteliaisuudesta ostanut muitakin tämän huippusuositun misery-genren edustajia. Kannessa on aina reppanoita kakaroita. Kirjoissa lapsia naidaan, päät tungetaan mikrouuniin ja sitten mennään isän kanssa ees-taas pissalle.

Rankkaa.

Useimmat sanoivat että ettei kukaan terve älykkäänä itseään pitävä voi LUKEA misery literaturea.

Mutta näitä kirjoja myydään aivan helvetisti. Niitä saa ostaa Lontoossa Asdasta, paikallisesta Anttilasta. Ihmiset, useimmiten naiset lukevat näitä kirjoja kuin Aku-Ankkaa. Vessassa. Ruokapöydässä.

Tämä ei ole fiktiota.

Voiko misery-litiä kääntää Hollywoodin kielelle? Tarkoitan voisiko kukaan kokea viihtyvänsä posket täynnä poppareita ja irtiksiä Stuartin tarinan valkokangasversion äärellä, samaan tapaan kuin Sophie Kinsellan Himoshoppaajan Päiväkirjan äärellä. Monet näkevät kurjuuskirjallisuuden ja chick-litin saman kolikon kääntöpuolina.

Naiset jotka haluavat olla rankkoja kirjoittavat nyt kurjuuskirjallisuutta eikä mitään chick-litiä.

Kyse on kirjallisuudenlajista joka sai alkunsa Usa:ssa 1990-luvulla. Silloin David Peltzer kirjoitti kirjan A Child Called it jossa äiti juottaa pojalleen ammoniakkia ja antaa päin näköä päivittäin.

Sitten Frank McCourt kirjoitti Seitsemännen portaan enkelin.

Siitä tehtiin elokuva. Sen jälkeen nimenomaan irlantilainen lapsuus tuli synonyymiksi kurjuudelle. Jotkut ovat sitä mieltä että kurjuuskirjallisuus keikkuu pornon ja tirkistelyn horjuvalla alueella eikä sitä voi muuntaa blockbuster-elokuvaksi.

Viimeisin yritys on Kevin Lewisin The Kid joka on tositarina Kevin Lewisistä ja tämän brutaalista mutsista. No, elokuva ei ole menestynyt kovin hyvin.

Ja eritysesti silmään pistään että kirjan kauhea hampaaton ämmä, Kevinin mutsi on elokuvassa todella seksikäs bimatsu eli Natastha McElhone. On suorastaa omituista nähdä tämä kissa sylkemässä slangi-ilmauksia etelä-Lontoolaisella katu-aksentilla.

Ei kovin todenmukaista tai uskottavaa, lievästi sanottuna.

Misery-litin kirjoittaminen kannattaa. Jos sinua on hyväksikäytetty lapsena kustantaja kyllä tietää miten pääset käsiksi rahoihin. Vaikka aallonharja tuntuu olevan laantumassa (siellä jossain vuoden 2008 tienoilla) The Bookseller listasi vastikään kurjuuskirjallisuuden vuosikymmenen tuottoisimmaksi genreksi.

Heti Harry Potterin ja kokkikirjojen jälkeen.

"Isästäni tuli jatkuvasti sukupuolisesti kursailemattomampi kanssani. Hän masturboi Bobby-koiraa saadan tämän kiihkoon. Sitten hän laittoi minut koskettamaan itseään ja Trixie-terrieriä ja sen jälkeen haistamaan sormiani. Minä yritin katsoa muualle ja sain isän vihat päälleni"

Ylläoleva on katkelma myyntitilastojen kärjessä keikkuneen misery-lit genren edustajan Stuart Howarthin tosi-romaanista Please Daddy No. Kannessa anovan näköinen pikkupoika. Ei kuitenkaan Stuart.

Poikansa lisäksi kirjan Isi pitää myös sioista.

Kirjoitettaessa soi Electric Eel Shock: Killer Killer