Mike Leighin uusin Another Year on saanut Briteissä loistavat arvostelut. Siinä ei kuitenkaan yhtä julmasti piiskata esikaupunkilaistollojen tyylin puutetta kuin Leighin elokuvissa toisinaan. Another Year tuntuu olevan epäillyttävällä tavalla maanläheinen lähiökuvaus. Pääosassa on leighmäiseen tyyliin hyvin epäkiinnostava reippaasti keski-ikäinen esikaupunkilaispari, ilman sitä omahyväisyyttä ja pikkusieluisuutta joka joskus katsoo kankaalla silkasta vahingonilosta. Mike Leighin kiinnostavuus on tavallisesti ollut juuri tässä: hänelle näyttää olevan mahdollista tehdä kiinnostavia elokuvia tyypeistä joissa ei ole mitään kiinnostavaa.
Eräs parhaita näkemiäni elokuvia on Leighin Abigail's Party. Se tehtiin alunperin näytelmäksi mutta BBC tuotti käsikirjoituksen tv-leffaksi vuonna 1977. Koko tarina uppoaa kuin puukko nahkasohvaan. Se sijoittuu tyypilliseen lähiöolohuoneeseen 1970-luvulla. katselukokemuksen viiltävä myötähäpeä liittyy järjenvastaisesti kotoiseen spektaakkeliin,baarikaappiin, sohvakalustoon sekä tietenkin massiiviseen ruskeaan vitriinikirjahyllyyn.
Lähiöperhe odottaa toista ystäväperhettään kylään. Ja kuinka ollakaan vierailusta tulee todella kammottava,eikä vähiten siksi että jostain syystä pariskunnat viehättyvät illan kuluessa toistensa puolisoista. Katsoja odottaa innoissaan miten wife-swapping etenee, mutta mitään niin liberaalia on turha toivoa. Isäntä saa sydärin ennen seisokkia. Mutta ilman tätä odottamatonta kuolemaa elokuva on käsittämättömällä tavalla tuskallinen. Dialogi koostuu wannabe-kliseistä joilla tyypit harrastavat joko piilobrassailua tai puhdasta pullistelua. Isäntä kysyy miesystävänsä vaimolta pitääkö tämä taiteesta johon tämä vastaa käyneensä Pariisissa. Sitten isännän oma vaimo ihailee vierailevan aviomiehen reisilihasten paksuutta jonka jälkeen paljastuu että mies on pelannut liigatasolla futista nuoruudessaan kunnes työelämä imaisi mukanaan, jees jees. Ihan tosi uskomatonta, vastaa isännän vaimo kiihkeästi hengittäen. Isäntä ottaa herneen nenään ja laittaa puuviilutetusta hifisysteemistä Beethovenia niin kovalle ettei kukaan voi puhua. Seuraa riita jossa vaimo vaatii saada Demis Roussosta päälle. Hän saa tahtonsa läpi.
En osaa päättää mikä tekee tämän elokuvan katsomisesta pakottavan kokemuksen. Sekö että siinä nautitaan juustocuutioita cocktail-tikuissa, ja kuunneellaan hifi-järjestelmästä Demis Roussosia. Kenties kaikki johtuu vain siitä että koko leffa on flashback omaan lapsuuteeni, muistan kyllä valitettavan elävästi ne cocktail-tikkuihin pujotetut viipaloidut lihapullat, viinirypäleet ja juustokuutiot joita nautimme sohvaryhmän ääressä Vantaalla tupakansavun leijuessa samalla kun Isi kaatoi kossua kahvin sekaan ja lauloi Tom Jonesia daijuille naapureillemme.
Abigail's Partyssa käheä-ääninen äiti on kännissä ja esittelee hyvinvarusteltua keittiötä. Klasikkokohtauksessa hän sanoo vieraiden kuullen laittavansa "Beaujolaista jääkaappiin". Lähiötädin moukkamaisuudesta ja muista kliseistä on itseasiassa tullut briteissä tavaramerkki: Kaikkia etikettisääntöjä rikkoen lontoolaiset ravintolat tarjoilevat tätä nykyä jääkaappikylmää Beaujolaista. Leighin leffaan kirjoittamasta munauksesta on siis tullut todellisessa elämässä merkki tyylitajusta.
