Elokuvat

Mistä saisin mielihyvää?

Eräänä päivänä halusin päivittää tietämykseni korealaisista saippuaoopperoista. DramaFever-sivusto lupaa, että voin katsoa korealaisia draamoja, telenoveloita ja elokuvia –ilmaiseksi. Kun klikkaan lupaavalta näyttävää ikonia, tuttu lappu ponnahtaa ja lannistaa: This Video is Not Available in Your Country. Sitten seuraa selonteko. Yhtiömme tekee kovasti töitä, jotta palvelu olisi globaali, mutta tekijänoikeudet ovat kinkkinen juttu. Siihen asti, odota. Sama ei myös Nollywood-elokuvia tarjoavalla sivustolla, ja Hulu-streamaus-palvelussa. Mitä tv-ja elokuvatarjonnan streamaukseen tulee,nämä yllä mainitut palvelut osoittavat, että amerikkalaiset ovat kansainvälisempiä kuin eurooppalaiset. En ole juristi, enkä osaa sanoa mistä teknisesti on kysymys. Tiedän, että ensimmäinen reaktioni on hämmästys. Kaikki mainitsemani palvelut luotiin ajatellen ensimmäisen polven maahanmuuttajia, jotka kaipaavat omaa, kansallista tv-tarjontaa.
Innovaatio-haukkojen hämmästykseksi nykyään suuri osa kansainvälisen tv-tarjonnan yleisöistä on kotimaisia. Kaikki tämä viittaa siihen, ettei yleisöjen rajoittaminen Not Available to Watch in YOur Country-tyyliin ole synkassa markkinoiden kysynnän kanssa.

Usa Todayn lehtijutun mukaan DramaFeverin katsojista 85% on taustaltaan ei-aasialaisia. Ironia tietenkin on siinä, että näiden palveluiden alkuperäinen idea on tarjota katsojille kansainvälinen vaihtoehto. Ne ovat syntyneet tilanteessa, jossa palveluiden kehittäjät ovat huomanneet, miten vaikea haluaamansa sisältöä on löytää, ja sen jälkeen ryhtyneet toimiin. Palveluiden luojat ovat vastanneet oligopoliaan joka rajoittaa katsomisen mielihyvää.
Maailma on odottanut tekijänoikeuksien höltymistä –viimeiset 200 vuotta. Kun näitä lakeja ensi kertaa säädettiin 1700-luvun lopulla, ne takasivat teokselle muutaman vuoden suojan. Sen jälkeen tekijänoikeuslaki on systemaattisesti tiukentunut. 1976 säädettiin että oikeudet säilyvät tekijällä viisikymmentä vuotta kuoleman jälkeen. 1998 aikaa jatkettiin, nyt se on seitsemänkymmentä vuotta. Kun näitä lakeja alettiin laatia, tarkoitus oli taata tekijälle on riittävä motiivi jatkossakin tuottaa sosiaalista hyvää luovien tuotteiden muodossa.Kyse ei siis suoranaisesti ollut taata tuottajalle tai yhtiölle tuottoisaa elämää.

Onkin merkillistä, että nykyisessä tilanteessa, jossa luovien sisältöjen jakaminen verkossa on heikentänyt tekijänoikeuksia, luovia sisältöjä tuotetaan yhä enemmän. Näyttää siltä, ettei piratismi lopulta tappanut elokuvia, musiikkia eikä mitään muutakaan. Päinvastoin, tekijänoikeuksien höltyminen on itse hyödyttänyt ihmiskuntaa. Luovien sisältöjen luvaton verkkojakelu tuntuu aina esiintyvän yhdessä luovien sisältöjen lisääntyvän tuotannon kanssa. Vuonna 2003 maailmassa tehtiin 3807 pitkää elokuvaa. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli noussut viiteen tuhanteen. Kiinassa, Intiassa ja Etelä-Koreassa on paljon piratismia, mutta myös siellä pitkien elokuvien tuotannot ovat jatkuvassa kasvussa.

The Bling Ring asettuu ryhmäkuvaan moraalista hermostuneisuutta lietsovien teinielokuvien kanssa.

Sen ei pitänyt olla niin. Jokin aika sitten jututin nuoriso-elokuvan ohjaajaa, Oskari Sipolaa. Hän totesi : ”Soundtrack on kuollut”. Haastattelu tapahtui hetkellä, jona olin löytänyt uuden tavan kuluttaa musiikkia. Kirjoitan ylös elokuvan soundtrackin lopputeksteistä. Sitten marssin biisilista kädessä levykauppaan. Näin kävi eilenkinThe Bling Ringin kohdalla. Sydämeni suoritti satoja klikkauksia kuullessaan lopputekstien aikana tanakalla hieromasauvakompilla varustetun Super Rich Kidsin.
Kappale ei ollut mitenkään yllättävä, paremminkin ilmeinen valinta tähän Sofia Coppolan kriittiseen Hollywood-elokuvaan. Sanathan ilmentävät samanlaista yhteiskuntakritiikkiä (vai pitäisikö sanoa lifestyle-kritiikkiä?) kuin itse elokuvakin. Huviajelut isin Jaguaarilla, auringonotto ison talon katolla tai kokaiininotto kylppärissä eivät ilmeisesti olekaan niin rentoja juttuja, kuin kiiltäväkantiset lehdet antavat ymmärtää. Niihin sisältyy tarkoituksettomuuden siemen, lopussa hypätään alas parvekkeelta. Ah, mitä mä teen kun mulla on jo kaikkea!

Kyseessä on eräänlainen aasi ja kaksi heinäpaalia-tilanne. Aasilla on kaksi heinäpaalia, eikä se osaa päättää kummasta syödä –siispä se kuolee nälkään. En yritä vihjata, että Israel Broussard, tai kukaan mukaan elokuvan tähdistä on kavioeläin, vain että aasin päättämättömyys on nyt tämän elokuvan kohdalla hyvin vertauskuvallista. Ja tosiasia on, että The Bling Ringissä aasi tekee päätöksiä, mutta…

Koko elokuvaa vaivaa väärän heinäpaalin syndrooma. Se tavoittelee ajankohtaisuutta tavalla, joka tuntuu ajankohtaiselta. Se suorastaan rukoilee katsojaa, että tämä toteaisi närkästyneenä, voi hitto katso mihin olemme tulleet, olemme nyt näin materialistisia. Töröhuulinen omakuva omasta naamasta, selfie,…vitsi miten itsekästä!

The Bling Ring asettuu armotta samaan janaan ns. teensploitaatio-genren kanssa. Se yrittää olla omakuva ajastamme, tavalla joka ei poikkea sanomalehtien hullu maailma-genrestä. Elämää nähneen taksikuskin kulta-aika meni jo-maailmankuvaa komppaava teenpic-genre sai alkunsa Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Silloin elokuvien teinien pakkomielteenä olivat rock’n roll, kiihdytyskilpailut, kannabis ja rikollisuus. Sellaiset elokuvat kuin Dragstrip Riot (1958) ja Motorcycle Gang (1957) olivat monessa mielessä esikuvallisia: ne vetivät teiniyleisöä, mutta myös heristivät sormea tälle. Päivänpolttava, kuumia aiheita etsivä journalismi onThe Bling Ringin ytimessä. Kuten moni muukin menestynyt elokuva, se perustuu lehtiartikkeliin. Nyt artikkelin kirjoittanut Vanity Fairin toimittaja on julkaissut The Bling Ring-kirjankin.

En voi olla nostamatta esiin tässä yhteydessä The Fast and the Furious-saagaa. (Jo Frank Oceanin maininta Jaguaareilla suoritetuista huviajeluista oikeuttaa tähän). Aluksi tämäkin elokuva innoittui Vibessä julkaistusta lehtijutusta, jossa kerrottiin teinien harjoittamasta drag racingistä, kiihdytysajoista. Jos minulta kysytään, tämä artikkeli kyllä alleviivasi monia kiintoisia aspekteja; autoharrastajien maahanmuuttaja-statusta, puuhien laittomuutta, huumeita, tuunattavien autojen anti-amerikkalaisuutta, pientä kokoa yms. Se myös toisti niitä piirteitä, jotka jo Tom Wolfe mainitsi Esquire-lehdessä ilmestyneessä, hot rodeja ja kustom-autoja käsitelleessä jutussa vuonna 1964. Kustom-skene poiki myös niitä, jotka halusivat rahallisesti hyötyä (exploitation) innostuksesta. Siis: eräs asia mikä sukupolvesta toiseen tuntuu toistuvan, on median halu löytää villi nuoriso, jolla on vaarallisia pakkomielteitä ja lyödä sen jälkeen rahoiksi. Pakkomielteet vaihtuvat mutta reaktiot tuntuvat ovat vuodesta toiseen samoja: Ooh, katsokaa miten arveluttavaa! Ooh,kreisiä! ¤ittu miten hullua!

Lars von Trier on tuttu elokuviensa naisista –erityisesti niistä, jotka eivät ole henkisesti terveitä. Hänen uusimpansa, Nymphomaniac, saa ensi-iltansa tulevana jouluna. Myös tämän elokuvan odotetaan kuvaavan naiseutta nyrjähtäneellä tavalla. Pahoin pelkäämme, että yleinen mielipide saa pontta misogyniasyytöksille.

Voisimme helposti kirjoittaa kirjan siitä miten naisia (ja hulluutta) on esitetty. Mutta koska elokuvilla on kyky muokata tapaamme ajatella, löydämme hullun ämmän taudin -siis viehtymyksen naispuolisiin sekoboltseihin, tyyliin Kathy Bates Miseryssä- perusoireet helposti omasta tajunnastamme. Ehkäpä voimallisin aikamme tarina hulluista –ei ainoastaan naispuolisista-sisältää ajatuksen tyrannisoivasta normaaliudesta. Yksi lensi yli käenpesän-tyyppisissä tarinoissa hullut ovat symppiksiä. Hollywood-versiossa (Vuosi nuoruudestani,1999) hullut ovat uhreja. Tai vastaavasti verenhimoisia tappajia, kuten (Miseryssä). Ovatko he joskus jotain tältä väliltä? Ja mitä sillä on väliä, niin kauan kun on yleisöä?

Lars von Trierin osoittama valkoisen miehen viehtymys omituisiin naisiin on historiallisessa katsannossa ihan tavallista.Asiasta on laajemmin kirjoittanut myös Anna Kortelainen. Tämä huolimatta siitä, että Lars von Trierin elokuvia pidetään ”omituisina”. Jos opiskelemme PR:n historiaa elokuvien osalta, jäljet johtavat Yhdysvaltoihin, vaeltaviin sirkuksiin ja friikkeihin. Ehdotin äskettäin kustantajalle Mark Borkowskin kirjan Fame Formula suomentamista. Kirjassa kerrotaan, kuinka elokuvien tähtisysteemi ja julkisuuskoneisto sai alkunsa. Tässä ote suomennoksestani. Katkelma valottaa hyvin paitsi huomiotalouden syntyä, myös miesten naisiin kohdistamaa uteliaisuutta. Tietenkin siihen voi sekoittua rasismia, alistamista, seksismiä ja muuta inhottavaa. Mutta katkelma osoittaa, että jotakin kahdensadan vuoden takaisesta julkisuuden logiikasta on tallella nytkin.

”Kaikki alkoi eräänä päivänä vuonna 1825. Isänsä rihkamakaupassa työskennellessään Phineas Barnum kuuli tarinan joka kiehtoi häntä. Erään orjaplantaasin omistaja oli aikeissa laittaa orjansa myytäväksi. Tämä orja, nimeltään Joice Heth, väitti hoitaneensa George Washingtonia presidentin ollessa pieni vauva. Hänen myyntihintansa oli 3000 dollaria, mikä oli todella paljon sen aikaisessa rahassa mitattuna. Barnum matkusti paikan päälle tarkastaakseen naisen, ja tavattuaan tämän teki päässälaskun. Mikäli nainen todella oli hoivannut George Washingtonia, hänen pitäisi olla nyt 163 vuotta vanha. Sen enempää empimättä Barnum alkoi ostojärjestelyt. Hän tinki hinnasta, maksaen naisesta silti ruhtinaallisen 1000 dollarin summan. Sen jälkeen hän pisti naisen näytille 25 centin kertamaksusta, ja ihmiset eri puolilta osavaltiota tulivat tyrkkimään ja tökkimään orjaa, kuullakseen hänen tarinoitaan ja lauluja joita hän silloin kerran lauloi tulevalle presidentille.

Kun alun asiakasvirta osoitti hiipumisen merkkejä, lehdissä alkoi esiintyä kirjoituksia joissa väitettiin että nainen on väärennös, mekaaninen kumista ja valaanluusta valmistettu nukke. Vastauksena vetonaulaansa koskeviin panetteleluihin ja pahanilkisiin valheisiin Barnum kirjoitti tulikivenkatkuisia vastineita jotka sytyttivät keskustelun ilmiliekkeihin. Seurasi toisia tarinoita, joissa väitettiin että orja on kuolemaisillaan, ja jälleen Barnum puolustautui julkisesti näitä syytteitä vastaan. Nykyään me tiedämme ettei orjalla ollut hätäpäivää, mutta lehtien palstoilla käydyt kiistat varmistivat että kiinnostus hänen täyteohjelmanumeroaan kohtaan säilyi jatkossakin.

Kuka oli lehtikirjoitusten takana? Barnum tietenkin! Ne toimivat tarpeellisena provokaationa, ja niiden ansiosta joukot marssivat tuhatpäisinä tutkimaan Barnumin kummajaista. Maksavia asiakkaita oli kaiken kaikkiaan yli puolitoista miljoonaa ja samalla Barnum tienasi omaisuuden. Ansaitsemillaan rahoilla hän osti New Yorkissa toimineen museon ja perusti paikalle oman kummajaiskabinettinsa joka kantoi nimeä Museum of American Oddities. Siitä tuli oikea luonnonoikkujen runsaudensarvi, joka sisälsi näytekappaleita kaikista maailman kolkista. Museon jakaantui kahdentyyppisiin luonnonoikkuihin: alkukantaisiin heimoihin, tai vielä löytämättömiin ihmisrotuihin kuten Zalumna Agra. Sen lisäksi nähtiin naisia, tserkessialaisia kaunottaria, jotka oletettavasti olivat olleet turkkilaisten orjia tserkessian sodan aikana. Jälkimmäisen ryhmän eksoottinen kiehtovuus kytkeytyi osaksi heidän ei aivan mutta melkein-orjan asemaansa. Niiltä, jotka naisia näyttelivät, vaadittiin viehätysvoimaa, ja tavaramerkiksi muodostunutta tserkessialaisen pörheää afrotukkaa, joka aikaansaatiin liottamalla naisten hiuksia kaljassa.

Kenties vieläkin tunnetumpi Barnum oli tavastaan käyttää hyväkseen poikkeavia henkilöitä, joilla oli jokin vamma tai epämuodostuma. Yhteenkasvaneet kaksoset Chang ja Eng, eli alkuperäiset ”siamilaiset” kaksoset syntyivät vuonna 1811 nykyisessä Thaimaassa ja saapuivat Yhdysvaltoihin vuonna 1829. Kaksoset olivat jatkuvasti riidoissa keskenään, ja kun he tapasivat Barnumin he pitivät tätä pihinä. Lopulta he vetäytyivät plantaasille pohjois-Carolinaan 42-vuoden iässä, ja saivat kaksikymmentäyksi lasta. Muita Barnumin näytteille asettamia poikkeavia hahmoja oli mm. Madame Clofullia, parrakas nainen ja Jo-Jo, koiranaamainen poika. Jälkimmäinen oli Barnumin itsensä mukaan kaikista Barnumin viisikymmentävuotisen uran ihmeellisyyksistä ihmeellisin; ”ihmisskyenterrieri, luonnon ristiriitojen kruununjalokivi”. Koiranaamaisen pojan oikea nimi oli Fedor Jeftisev ja hän kärsi perinnöllisestä sairaudesta, joka aiheutti tavallista runsaamman ihokarvojen kasvun.”