Elokuvat

Sen hinta on lähes 280e mutta mitä se haittaa. Sitähän pitää Helena Christensenkin.

Londonistanissa on viimeaikoina kummasteltu skandinaavisen rikosviihteen huimaa suosiota Briteissä. Viimeisin yllätys oli kun tanskalainen poliisisarja The Killing (Rikos) ylitti tänä keväänä 500 000 katsojan rajan BBC:llä. Huomion arvoista oli että sarjan päähenkilö, Sarah Lund muodostui roolimalliksi monille katsojille. Siinä määrin että Lundin käyttämä, färsaarelaisen villaneuletehtaan Gudrun & Gudrunin valmistama Forbrydelsen-pusero koki yhtäkkisen jättisuosion. http://shop.gudrungudrun.com/sweater-traditional.aspx

kuva: Danske Radio/Tina Harden

Villapaita edustaa tanskassa kuten meilläkin hyvinvointivaltion erästä sokerisinta kliseetä: rippileiriä, makkaranpaistoa ja akustista kitaraa. Olisimmekohan äänestäneet Halla-ahoa jos hän yhdessä puoluetovereidensa kanssa olisi pukeutunut villaiseen jussipaitaan? Sanalla sanoen: villis tarkoittaa yhdessäoloa ja harmoniaa... Kaikki laulavat samaa laulua yhdestä kurkusta, ilman skragaa. Kun hyvinvointivaltiossa puhaltavat uudet tuulet niin myös dekkarissa. Sarah Lund on näet umpimielinen tyyppi joka kieltäytyy The Killingissä kaiken maailman yhteislauluista.

Eräässä kohtaa sarjassa villapaitaan tulee iso viilto terävällä veitsellä.

Lundia näyttelevä Sofie Gråbøl naureskeli The Guardianin artikkelissa http://www.guardian.co.uk/tv-and-radio/2011/mar/13/the-killing-sofie-grabol-sarah-lund-interview että hän valitsi villapaidan nimenomaan, koska se on epäpoliisimainen. Sen lisäksi se ei ollut seksikäs, ei mikään powerladyn jakku joita amerikkalaiset proseduraalit ovat pullollaan.Se sopii hyvin sarjaan josta muutenkin puuttuvat vauhdikkaat takaa-ajot. Sofie ei meikkaa.

Näyttää siltä että Gråbøl halusi olla erilainen, ja onnistui. Ainakin sen perusteella on pääteltävissä että tiettyyn yleisönosaan Gråbølin flirttailu 1970-luvun vasurierilaisuudella puree.

Stieg Larssonin romaanien leffaversioiden myötä maailmalla on nyt alettu puhua uudesta elokuvagenrestä, nordic noirista. Kontinentaalit ja etenkin brittiläiset elokuvatarkkailijat ovat vakaasti sitä mieltä että meidän pohjoisten itsemurhan polttamissa aivoissamme on jotain saatanallista. Tämä melankolia erittyy eräänlaisena napakettugotiikkana myös valkokankaalle. Jos ruotsalaiset ovat juosseet ensimmäisenä maalilinjalle rahastamalla pohjoisilla tummilla väreillä, norjalaiset ovat hyvin mukana vauhdissa. Brittiläiset tuntuvat kuluttavan ahnaasti Karin Fossumia ja Gunnar Staalesenia sekä näiden noir-henkisten kirjojen adaptaatioita kankaalle. Erik Skjoldbaergin ohjaamaa, alkuperäistä Insomniaa vertailtiin jokin aika sitten Edingburghin Nordic Noir -festivaaleilla ahkerasti Christopher Nolanin jenkkiversioon -monet olivat sitä mieltä että alkuperäinen oli onnistuneesti hieman synkempi, tavalla johon amerikkalaisten on vaikea yltää.

Wall Street Journalin toimittaja Laura Miller ei esimerkiksi täysin tajua miten Henning Mankellin Kurt Wallanderin on onnistunut valloittaaa maailma, lähtökohta amerikkalaisesta näkökulmasta on, että synkkyyttä ei voi myydä. Silti.Yhdeksän romaanin sarja on myynyt maailmalla n. 25 miljoonaa kappaletta ja ruotsalaisten leffaversioiden lisäksi se on poikinut brittiläisen tv-sarjan jonka pääosassa on Kenneth Branagh sekä oman spin-offin. Ruotsalaisen nuhjuisen etsivän hahmot palaavat itseasiassa jo 1960-luvulle jolloin Maj Sjöwall ja Per Wahlöö loivat komisario Beckin tupakille haisevan hahmon.

No, tapaus Larsson on kuitenkin poikinut tilanteen jossa brittiläiset kustantajat itkevät käännöksiä skandinaavisesta rikoskirjallisuudesta. Merkillisintä on, että anglosaksiset tarkkailijat puhuvat erottamatta "skandinaavisesta yrmeydestä" tekemättä eroa ruotsalaisen, suomalaisen tai norjalaisen välillä. Meidän näkökulmastahan ruotsalaisissa ei ole mitään yrmeää, eihän?

Välillä on itseasiassa epäselvää kuuluuko Suomi laisinkaan tähään maagiseen jurouden magneettikenttään. Wall Street Journalin toimittajan perspektiivistä näyttää että Skandinaviaan kuuluu tasan kaksi maata: Ruotsi ja Norja. Edinburghin Nordic Noir -festareilla nähtiin kuitenkin myös islantilaisen Óskar Jónassonin Reyjavik-Rotterdam jonka pääosassa on Baltasar Kormákur. Listoilla oli myös Frygtelig Lykkelig eli Kauhean Onnellinen, tanskalainen dekkari etsivästä joka kokee hermoromahduksen.

Ja hännänhuippuna nuo "outoa kieltä" puhuvat suomalaiset,kuten eräs nordic noir-fani ilmoittaa englanninkielisellä keskustelupalstalla. Brittinäkökulmasta Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää on muiden pohjoismaisten etsivien tapaan hiukan kolkko. Olli Saarelan filmiversiossa Harjunpää kohtaa salaperäisten kuolemien sarjan Helsingin metroasemilla. Leffajulisteesta ainakin puuttuvat ne Hkl:n pirteät oranssit penkit.

Saarelan elokuvan vastajulkaistu teaseri nostattaa toiveet. Pystyykö Priest of Evil nousemaan muiden pohjoismaisten thrillereiden miljoonaluokkaan? Markkinointi ei näytä lupaavalta. Eräs blogaaja valitti juuri äsken sivulauseessa ettei löytänyt koko world wide webistä elokuvan englanninkielistä synopsista. Enkä minäkään löytänyt edes julistetta. Joo, luulisi sitä promomateriaalia nyt äkkiä ilmestyvän sinne internetin syövereihin!

http://www.youtube.com/watch?v=nMhyvT-wq2o