Elokuvat

Avalon on mahtava elokuva. Olen hiukan kateellinen ruotsalaisille: en usko että meillä juuri nyt on ketään ohjaaja Axel Petersénin (1979) veroista. Elokuva on parhaimmillaan Avalon: se toimii kuin kone.

http://hiff.fi/elokuvat/avalon/

Se on kaunis, vaikka ihmiset ovat rumia.

Kone, koska parhaimmillaan elokuva toimii ja ruksuttaa alastomana, riisuttuna ja ruosteisena. Siitä mistä tavallisessa puheessa käytetään nimitystä "tähtinäyttelijän upea roolisuoritus" ei todella hyvässä elokuvassa ole kysymys.

Avalonista tulee mieleen kaikkien tehosteiden äiti, Kuleshov -efekti.

Yksinkertaisimmillaan tämä erikoistehosteiden isä tarkoittaa, että mikä tahansa kuva, jonka valkokankaalla näemme voi olla sinänsä tyhjänpäiväinen. Esimerkiksi kuva miehestä. Mies voi olla hyvännäköinen tai ruma, sillä ei ole väliä.

Mies.

Jos tätä miestä esittävää kuvaa seuraa joku toinen kuva, esimerkiksi kuva kakkapökäleestä, alkaa tapahtua. Kuleshov-efekti pakottaa meidät miettimään, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mitä yhteistä on miehellä ja kakkapökäleellä? Kakkasiko mies? Onko päivällinen jo katettu?

Avalonissa esiintyy mies. Hän vaikuttaa olevan ihan tavallinen suurten ikäluokkien edustaja, itsekäs jamppa, joka on varmistanut auvoisat eläkepäivänsä. Mies joka pitää autoista hyvistä fiiliksistä ja musiikista, (Roxy Music) eikä anna sen häiritä omaatuntoaan. Kun hänen elostelijatoverinsa esittelee rekrytoimansa halpatyöläisen, liettualaisen Donatasin, Mies sanoo :

"Kuullostaa jäätelöltä"

Miehelle Donatas on jotain jota nuollaan ja joka pian loppuu ja uhohdetaan.

Jo tästä voi päätellä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Seuraa Kuleshovin efektin kakkapökäle-osa. Kakkapökälettä Avalonissa edustaa otos, jossa Mies peruuttaa Fordillaan rakennustelineen päälle, jolla liettualainen halpa renki seisoo.

Turha sanoa että tellinki romahtaa, Donatas murskaantuu. Sen sijaan että mies yrittäisi pelastaa Donatasin, häntä huolettaa kuinka hänen helpon elämänsä nyt käy. Hän ei ilmoita poliisille vaan jemmaa Donatasin latoon.

Kuleshovin efekti on valmis. Koko elokuvan loppu on itsessään lista latteuksia; kohtauksia joissa kaljut puhuvat tenniksestä, horisevat viheriöllä. On kohtauksia taidenäyttelyissä sekä kotona tv:n äärellä. On kohtauksia rannalla ja bileissä. Mutta nämä kuvat saavat merkityksensä suhteessa tässä luonnosteltuun kakkapökäleeseen, jotain siitä hieroutuu jokaiseen kuvaan.

Killer Joe on tv-sarja Dallasin pimeä perspuoli.

Kiiltävät pilvenpiirtäjät vaihtuvat asuntovaunuihin. Bisnesmiehet dullaa diilaavaan white trashiin. Tämä on maailma, jossa isä ei sano "I love you".

http://www.youtube.com/watch?v=zzRa3GAqNBY

RA:n juhlanäytöksessä huomenna nähtävä Killer Joe on moraalinen kananugetti: mistään ei vahingossakaan löydy osia siitä tukirangasta joka joskus piti kanaa koossa.

Mutta tarina imee silti mukaansa vastutamattomasti kuin sulkijalihas.

Se on tietenkin hieman pimeän pikkutytön ansiota.

Killer Joen nimi olisi oikeammin pitänyt olla Dottie.

Hän on elokuvan viaton 12-vuotias pikkutyttö.

Jos suututat mut, mä tapan sut.

Dottien charmissa on muistumia sellaisista kauhuelokuvan pikkutytöistä kuin Carrie ja ikimuistoinen 11-vuotias, krusifiksillä runkkaava Regan.

Muistumat ovat etäisiä. Mutta ne ovat siellä. Tietäen että Killer Joen ohjaaja, Willian Friedkin on aikaisemmin tehnyt sellaisia valloittavia perhedraamoja kuin Manaaja. Killer Joen alku lupaa, että ratkaisun avaimet ovat pikku Dottiella, eikä vähiten siksi että hänellä tuntuu olevan meedion kykyjä.

Dottiessa on jotain samaa kuin Hohdon viisivuotiaassa Dannyssä. Myös Dottie tietää että hänen ympärillään tapahtuu pahoja asioita.

Dottie, Carrie, Regan.

Miksi näiden goth chicksien nimet ovat aina kaksitavuisia?

Ehkäpä vastustamattomin surkuhupaisuus liittyy tähän kuvaan- tarkemmin ottaen kirjaan jota Dottietä näyttelevä Juno Temple on promoamassa.

Ehkäpä tässä on elokuvan moraalinen temppu: samaan aikaan kun tuijotan Junon kurveja, ja häntä köyrivää pollaria, kysyn mielessäni katsojana saman kysymyksen kuin pedofiilikonna: kuinka vanha sinä olet?

Mikä on tämän kaiken takana?

Well, Killer Joe on junttieksploitaatio. Keskiluokkaiset sivistyneet katsojat tuntevat olevansa sivistyksen aidan oikealla, asfaltoidulla puolella katsoessaan pösilöiden, valkoisen roskajoukon edesottamuksia. Kyse on You Tuben youppovideoiden 2.0-versiosta.

Vai onko?

Monet kriitikot eivät ole varmoja.

Mutta minä olen varma, toisin kuin kriitikot antavat ymmärtää, että tämä ei ole Matthew McConaugheyn elokuva. McConaugheyn pedaripoliisi ei ole täysin onnistunut hahmo, ehkäpä siksi että Matthew on niin usein nähty niin kovin aurinkoisissa rooleissa.

Snabba cash-elokuvat ovat hämmentäviä.
Niistä oppii, mitä on motherfucker ruotsiksi. Jagskaknulladinmamma.

http://www.youtube.com/watch?v=RoHFYBs8HEQ

Hämmentäviä ne ovat siksi, ettei koskaan voi olla varma missä rikoksen ja kunniallisen yritteliäisyyden raja kulkee. Rahalla saa on genre-elokuva. Gangsterileffalle tyypillistä on moraalisen keskuksen puute.

Vielä tyypillisempää on ei-valkoisuus.

Nuoret rock-tähtiä muistuttavat kriminaalit Snabba cashissä tuovat mieleen 1930-luvun amerikkalaiset gangsterielokuvat ja niiden herättämän moraalisen paniikin.

Gangsteri on aina maahanmuuttaja.

Pöö. Gangsteri.

Kuten ranskalaisissa banlieu-elouvissa, tässäkin kiinnostuksen kohteena on jännite: mitä tehdä kun ainoa tapa olla kunniallinen maahanmuuttaja on siivota nöyrästi pissatippoja isäntäkansalaisten wc-pöntöistä?

Kyse on maailmasta, jossa ilmaus "rikos kannattaa" saa uuden merkityksen. Kyse ei ole siitä että uuden Snabba cashin valkoista isäntäkansaa edustava tähti tuo auttamattomasti mieleen hymypoikapatsaan. Hän näyttää luottamusta herättävämmältä kuin yksikään näkemäni Nordean virkailija.

Isäntäkansan edustajan ongelmat ovat samoja kuin toisen polven maahanmuuttajalla, Mahmoudilla. Aina riittää ihmisiä jotka pitävät itseään parempina.

Niinpä valkoisen isäntäkansan edustaja, kauppisopiskelija (Joel Kinnaman) saa kuulla bisneskumppaniltaan : kaikesta selviytyy, jos on tyyliä.

Myöhemmin käy ilmi että tämä tyyli on synnynnäistä. Näin voi sanoa vain henkilö, jonka sukunimi on Creutz.

Det går inte köpa klass, det sitter i ögonen.

Eräs ruotsalaistoimittaja pitää uutta Snabba cash-elokuvaa uuden genren, feel bad-elokuvan aloittajana. Ja tottahan se on. Tukholma on ahdistava kerrostalojen peittämä umpikuja. Siellä on hyvä syrjäytyä. Se on yksinäisten miesten kaupunki. Samankaltaista syrjäytyneiden elämänkuvausta oli myös iranilais-ruotsalaisen ohjaajan Babak Najafin edellinen elokuva, Sebbe. Myös Sebbessä on vahva tunne siitä että rikos ei koskaan ole seuraus yksilön rikollisista taipumuksista, vaan valtakamppailusta. Aina riittää niitä, jotka pitävät itseään parempina.

Koska valkoisen isäntäkansan edustaja ei pääse lasikaton läpi hyvällä, hänestä tulee gangsteri.

Koskaan ei miesstrippari tietääkseni ole toimitusjohtaja.

Näin on myös uudessa Magic Mikessa, jota pidetään jenkkien Full Montynä. Pääperseenheiluttaja on työssä kattotiilien asentajana. Suuri kysymys tietenkin kuuluu: onko strippaus nyt siis joku ongelma? Onko ihan moitteetonta viihdyttää kotiäitejä iltaisin esittelemällä abdominaalista kaljakoteloa? Ja onko se nyt laitaa että meidän poika tekee tuollaista perseenheilutus-hommaa?

http://www.youtube.com/watch?v=eMU7s6cwxEM

Magic Mike tuntuu ohjaavan katsojan moraalisen tutkan toiseenkin suuntaan. Se ei esitä miesten keikuttelua nolona juttuna. Usein tanssikohtaukset näyttävät jopa tyylikkäiltä. Mistä on kyse?

Full Montyssähän stripparit eivät näyttäneet hyvältä. Viesti tuntui olevan: katsokaa tältä näyttää läski stringeissä. Magic Mikessa ei ole läskiä. Rungot ovat karvattomia, täydellisiä lihakakkuja. Monet arvioitsijat ovatkin voitonriemuisesti ,mielestäni hieman typerän näppärästi, julistaneet Magic Miken epärealistiseksi esitykseksi stripparin ulkonäöstä. "He ovat liian hyvännäköisiä ollakseen totta" toteavat monet brittikriitikot.

Lihakakku.

Saanen huomauttaa: miestripparit OVAT poikkeuksetta hyvännäköisiä. Tämä on työ, jota ei käsittääkseni ruma ja lihava mies voisi tehdä. Joten tässä kohtaa epärealismi-argumentti menee aidan läpi metsikköön.

Osuvampaa olisikin kysyä, MIKSI stripparit ovat Magic Mikessa niin svengaavia. Onko tämä tyhjäpäiväistä miesvartalolla herkuttelua?

Oman tulkintani mukaan Magic Mike on eräänlainen työelämän kritiikin pitkitetty versio. Pyllynpyöritys on nähtävä vastalauseena.

Kaikki keskeiset henkilöt elokuvassa ovat työnhakijoita. 19-vuotias noviisi, josta tulee Pääperseenheiluttajan suojatti, eksyy samalle rakennustyömaalle tulevan suojelijansa kanssa. Alkuasetelmasta käy ilmi epäreilut työehdot, riistävät pomot, huono liksa, huono kohtelu ja vaarallinen työ ilman lisiä.

Mutta kun 19-vuotias noviisi johdatetaan strippariluolaan kontrasti on ilmeinen. Strippareiden pomo on reilu, liksa on kohdallaan, ja työkaverit vitsikkäitä. Teemme saman huomion 19-vuotiaan kanssa: vitut kattotiilistä, mä alan heiluttaa persettä, se on kivaa!

Mutta näitä teemoja ei tietenkään kyberavaruuden valtavirrasta löydy. Magic Mike nähdään osana trendiä, jossa kohdeyleisönä ovat erotiikannälkäiset naiset.

Nyt kun Fifty Shades of Grey -elokuva on tekeillä, ollaan puhumassa ilmiöstä. Kyse on naisten seksuaalisen halun kuvaamisesta viihteen keinoin- trendi johon myös Magic Mike ottaa osaa.