Elokuvat

Venäjällä tehdään talouskriisistä huolimatta 200 elokuvaa vuodessa.

" Jotku venäläiset ovat sitä mieltä, että jopa liian synkkiä ja kriittisiä." sanoo Suomi-Venäjä -seuran kulttuurisihteeri.
Ensinnäkin: kaikilla on raspikurkku. Kaikki ovat masentuneita. Kaikki asuvat elementtitaloissa. Kaikki nauttivat paljon alkoholia, mieluummin lumisateessa. Andrei Zvyagintsevin elokuvassa Izgnanie kaikki on kurjaa, ja monille ei-venäläisille tämä elokuva summaa venäläisen elokuvan ilottomuuden. Elokuva kestää melkein kolme tuntia, mutta sen katsominen punaisella plyyshillä ei pitkästytä. Izgnanie ratsastaa sillä käsityksellä että kaikki mikä on venäläistä on kuppaista - voisiko joku toisinajattelija joskus tarjota hieman vähemmän väsyneen elokuvan rakkaasta naapuristamme Venäjästä?

Nuoren polven ohjaaja Valeri Todorovski on tehnyt jotain omituista: venäläisen komedian. Onko kyseessä vitsi? Onko tarjolla muutakin kuin raspikurkkuisia setiä soittamassa pöydällä hanuria? Todorovskin elokuva Stiljagi (2008) kuvaa värikkäästi (välillä jopa räikeästi) harmaan Moskovan keskellä salaa jatsia diggaavia parikymppisiä:

Elokuvassa jazz on jotain todella radikaalia. Päähenkilö ostaa saksofonin pimeän tavaran kauppiaalta joka vertaa soittimen omistamista stiletin hallussapitoon. Bebop-hengessä jorataan ja mukana on paljon pikkutuhmaa perseen keikuttelua. Elokuvassa on loistava päärooli. Elokuvan englanninnos, Hipsters osoittaa missä alakulttuurin juuret ovat. Venäläiset hipsterit palvovat estoitta Amerikkaa. He kutsuvat toisiaan nimillä "Frank" tai "Bob". He harrastavat vapaata heteroseksiä.

Mutta toisin kuin alkuperäiset hipsterit Moskovan hipsterit eivät Stiljagissa polta kannabista.

Alkuperäisiä 1940-luvun hipstereitä saadaan kiittää siitä että on cool olla cool. Paitsi että Todorovskin elokuvassa käytetään sanaa cool siinä puhutaan myös "kikseistä". Hipster-sanasto on siis hallussa idässä. Elokuvan päähenkilö Mel on aluksi square (eli tavisurpo) mutta hänestä tulee ensimmäisen vartin jälkeen hip ja lopulta hän hylkää puoluekirjan ja ostaa fonin. Cool? Hän pokaa bailujen kuningatteren Polly-Polzan soittamalla kuin Charlie Parker. Elokuvan yksi huipuista on unijakso jossa Mels oppii fonin soiton viidessä minuutissa kun Parker ilmestyy hänen luukkuunsa yllätysvierailulle. Musta mies ja venäläinen parikymppinen heittävät vitosta duonsa jälkeen ja akordit soljuvat.

Norman Mailer kirjoitti vuonna 1957 valkoisesta neekeriydestä. Hipsteriyden ytimessä on "white negro" keskiluokkaisten nuorten halu olla neekereitä. Kaikki mikä on mustaa on cool ja hip ja yhdistyy kapinaan ympäröivää massaa kohtaan. Musta on rentoa, huoletonta ja kuullostaa hyvälle. Ja venäläinen elokuva Stiljagi onnistuu vielä vuonna 2010 olemaan hip. Vaikka tarinan sankari perinteisessä mielessä on saksofonia soittava Mels jonka naiivi rakkaus musiikkiin on valloittavaa ja joka saattaa bailuprinsessa Polly-Polzan lopulta paksuksi, on hänen tiellään valkoiseksi hipsteriksi vielä yksi viimeinen koetus. Kun Polly-Polza tulee ulos synnytyslaitokselta käärö kädessään Melsin koko suku odottaa ovella innostuneena.

"Näytä se" kuuluu huuto.

Kääröstä kurkistaa pieni musta pää. Sukulaisten suut vääntyvät. Mutta sitten he alkavat huutaa kuorossa:
"Meidän on, Meidän on!"
Mels ottaa käärön ja hymyilee leveää hipsterin hymyä. Ja Melsin kaverit, nähdessään lapsen vitsailevat että nyt on Mels on tainnut ottaa hipsteriyden vähän turhan tosissaan. Vaikka hänen kaverinsa on juuri palannut Amerikasta paljastaen ettei siellä oikeasti ole hipstereitä Mels ei välitä.

Hän on aito hipsteri.

Ps. Alla Suomi-Venäjä-seuran kulttuurisihteeri Merja Jokelan laatima venäläiset ohjaajat -top 9. Kulttuurisihteeri järjestää venäläisen elokuvan Kino Lokakuu-festivaalia.

"Saamme venäläisiltä yhteistyökumppaneiltamme Mosfilmitlä, Lenfilmiltä, Intercinemalta ja itse elokuvantekijöiltä ehdotuksia. Seuraamme myös tarkkaan, mitkä elokuvat menestyvät kansainvälisillä festivaaleilla ja otamme mielellämme niitä ohjelmistoomme. Haluamme saada katsojilta ideoita erityisesti Suomessa asuvilta venäläisiltä uusista elokuvista." hän sanoo.

1. Aleksei German vanhempi
2. Andrei Kontshalovski,
3. Marina Razhbeshkina
5. Kira Muratova
6. Pavel Lungin
7. Kirill Serebrennikov
8. Boris Hlebnikov
9.Ivan Vyrypajev

Mitä yhteistä onkaan Slashilla ja Richie Samboralla, Juhani Sirénillä ja Jimi Hendrixillä? Marshallin kitaravahvistin.

Ja tuskin sinäkään olet välttynyt näkemästä (ja kuulemasta) Marsun skobea, sillä ei tarvitse olla kummoinenkaan rokkikonsertti, niin lava on vuorattu Marshallin tekniikalla.

Marshall on menestyksekkäästi huonontanut ammattisoittajien kuuloa liki viisi vuosikymmentä, joten onkin jo korkea aika keskittyä myös tavallisiin musadiggareihin. Ja näin tapahtuu marraskuun 15. päivä, kun Marshall lanseeraa uudet kuulokkeensa, joiden tekniikassa ja muotoilussa on hyödynnetty yhtiön vuosikymmenten kokemusta alalta.

Nämä retrohenkiset headphonet on kehitetty yhteistyössä ruotsalaisen Zound Industriesin kanssa, joka on aiemminkin tehnyt tyylikästä private label -kuulokebisnestä esimerkiksi Levi'sin ja H&M:n kanssa.

Pirun tyylikkäät luurit, pakko myöntää, mutta jää nähtäväksi, pärjääkö Marsu laadussa rakkaille Sennheisereilleni?

Täältä vähän lisätietoa hommasta:

http://www.marshallheadphones.com

http://www.zoundindustries.com

Hevonen menee suihkuun ja lukee olohuoneessa lehteä. Hevonen ottaa pianotunteja seksikkäältä Tammalta. Muita "perheeseen" kuuluvia ovat Intiaani ja Lehmipoika. Kyseessä on belgialainen stop-motion animaatio Panique au Village. Ovathan belgialaiset antaneet maailmalle paljon hyvää, Tintin ja Jean-Claude Van Dammen. Miksei siis seksikkäitä hevosiakin. Toisin kuin amerikkalainen veljensä Toy Story, tämä elokuva on hyvin epäamerikkalaisella ja kiinnostavalla tavalla kummallinen. Yksi hahmoista saa synttärilahjaksi miljoona tiiltä. Alkaa talon rakennus. Merihirviöt hyökkäävät. Hevosen pianotunti keskeytyy. Joku soittaa puhelimella, Anteeksi onko Hevonen kotona. Kyllä, odottakaa hetki. Niin alkaa Hevosen, Intiaanin ja Lehmipojan seikkailu. Kenties Panique Au Village on sukua sille yllykkeelle joka jokaisessa terveessä lapsessa toivottavasti syntyy.Staattiset barbit pitää saada liikkeseen riisua ja panna päällekkäin ja sitten nykimään lantiotaan. Ne täytyy panna leivänpaahtimeen ja niiden päätä täytyy vähän hieroa raastimella.

Arthouse ohjaajat Stéphane Aubier, Vincent Patar ovat systemaattisesta hyödyntäneet lapsellista fantasiaa tavalla jossa on enemmän outoa särmää kuin Pixarin tuotoksissa. Kaksikon low-fi toy story on hauska sekä aikuisen että lapsen mielestä. Jos olisin isä pakottaisin kakarat katsomaan tätä. Se perustuukin belgialaiseen illalla näytettävään tv-ohjelmaan.

Joidenkin kriitikoiden mielestä tämä on ranskankielisen maailman versio Wallacesta ja Gromitista.Itseasiassa elokuvan levittäjänä toimii studio Aardman joka on myös W&G:n takana. On kuin joku olisi tehnyt animaation kännissä. Mutta Panique au Village on myös todella taitavasti tehty. Niitä harvoja animaatioita jotka pääsivät mukaan Cannesiin.

Näyttää edelleen siltä että kirjamaailman trendit ovat osoitin siitä mitä elokuvarintamalla seuraavaksi tapahtuu. Elokuvan äiti on edelleen kirjotettu teksti. Ja kun kirja myy, siitä tulee myös elokuva.

Äskettäin amerikkalainen Quirk Books, etsiessään sopivaa hittituotetta kehitteli uuden genren: otetaan klassikko ja sotketaan mukaan ninjoja, apinoita ja merirosvoja ja eläviä kuolleita. Tuloksena on jotain jota kutsutaan nimellä mash-up kirjallisuus. Perimmäinen kysymys kun on: kuinka myydä 200 vuotta vanhoja raapustuksia IPod-polvelle?

Kustantajan resepti muistuttaa tuningia: alkuperäiseen automalliin laitetaan spoileri :tuloksena on turboahdettua Jane Austenia, esimerkiksi.Tekotapa on omittu pop-musiikista, romaani on kuin sämpläys.

Mutta tässä tapauksessa sämple on melko iso, yli 85% alkuperäisestä 1813 ilmestyneestä opuksesta.

Kun zombi-versio Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo -Pride and Prejudice and Zombies - ilmestyi 2009 se myi yli puoli miljoonaa. Se ylitti myös 50 000 rajan Briteissä. Itseasiassa sitä pidetään nyt, vuoden jälkeen klassikkona. Ja tietysti Hollywood on seuraamassa hypeä. Alunperin elokuvan tuottajaksi ilmoitettiin Natalie Portman jonka oli myös määrä näytellä elokuvan pitkähampaista Elizabeth Bennetiä. Nyt Portman on luopunut proggiksesta vaikka itse elokuvan tekemistä jatketaan, fanit ovat sitä mieltä että tämä elokuva täytyy tehdä.

Jostain syystä romaanin kansi tuo mieleen elokuvien ja kirjojen arkkityypin. vaginadentatan eli hammasvaginan. Kyse on siitä kauhuskenaariosta joka usein vaivaa meitä miehiä: että naisella on hampaat pimpissään. Kuten kauhuelokuvan Slither naishirviö toteaa "I am so fucking hungry". Sana miehennälkä saa aivan uuden merkityksen.

Mitchell Lichtenstein teki pelon todeksi elokuvassaan Teeth (2007). Leffassa teini-ikäinen tyttö käy gynekologilla ja huomaa että...no loppu on helppo arvata: penikset katkeilevat.

Suomen elokuvasäätiön teettämän tutkimuksen anti on seuraava: kaksi kolmasosaa 15-vuotta täyttäneistä pitää uutta kotimaista elokuvaa kiinnostavana. Yli puolet sanoo että elokuvan kotimaisuus on tärkeä valintaperuste leffaan mennessä. Viimeisen kahden vuoden aikana parhaat kotimaiset elokuvat vastanneiden mielestä ovat: Postia Pappi Jaakobille sekä Rööperi. Tässä ilmiössä on monia kiinnostavia puolia. Viime vuonna elokuvateattereihin tuli 2o suomalaista ensi-iltaa. Näistä seitsemän oli retro-elokuvia: Kuulustelu sijoittui 1940-luvulle, Muukalainen 1930-luvulle, Täällä Pohjantähden Alla 1900-luvun alkuun. Ja niin edelleen.

Mutta melkein puolet näistä nostalgiaelokuvista sijoittui 1970-luvulle. Itsasiassa molemmat suosituimmista kotimaisista elokuvista sijoittuvat 1970-luvulle. Jos sosiologeihin uskotaan sukupolven avainkokemus muodostuu parin kympin tietämissä. Minkä sukupolven avainkokemus on avain 1970-luvun yleisyyteen nolkyt-luvun lopun elokuvassa? Luultavasti kyse ei ole mistään todellisesta sukupolviväritteisestä kokemuksesta. Menneisyys sinänsä riittää, aika jolloin kaikki oli hieman paremmin. Värit olivat räikeämpiä ja kaulukset leveämpiä, voi rasvaisempaa ja autoihin sai varaosia. Vaikka näitä elokuvia joskus kutsutaan "historiallisiksi" tai "epookkifilmeiksi" ne muodostavat enemmän tai vähemmän tyylitellyn kuvan menneisyydestä. Ne esittävät menneisyyden sellaisena kuin me haluaisimme sen olevan. Ja on olemassa kriitikoita joiden mielestä nostalgia-elokuva on heikkouden, jopa sairauden merkki. Sen yleisyys merkitsee että me olemme tulleet kyvyttömiksi esittää nykyistä kokemustamme itsellemme ymmärrettävässä muodossa.

Sama ilmiö näkyy politiikassa. Nuorisobarometrin mukaan nuoriso on oikeallamma kuin koskaan. Kun haastattelin äskettäin Asmo Maanselkää KD:stä kävi ilmi että paitsi puolueen perhepolitiikka, myös Asmon idea yhteiskunnasta on kuin retropostikortti. Silloin kun nykyisyys näyttäytyy sekavana ja jäsentymättömänä tarvitaan menneisyyttä jonkinlaiseksi apupyöräksi jäsentämään kokemusta -jopa totuuden kustannuksella. Silloin ei ole este sillä onko katsoja itse syntynyt 1970-luvulla. Tätä taipumusta elää menneisyydessä nykyisyyden sijaan voi pitää patologisena tilana joka ennen pitkää johtaa kulttuurin, tai elokuvan kuolemaan.

Sukupolvien tietämättömyys menneisyydestä takaa joskus elokuvan kestosuosion. Sukupolvi jonka avainkokemuksen muodosti Tähtien Sota (ilmestyi vuonna 1977)oli pääosin pihalla elokuvan nostalgia-elementistä. Intergalaktinen skisma näytti olevan kokonaan uusi juttu. Mutta aikaisemmat polvet kyllä huomasivat mistä oli kyse. Fredrick Jamesonin mukaan 1930 luvulta lähtien lasten avainkokemus Yhdysvalloissa oli lauantaisin lähetettävä Buck Rogers ja muut sen kaltaisen avaruusseikkailut. Tähtien sota kierrätti monia näiden sarjakuvasankareiden tuottamasta mielihyvästä. Jo näissä edeltäjissä oli miekan näköisiä hohtavia keppejä ja Prinsessa Leia Organa Solon prototyyppi. Vaikka hahmot eivät olleet todellisia niiden tuottama kokemus on. Vaikka Tähtien Sota ilmestyessään oli ilmeisesti tulevaisuuteen sijoittuva elokuva pinnan alla kyti aito täysverinen nostalgia aikaan jolloin isi katsoi mustavalkoista telkkaa olohuoneessa.