Elokuvat

Vääryyttä vastaan taistelee Ruotsin hallitus. Äh, ei kun kuuluisa ruotsalainen badass, Mikael Persbrandt.

Känner du dig lyckad, skurk?

kuva: disney

Hän toimii oikein silloinkin kun toimii väärin. Kun katson tätä elokuvaa, en voi olla ajattelematta että Persbrandtin hahmon tyydyttävyys on suoraan suhteessa katsojan poliittiseen katsantokantaan.

The Girl With the Dragon Tattoo-leffojen liberalismin jälkeen Hamilton-kansakunnan puolesta esittelee häpeilemättömän ylpeästi sankarinsa uuspösilönä naistentappajana, jolla on silti myös inhimillistä herkkyyyttä. Hän on Swedish badass. Persbrandtin esittämä Hamilton haistattaa huolestuneelle raskaana olevalle naispoliisille, joka saa selville että Hamilton on vanhasta refleksistä tappanut rakastajatterensa.

Se että tämä naispoliisi nyt tajuaa, ettei tätä epähuomiossa tehtyä murhaa kannata sorkkia on kansakunnan etu. I nationens intresse.
Tämä on siis elokuvan tag-line. Sillä on selvä yhteys politiikkaan.

Tämänkaltaiset story-linet liittyvät täällä tosielämässä maltillisen oikeiston linjaan. On olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin joku vahingossa viilletty ämmän kurkku. Nimittäin se, että me osaamme olla myötätuntoisia kun sinulta viilletään kurkku. En pitänyt siitä että Sauli Niinistöstä tuli presidentti, enkä Hamilton-vakoilustoorin poliittisesta viestistä. Paremminkin kuin paluu Bondin ja Jason Bournen maailmaan, Hamilton-kansakunnan puolesta on henkinen hyppäys jonnekin 1960-luvun vapautuneisuuden krapulaan ja Likaisen Harryyn. Kuten Saulia, myös Harrya tuki hiljainen enemmistö -silent majority, jolla on selvä tunne siitä että nyt se perkeleen pehmohomoilu saa päättyä.

Pannaan hommat järjestykseen ihan omin voimin ilman hyvinvointivaltiota eikä kuunnella taloudesta tietämättömien vikinöitä.

Tämä yhdistelmä, herkkyys ja kovuus yhdistettynä hyvinvointivaltion halveksuntaan on leimallista politiikan valtavirralle. Oikea solidaarisuus on sitä että pistetään hommat itse järjestykseen. Elinehto tällä hommien järjestykseen pano-asenteelle on että se tehdään puhtaalla sydämellä, myötätuntoisena. Sulla voi olla kurkku auki mutta se on sun oma vika mutta mä ymmärrän miltä susta tuntuu.

Mikael Persbrandt esittää tiedustelupalvelun alfaurosta. Hän vetää ukemin päähän mennen tullen sekä vastustajiltaan niskat nurin. Silloin kuuluu rusahdus. Hän tekee sen kuin kone, koska Ruotsin valtio on kouluttanut hänet tekemään niin. Mutta paremminkin kuin mikään Bond, Persbrandtin Carl Hamilton on eräänlainen arvokonservatiivin kostea uni, Dirty Harry Tukholmassa.

Näitä kansankodin hymyileviä Dirty Harryja on kyllä nähty aimminkin, esimerkiksi Anders Nilssonin Johan Falk-elokuvissa. Varsinainen ruotsalainen osnyggt harry oli kuitenkin Gunvald Larsson. Häntähän näytteli Beck-elokuvissa -yllätys yllätys- Mikael Persbrandt. Siis sama mies joka nyt perjantaina tulee ensi-iltaan. Hänen esittämänsä hahmo, Carl Hamilton on alunperin sukua Gunvald Larssonille joka teki ensi-esiintymisensä kirjallisuuden hahmona jo 1960-luvulla. Molemmat olivat kyynisiä ammattisotilaita joiden luokkastatus oli astetta korkeampi kuin muilla.

Jos pinnistämme muistia, huomaamme ettei ole kauaakaan, kun vakoilugenre julistettiin kuoliaaksi. Berliinin muuri murtui, kylmä sota loppui, vakoilu loppui - ja sitä myötä vakoilutarina jäi ikäänkuin yksin kun sen paras kaveri, kommunismi hinattiin hautaan.
Hamilton-I nationens intresse on vakoiluelokuva. Vakoiluelokuvat ovat aina leimallisesti poliittisia ja niin Hamiltonkin. Perusdraama perustuu paranoiaan: kulta minä rakastan sinua, mutta mistä voin tietää ettei tätä keskustelua nauhoiteta? Joidenkin mielestä Hamilton on kalkkuna, kuten Svenska Dagbladet arvelee. Suomen Kuvalehti väittää että tässä meillä on ruotsalainen James Bond! Mielestäni on kiintoisaa, että vakoilu tekee hyppäyksen tänne peräpohjolaan. Perinteisesti vakoiluhan on ollut Englantia puhuvan maailman juttu. Ian Flemingin Bondin tehtävä oli pelastaa maailma.

Jos klassisessa vakoilutarinassa uhka oli kommunismi, uudessa Hamilton -elokuvassa pahaa valtaa edustaa ensinnäkin amerikkalainen sotakapitalismi joka tunkee lonkeronsa kaiken maailman itämaisiin sotiin. Sitten täytyy hoidella moraalittomat asevalmistajat kotimaassa.

Jos menee Ystadin kaupungin kotisivuille (www.ystad.se) ei välttämättä ole enää kovinkaan selvää seikkaileeko elokuvassa vai todellisuudessa. Ystad, omien sanojensa mukaan on Henning Mankellin kuvitteellisen dekkarin Kurt Wallanderin kotikaupunki. Sivustolla on nähtävissä postiluukku jossa lukee sukunimi: Wallander. Sen lisäksi hehkutetaan Ystadin 2004 avattuja elokuvastudioita ja Ruotsin vanhinta elokuvateatteria, Scalaa joka sijaitsee täällä. Ystad on Ruotsin elokuvapääkaupunki.

Siellä elämä on kuin leffaa.

Sivuilta ei kuitenkaan löydy mainintaa Kimmosta, Leenasta, Helmistä ja Veikosta, suomalaisista maahanmuuttajista. He saapuvat Pernilla Augustin uudessa elokuvassa Sovinto Ystadiin, Fridhem-nimiseen lähiöön. Tarina sijoittuu 1970-luvulle ja suomalaiset ovat kuin peilikuva 1990-luvun maahanmuuttajista Kontulassa.Erona on, että sinivalkoiset maahanmuuttajat ovat viinanhimoisia kristittyjä, mikään ei estä heitä ryyppäämästä itseään hengiltä. Elokuva perustuu Susanna Alakosken romaaniin jossa suomalaismiehet palaavat viinakaupasta polkupyörän sarvet raskaina Vino Tintosta: Fridhemin lähiö tunnetaan kansan parissa Sikalana. Olen pettynyt ettei tätä lähiön lempinimeä ole säilytetty elokuvaversion käännöksessä. Ehkä elokuvilla on taipumus olla aina vähän älyllisesti lällympiä. Sovinnolla ilmeisesti viitataan ajatukseen että tarinan Leena (Noomi Rapace) antaa lopussa anteeksi isälle ja äidille että nämä ovat molemmat juoppoja ja pilanneet hänen elämänsä.

(Kuva: Nordisk Film)

Tietenkään Sikaloita ei mainita Ystadin sivuilla. "Tyvärr fick du inga träffar på det du sökte" kertoo Ystad.se:n hakukone. Sovinnon suomalaisille maahanmuuttajille kaikki näyttäytyy kuitenkin parempana. Nimensä mukaisesti paikka on lupaus vapaudesta. Leenalle jopa ruotsalaisten naisten vartalot ovat suomalaisia parempia. Alakosken romaanissa Leena näkee naapurin ruotsittaren, Karinin alasti kylvyssä. Kotona hän vertaa Karinin ja äitinsä vartaloa: "Saisinko minä tuollaiset rinnat. Ja tuollaisen mahan. Ja tuollaiset reidet. Halusin mieluummin näyttää samanlaiselta kuin Karin" hän toteaa.

Elokuvassa korostuu erilaisten huippumodernien vapauttavien vempainten rooli. Ruotsissa on kaikkea. Kylpyamme. Peilikaappi. Appelsiineja. Kuuma vesi. Elämä on kuin elokuvaa. Kukat isompia. Lattiassa on parketti. Kraanasta tulee kuumaa vettä. Taivas on isompi kuin Suomessa. Suomi on paska paikka. Ruotsi on paras paikka. Elokuvassa Suomi on Ruotsin pikkuveli joka haisee paskalle. Ruotsi haisee kirsikoille ja syreeneille.

Ystadin kaupungin kotisivuilla ei myöskään puhuta miljoonaohjelmasta. Se oli demareiden cool yritys luoda parempi maailma. Vuosien 1965-1974 välillä Ruotsiin kohosi miljoona asuntoa.Kas näin cooleja niistä tuli. Fridhem tai siis Sikala oli yksi näistä uusista uljaista miljoonalähiöistä.

Näiden mökkien oli määrä muuttaa Ruotsi böndelandiasta joksikin urbaaniksi. Kaikista oli määrä tulla tyytyväisiä. Ongelma oli, ruotsalaisen leffakriitikko Dan Hallemarin mukaan, että nämä miljoona-asunnot itseasiassa eivät onnistuneet tavoittelemassaan idyllissä. Ne olivat liian toistensa näköisiä. Sen sijaan että ihmiset olisivat halunneet asua vuokralla he tahtoivatkin omistaa asunnon. Maailma jakautui omistajiin ja vuokralaisiin. Sovinto on eräänlainen tyytymättömyyden kuvaus. Sosiaalidemokratian ainoa seuraus on että se tekee meistä juoppoja.

Miljoonakämpät onnistuivat synnyttämään korkeintaan epämukavuusalueella liikkuvaa viihdettä jota voi katsoa valkokankaalta tai lukea Susanna Alakosken Sikalat-romaanista.