Elokuvat

Helsingissä ei ollut McDonaldsia. Sota oli kylmää. Jossain vaiheessa joku keksi yhdistää tietokoneet, nuoret, ja poikkeuksellisen nerouden yhteen sanaan: hakkeri. Syntyi tietokonerikollisen arkkityyppi, jossa oli samalla jotain coolia. Meilläkin aiheeseen tartuttiin: ainakin Ilkka Tuomi julkaisi 1987 jonkinlaiseksi klassikoksi muodostuneen Ei ainoastaan hakkerin käsikirjan. Samoihin aikoihin oikeudessa puitiin tietokoneiden väärinkäytöksiä. Tuomen kirjalla oli ehkä osuutta asiaan. Siinähän käytiin läpi koko tietoteknisen vastakulttuurin lyhyt historia.

Lähtökohta hakkeroinnille oli lankapuhelinverkko. Jo joskus 1960-luvulla phreakseiksi kutsutut hakkereiden edeltäjät muunsivat puhelinten äänitaajuuskoodeja ja soittelivat sitten ilmaiseksi kopista toiseeen. Asiaan perehtyneen Jaakko Tuomisen mukaan 1980-luvun puoliväli oli varsinaisen hakkeroinnin kulta-aikaa. Samoihin aikoihin käytiin meillä oikeutta monesti tietokoneiden väärinkäytöstä. Hypeä nostattivat Tietokonejengi-televisiosarja ja tietenkin elokuva Sotaleikit josta pääsemme tämän blogauksen aiheeseen. Kuten Tuominen toteaa, jo 1980-luvun lopulla hakkerointi menetti mielenkiintonsa.

Mitä siis on odotettavissa kun ohjaaja Seth Rogen on nyt valmistelemassa uusintaversiota vuoden 1983 hakkerielokuva WarGamesista? Kuka voisikaan olla yhtä söpö nörtti kuin pikku Matthew Broderick? Joidenkin mielestä Dan Radcliffe.

Jos kerran hakkerointi on vanha juttu, miten siitä voi tehdä uuden elokuvan? Hakkerihan ei ole enää joku 15-vuotias poika modeemin kanssa jolle kokis maistuu mutta pillu ei. Nykyäänhän hakkeri voisi ihan hyvin olla tyttö!

Uusimmassa Little White Lies -elokuvalehdessä Rogen paljastaa, että hän ei tahdo tehdä WarGames uusinnasta silkkaa retroilua. Se on päivitetty versio. Odotettavissa ei siis ole Commodore Amigan ja Atarin graafisten käyttöjärjestelmien nostalgista hehkuttelua.

Nykyään tuntuu että hakkerointiakin suurempi piru tietokonelandiassa ovat virukset. Niissä on se paha puoli, ettei niistä voi tehdä jännittäviä elokuvia. Kuten ei arkisesta vitutuksesta yleensäkään.

Tuo tyttö vasemmalla on Miss Farkku-Suomi.
Hän on tässä kuvassa kuvaustauolla, mukamas oululaisen 1970-luvun yksiön sisätiloissa.
Mutta kuten hyvin arvaatte tämä on lavaste. OIkealla olevasta ikkunasta näkyy kuitenkin mukamas tuiralaisen elementtitalon seinää.

(Kuva: Kimmo Laakso)

Tämä kuva on otettu Kalasatamassa.

Koska Tuirassa ei ole näkynyt elementtitaloja enää pitkään aikaan, aidontuntuinen pala Oulua on lavastettu helsinkiläiseen tehdashalliin. Kauko Röyhkä, MIss Farkku-Suomi-romaanin kirjoittaja istuu kameran puolella eikä näy kuvassa. Hän sanoo että lavasteissa käytetty iso digitaalivedos tuiralaisen elementtitalon seinästä on oikeasti kuvattu Jakomäessä.

2000-luvun Jäkomäki on lähimpänä Oulun esikaupunkia.

MIss Farkku Suomi istuu sohvalla vieressään hentoinen päänäyttelijäpoika. Pyydän poikaa ottamaan käteensä 1970-luvun näkkäripaketin ja poseeraamaan Canon G 10:lleni. Poika näyttää siltä että moinen typerä kuva ei tule kuuuloon.

MIss Farkku-Suomi vastaa ettei hänen ole tarvinnut roolin saadakseen pyörittää persettä jumppasalissa.

Kaksikon pään päällä on Lou Reedin Transformer. Se on Röyhkän lempilevyjä.

Mielenkiintoista on, että tämä elokuva perustu Kauko Röyhkän kirjaan aloittelevasta bändistä, mutta parikymppinen miespääosanesittäjä (joka esittää Kauko Röyhkän kirjoittamaa hahmoa) ei ole koskaan tavannut Kauko Röyhkää eikä kuunnellut tämän musiikkia. Kauko Röyhkä sanoo, ettei hän ole romaaninsa päähenkilö Välde, vaika yhtäläisyyksiä on. Esimerkki: 1970-luvun Oulussa asunnot eivät olleet näin pieniä ja kuppaisia kuten tämä kuva antaa ymmärtää.

Kauko Röyhkä mukaan 1970-luvun Oulussa Lou Reed-faneja pidettiin homoina. Eräs Miss Farkku-Suomen vakavampi teema on pikkukaupungin ahdasmielisyys ja homokammoiset sikajurtit.

Viimeinen Harry Potter on tulossa elokuviin, monien mielestä tämä on riemun päivä. Tapausta juhlistaa myös Helsinki: meidän katsottavaksemme tarjotaan hupaisia still-kuvia Potter-elokuvien kulisseista Espalla. Harry Potter-pornoa voi tosiaan pälyillä siellä 17. päivään asti, käykääpä. Mutta me jotka emme koskaan ole lukeneet yhtäkään Potter-kirjaa emmekä nähneet yhtään Potter elokuvaa Harry Potter on kuin Nairobi, paikka jossa en koskaan käynyt. Mutta vietetäänhän Nicaraguassakin juhannusta. Siellä ne juovat kuulemma viinaa ja hukkuvat. Kuullostaako tutulta? Pian ilmenee että Nicaraguan lippu on sinivalkoinen ja niillä on naispresidentti...

Miten puhua siis elokuvista joita ei ole lukenut tai kirjoista joita ei ole katsellut, edes internetissä?

Helposti.

Noudatamme vain Pierre Bayardin ohjeita. http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/292

Yksi seikka josta Bayard ja minä olemme samaa mieltä on, ettei tarvitse tietää mitään Harry Potter-kirjoista (tai elokuvista) voidakseen puhua Harry Potterista ja tämän kytköksistä viihteen kentässä. Minäkin olen onnistunut jo kirjoittamaan näin monta kappaletta täyttä asiaa.

En kuitenkaan ole lukenut 3407 sivua. (Näin paljon sivuja yhteensä on seitsemässä Potter-kirjassa. )

Eräs syy mennä katsomaan vika Potter on, että siinä vallitseva tunnelma on trailereiden perusteella hyvin ruotsalainen. Siis synkkä. Ja synkkyys on jotain mitä en Harry Potterilta odottanut. Ainakaan sellaista heavy-metallia kuin Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti, joka on siis Potter ennen Kuoleman varjeluksia.

Katsokaa vaikka.

Siinä on kohtaus, jossa keskellä mustaa surmaa ritaria esittävä Max Von Sydow sanoo: ”Elämäni on ollut turhaa ponnistelua, päämäärätöntä vaellusta ja paljon tarpeetonta puhetta. En ole katkera enkä halveksi itseäni, koska useimpien ihmisten elämä on juuri tällaista. Haluan kuitenkin käyttää armonaikani tekemällä yhden merkityksellisen teon"

Katsoa viimeisen Harry Potterin.