Elokuvat

Jos Precious oli mainstream-versio lihavasta friikistä, voittamattomasti värisyttävin underground versio XXXL-naisista on Brett Leonardin Feed. Siinä 200 kiloiset tädit esiintyvät leveässä haara-asennossa, voihkien eroottisella äänellä lusikkaa kannatteleville miehille: ”Syötä minua!”
Leonardin elokuvaan on sisäänkirjoitettu ajatus jonka mukaan naisten lihavuuden seksualisointi on vapauttavaa. Onkin väitetty että miehet joilla on läskifetissi,pitävät läskistä koska läski on kapinaa. Jos valtavirta määrittää että läskin puute on haluttavaa, läskistä tulee undergroundia. Feedin konna joka pakkosyöttää naisia samalla kun webbikamera pyörii, tahkoaa rahaa järjestämällä vedonlyöntejä. Kuinka kauan kestää ennen kuin pullukan sydän pysähtyy? Samalla hän väittää edistävänsä tappamiensa naisten ”vapautumista vääristyneistä vartaloihanteista”.

Yksinäinen läskin ihailija on erotettava hoggingista. Hogging on oikeastaan eräs hyväksikäytön muoto. Joukko heteromiehiä alistaa lihavan naisen aktiin käyttäen astinlautanaan tämän huonoa itsetuntoa. Myös läskifetissit miehet pitävät läskistä tutkimusten mukaan ihan vain siksi että he pitävät vallasta. Toiseksi syyksi miesten läskifetissille tutkimukset esittävät seuraavaa: läski tavalisissa ihmisisissä laukaisee pelon pelon kuolettavasta taudista. Tämä pelko on läskin ihailijalla kesimäärin lievempi. Läskiä ihailevien miesten taipumusta on yritety selittää myös lompakon paksuudella: köyhät miehet pitävät lihavista naisista, rikkaat laihoista. Jos tavis heteromies pitää naisista joiden painoindeksi on n. 20 (yleensä 25 katsotaan vielä normaaliksi) FA eli Fat Admirer pitää naisista joiden painoindeksi on selvästi ylipainon ja obeesin puolella (joko 30 tai enemmän).

Brittiläisten läskin ihailijoiden keskuudessa äskettäin tehdyn tutkimuksen perusteella läski oli miehistä kiihottavaa, koska se tekee naisesta avuttoman. BBW:t eli Isot ja Kauniit Naiset ovat Fa:lle jotain perinteistä. Nainen on läskin kahlitsema, siis houkutteleva.
Juuri tästä alistamisesta on Feedissäkin kysymys. Naiset ovat kahlittu pöytään eivätkä kykene liikkumaan paikoiltaan. Fa-ihanteita kartoittavassa tutkimuksessa vertailtiin myös homojen, lesbojen ja maahanmuuttajien sekä myös etnisten vähemmistöjen suhdetta läskiin. Homomiehille laihuus oli ihanne, lesbot pitivät läskistä. Maahanmuuttajataustaiset henkilöt pitivät enemmän lihavista naisista suhteessa valtaväestön heteroihin.

Elisabeth Day brittiläisessä The Observerissä huomauttaa että isoja naisia esittelevät elokuvat myös sisältävät myös usein mässäilyä, estotonta kameran edessä syömistä. Kyse on tilanteesta jossa nainen on yksin kuvitteellisessa tilassa ja syö.

Eräs tärkeä tekijä isoja naisia sisältävien elokuvien suosiossa (jonka Observerin leffakriitikko unohtaa mainita) ovat kuitenkin läskin ihailijat. Fat Admirer on mies joka jumaloi usein sairaalloisen lihavia naisia. Mutta tutkimusten mukaan FA saattaa ihailla myös sairaalloisen laihoja naisia. Tämä selittyy sillä että Fa-itseasiassa ihailee kaikkia mikä on normin ulkopuolella. FA Feedissä on roisto.Silti lihava nainen ei syö yksin suruunsa vaan mies häntä jumalaloiva FA syöttää häntä. Hän on niin sanottu ”syöttäjä” ja nainen ”syötetty”. Elokuvassa naiset esitetään, ei pelkkinä pulleina täteinä vaan seksuaalisina olentoina joilla on jatkuvasti nälkä: miehen ja seksinnälkä. Nimenomaan lihavuus ja seksi yhdistettynä ylenpalttiseen safkaamiseen näyttää olevan 2000-luvun elokuvien inhon ytimessä.

Katsottuani Feedin en voinut syödä koko iltana mitään.

Toisen polven mamuohjaajan, hampurilaisen Fatih Akinin (1973) vuoden 2007 elokuva Taivaan Reunalla käsitteli kulttuurien kohtaamista Saksaan jo paikalleen asettuneiden turkkilaisten näkökulmasta. Tässä leffassa oli kaksi tärkeää kaupunkikuvausta. Toisaalta Istanbul joka oli täynnä saksalaisia, ja Bremen joka on täynnä turkkilaisia, mm. huora jota esittää Nursel Köse (Turkkilaiset nimet ovat jatkuvaa ääntämisjumppaa). Soul Kitchen(2009) oli kuvaus kreikkalaista ravintolaa pitävästä hampurilaisesta.

Olin kauhistunut kun huomasin että ensi-illan saanut Akinin New York-kuvaus sai murska-arvostelut uusimmassa Little White Liesissa. Näyttää siltä ettei hampurilainen ohjaaja jonka vanhemmat ovat turkkilaisia voi ohjata uskottavasti New York-draamaa. Ok, New York I love you oli yhteisohjaus, mutta silti. LWS:n kriitikko on sitä mieltä että elokuva on pahin klisee New Yorkista mitä kuvitella saattaa. http://www.littlewhitelies.co.uk/theatrical-reviews/new-york-i-love-you-13838

Se on eräänlainen jatko-osa 22:n eri ohjaajan elokuvaan Paris je t'aime.Nyt kun myös Moscow I love you on jo ilmestynyt jäämme odottelemaan Helsinki I love youta.

Voisin yhtyä LWL:sin kritiikkiin sovellettuna eurooppalaisiin kaupunkeihin amerikkalaisten kuvaamina. The Tourist tuntui todella keskittyvän stereotyyppiseen Pariisiin, La Tour Eiffeliin, La Seineen ja muihin ikonisiin mestoihin. Vähän sama kuin kaikissa Helsinkiin sijoittuvissa elokuvissa eduskuntatalo ja Mannerheim hevosen selässä viestivät daijullekin missä ollaan. Ranskalais-Usalaisen Julie Delpyn kuvaus amerikkalaisesta Pariisissa elokuvassa Two Days in Paris ei varmaankaan imarrellut amerikkalaisia. Ehkä se oli vähän liian stereotyyppinen. Elokuvan jenkki on huumorintajuinen, paskantärkeä, mustasukkaisuuteen taipuvainen tatuoitu lihaskimpale joka näkee kaikkialle merkkejä salaliitosta. Sitävastoin ranskalaismiehet ovat ihania rakastajia jotka tekevät pippeli ja pimppi-aiheisia maalauksia.

Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus on yleensä taloudellisesti motivoitunutta. Nimeomaan eurooppalaiset kaupungit toimivat magneettina parempaa elämää etsiville siirtolaisille. Euro-siirtolaisuuutta käsittelevissä elokuvissa harvoin kuitenkaan kaupunkia esitetään minään kotoisana paikkana. Yleensä näissä elokuvissa kaupunki on ohikulkupaikka joka on täynnä nuhjuisia huoltamoita, sairaaloita, vastaanottokeskuksia ja sairaaloita. Näissä elokuvissa ollaan usein tien päällä ja sulloutuneina erilaisiin kulkuneuvoihin tavalla joka hiukan muistuttaa westerniä.

Maahanmuuttajat ovat 2000-luvun lehmipoikia ja tyttöjä etsimässä maagista rajaseutua.

Ensimmäinen euroleffa joka todella pureutui eurooppalaiseen maahanmuuttoon oli kurdien euroopanretkestä kertova Journey of Hope (1998) joka sai myös Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Olikin merkkillepantavaa että elokuvan eräässä kohtauksessa ihmiskauppias käskee kurdeja sanomaan viranomaisille että he ovat tulleet määrämaahansa Sveitsiin poliittisesti syistä.

Totuus on toisinaan parempi peittää.

Naiset ovat naisia ja miehet laukeavat kuudesti. Niinpä niin.Kyseessä on ikivanha juttu, länkkärit ovat jälleen palaamassa koska ihmiset kaipaavat perinteisiä arvoja. Coenien uusin True Grit eli Kova kuin kivi on täydellisen konservatiivinen. Mutta silti siinä on jotain hyvin ei-perinteistä. En muista nähneeni westerniä jossa käytetään yhtä paljon sivistyssanoja. Outoa on myös se että katsomiskokemus ei ole välttämättä vastenmielinen. Kaljapullon kokoinen tyttönen Mattie Ross on elokuvan 14-vuotias koston enkeli joka pistää ikisinkut läskit pyssysankarit komennukseen. Miehet ovat tässä elokuvassa nössöjä. Opetus tuntuu olevan: paras palkkionmetsästäjä on keskijakauksella varustettu teinityttö.

Ainoa asia joka seisoo on revolveri.

Elokuvan alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1969, samana vuonna jolloin sodanvastaiset mielenosoitukset riehuivat Yhdysvalloissa. Tällöin pääosaa esitti John Wayne. Se oli elokuva jota katsottiin valkoisessa talossa ja Richard Nixon, presidentti kehui elokuvaa. Orkkis True Grit ilmestyi aikana jolloin western katsottiin kuolleeksi. Sen katsottiin edustavan jotain hyvin kulunutta ja machoa.

Oli yhä enemmän vallalla käsitys ettei elokuviin kannattanut koodata mitään nationalistisia arvoja tai perinteisiä sukupuolirooleja. Kesällä 1969 elokuvissa nähtiin myös Easy Rider. Tämä elokuva jos joku näytti puhuvan selvää kieltä.

Ei ole mitään Amerikkaa jonka halki voisi miehekkäästi ratsastaa oli kulkuneuvo sitten moottoripyörä tai hevonen.

Tätä arvojen sekaannusta heijastelivat True Gritin aikoihin julkaistut antiwesternit. Perhearvot eivät ole kunniassa Keskiyön Cowboyssa (1969) joka jälkikäteen katsottuna ennakoi Brokeback Mountainia. Ei ainoastaan vihjailla että elokuvan lehmipoika tykkää pojista. Hän myös polttaa marihuanaa ja yrittää luoda uran mieshuorana. Ja Andy Warholin Yksinäiset Cowboyt vei länkkärien camp-hengen tappiin saakka. Kirjaimellisesti. Hän osoitti että pyssyillä toisiaan osoittavat miehet olivat symbolinen ele.

Todelliset miehet osoittelevat pippeleillä.

Rossin kivikovuus ei ole paukuttelua eikä nyrkkeilyä. Hän on kova koska hänellä on periaatteita. Hänellä on moraalista selkärankaa. Sitäpaitsi hän osaa latinaa. Tässä näyttää olevan katsojille oikea naisen malli jota koulutytötkin voivat ihailla.

Hänen pippelillä varustettu peilikuvansa on Matt Damonin esittämä Texas Ranger joka niinikään on kirjakieltä käyttävä pyssymies. Damonin esittämä Le Boeuf on täydellinen perheenisä (ilman perhettä)jolla on periaatteita. Hän käyttää väkivaltaa, mutta hallitusti. Hän samaan aikaan sekä isä että rakastaja.

Näyttää siis, että jos westerneihin on uskominen kunkin aikakauden perhe ja muut arvot näkyvät länkkärissä kuin peilissä. Brokeback Mountainista on nyt kulunut kuusi vuotta. Mihin on tultu? Coenien Kova kuin kivi tuntuu osoittavan yhden version paljon puhutusta miehisyyden kriisistä. Kyllä. Miehet ovat ihan pihalla ja tästä on osoituksena se että remaken loppu ei sisällä sitä miehekästä optimimia jota edeltäjänsä. Yksinäinen sankari (Jeff Bridges) on John Wayneen verratuna munaton. Hän ei ole taitava pyssyn heiluttaja. Ei ihme että varapresidentti Dick (!)Cheneyn tytär Liz on ilmoittautunut leffan faniksi. Kyse on kehityksestä jonka sanotaan alkaneen jo vuonna 1993 elokuvasta Falling Down. Siinä sankari (Michael Douglas) on ihan naisten armoilla. Hän on sekaisin eikä perinteisen jyskyttelyn avulla saa hommaa hanskaan.

Brittiläisen feministin Lindsey Germanin mukaan miesten kriisi on ihan tosi juttu. Se ei ole elokuvaa.

"Miehet ovat nykyään paljon lähempänä naisia asenteissaan suhteessa ulkonäköön. Mikään ei näytä nyt menevän miehillä kohdallaan. Heitä uhkaavat joko uranaiset tai heidän oma epäonnistumisensa. Heillä on vain kauhea tunne menetyksestä ja ikävä kulta-aikaan jolloin sekä miehet että naiset tiesivät oman paikkansa"

Me keksimme jatkuvasti uuusia syitä vihata amerikkalaisia joka puolestaan saa amerikkalaiset miettimään miksi heitä vihataan ja kirjoittamaan kirjoja joissa koitetaan ratkaista miksi kaikki vihaavat heitä. Ne ovat läskejä. Ne ovat vainoharhaisia. Ne tekevät liikaa vainoharhoista kertovia elokuvia.

Tulevina kuukausina meillä on yksi syy lisää vihata amerikkalaisia: meidän katsottavaksemme vyörytetään joukko b-luokan supersankareita sellaisia kuin Thor, Captain America ja Green Lantern. Amerikka on jakautunut. Kunnon supermiesten ja batmanien lisäksi on joukko outoja kalsaripukuisia outsidereitä. Disney on ostanut Marvel-comicsilta oikeudet yhteensä 5000 vähemmän tunnettuun sarjakuvahahmoon jotka kilpaa taistelevat meidän pyllyistämme haluten istuttaa ne teattereiden penkkeihin.

Salaliitto! Salaliitto!

Lopputulos on outo kiinalainen päätelmäsolmu, jolla ei ole päätä eikä peräpuolta: kaikki, avaruuden limanuljaskoja myöten vihaavat amerikkalaisia.
Se nyt vaan on niin. Ei mistään erityisestä syystä, vaan ilman syytä. Kyseessä on salaliitto! Mutta saattaa olla, ihan totta että suurin syy olemme me amerikan ulkopuoliset avaruusoliot jotka vihaamme niitä läskejä ihan vain koska meidät on sädetetty ajattelemaan niin!

Maailman salaliittoteoreetikoiden mukaan paranoia 2.0 ei tarkoita että pelätään lohikäärmeiksi pukeutuneita kommunisteja tai seksihulluja muslimeja. Paranoian popularisointi tarkoittaa että aivan tavallisten asioiden olemassaolo on epäiltävää. Nykyään taviksetkin viittaavat kahvitauolla siihen että kaikki ei ehkä ole siltä miltä näyttää. Mitä jos puhelimeni onkin naamiotu mikrouuni ja minä marsilaisten joulukalkkuna?

You never know.

Uhilla ja peloilla politikointi on osa amerikkalaista viihdettä: joko avaruudesta, itä-rajan takaa, Irakista tai Japanista. Päivitetyssä versiossa :Kiinasta. Sillä ei nyt kuitenkaan ole väliä mistä. Tässä ajatusmallissa kaikki liitty kaikkeen. Kun Leif Erikson purjehti tuhat vuotta sitten vasta löydetylle Amerikan mantereelle hän antoi paratiisille nimeksi Vinland. Salaliittoteoreetikon mukaan kyse on kirjoitusvirheestä jonka myöhempi historiankirjoitus vääristi. Alunperin Amerikan piti olla Finland. Todellisuudessa Amerikan juuret juontavat Suomeen.

(Kuuluissa repliikissä X-filesin Scully sanoo Kurt Crawfordille että miten niin muka kyseessä on salaliitto ? Siihen Crawford vastaa ”Miten niin muka ei ole? ”)

Me ei-amerikkalaiset ruokimme tätä käsittämätöntä, vaikeasti todistettavaa vainoharhaa, kahdesta syystä.

1. Me katsomme amerikkalaisia elokuvia, sellaisia kuin Michel Gondryn Green Hornet.

2. Katso ensimmäinen kappale.

Green Hornetin osalta vainoharha on päivitetty: Red Dragon joka joskus ennen toista maailmansotaa julkaistun sarjakuvan kannessa viittasi Neuvostoliittoon viittaakin tänään Kiinaan. Elokuvassa näet Seth Rogen paljastuu todella (sanoisinko vähäpätöiseksi) näyttelijäksi jonka vastaroolissa on taiwanilainen pop-ihme, Jay Chou joka näyttelee Katoa, supersankarin apulaista. Chou on todellisuudessa todella iso juttu Aasiassa, orientaali versio Justin Timberlakesta. Tässä elokuvassa Rogenin kömpelöys ja urpous rinnastetaan kliseeseen näppärästä aasialaisesta joka on kaikin puolin länkkäriä taitavampi.

Salaliitto! Salaliitto!

Kyllä. Yhdysvalloissa ovat nyt sitä mieltä että tämä on vain näppärä juoni jolla kosiskellaan kasvavaa Hollywood-elokuvien menekkiä Kiinassa. Oletus on että kiinalaisista on kiva katsella kuinka tyhmiä länkkärit ovat. Ja Hollywoodin ja Kiinan suhteita lämmitellään Empires of the Deep yhteisproduktiolla. Elokuva on ilmeisesti tähän astisista US-Kiina yhteistuotannoista kallein. Kiina on tätä nykyä maailman nopeimmin kasvava elokuvien markkina-alue. Maailman kauppajärjestö on vähän aikaa sitten vaatinut kiinalaisia höllentämään amerikkalaisten elokuvien esittämiselle asetettuja rajoituksia. Tähän mennessä kattona on ollut 20 import-elokuvaa/vuosi.

Salaliiton perustalle rakennettu viihdeteollisuus on todellinen ihme. Sen kukoistus hämmästyttää minua. Etenkin siksi että aina keksitään uusia vihollisia jotta jotta leffateollisuus ei jäisi ilman elokuvia. Huom. Viholliset keksitään. Niitä ei ole olemassa, välttämättä, eikä sillä ole mitään väliä. Mutta sen jälkeen kun ne on keksitty ne ovat olemassa.

Kun Green Hornet eli Vihreä Herhiläinen keksittiin 1930-luvulla uhka oli ihan selvä. "Red Dragon" eli punainen lohikäärme. Se oli väärinajattelevien hirviöiden pesä jossain siellä Moskovan liepeillä. Kato ja Green Hornet olivat kuin Vaino & Harha, täydellinen parivaljakko joka pelastaa maailman.