Elokuvat

Kotiäiti-emansipaation sukulaisuus miesten pyssyleikkien kanssa kirkastuu ensi-iltaa juhlivan lontoolaisen elokuvateatterin aulassa.

Sinkkuelämää 2:sen käsitys feminismistä: hyviä bakteereja sisältävä pinkki jugurttijuoma joka on naamioitu kranaatiksi.

Muller-jugurttifirma on sponsannut Sinkkuelämää 2:sta kahdella miltsillä, target-yleisönään vartalostaan huolehtivat naispuoliset uraohjukset. Sinkkuelämää 2 on vastaus Freud-sedän kysymykseen mitä ne naiset oikein haluavat: käsilaukkuja, suklaata, miehiä ja ison lasin cosmopolitania. Ai niin, ja tietenkin Muller-riisijugurttia.

Tuskallisen, yli puolitoistatuntisen operaation johdossa on kersantti Kim Cattrall, alias Samantha Jones. Tällä ristiretkellä Abu Dhabiin raamattuna toimii chick-lit, panssarivaununa antelias kaula-aukko ja konekiväärinä kortsut. Henkilökohtainen idolini, Bbc:n suorapuheinen elokuvakriitikko Mark Kermode sanoi videoblogissaan Sex and the Cityä "yrjöttäväksi elokuvaksi". Perusteena oli, että naisellinen krääsä elokuvassa edustaa perustaltaan miehistä kulttuuri-imperialismia.

Roolihahmot elokuvassa ovat yksiulotteisia pahvinukkeja - ei ole pelkoa että oikeassa elämässä tällaisia tapaisi, huokasi Kermode-setä.

Ai ei vai? Noin nelisatapäisen naispataljoonan joukosta löydän peloittavalla näköisyydellä elokuvan nelikkoa imitoivan joukko-osaston, cosmo-lasit kourissa. Kuvassa toinen oikealta: kolumnisti Carrie Bradshaw. Hänen vasemmallaan ilmiselvä Charlotte York. Äärimmäisenä oikealla: Miranda Hobbes. Ja vasemmassa laidassa pippelille perso Samantha Jones.

Täällä viimeistään tajuan ettei sillä onko elokuva hyvä ole väliä. Sen hyvyys mitataan sen kyvyllä mobilisoida joukkoja. Tässä mielessä neljäsataa elokuvateatteriin saapunutta naista ei voi olla väärässä.

Sinkkuelämää 2 on todella hyvä elokuva.

Militanttia bimboilua juhlivat kotiäidit ovat etukäteen päättäneet tykätä näkemästään. He ovat pukeutuneet asianmukaisiin labeleihin.He ovat käyneet Harvey Nicholsilla Absolute Taste-ravintolassa safkaamassa Dom Peringnon-illallisen. Kuullostaako siltä että otan tämän kepeän hauskanpidon vähän turhan rankasti? Niin tyypillistä mieheltä olla tykkäämättä vaaleanpunaisista jutuista.

Vaaleanpunaisuus...okei, mutta Sinkkuelämää 2: sen pinkkiyden alla pilkottaakin jotain pelottavaa, huolimatta sen absoluuttisesta huonoudesta.

Kyse on pinkkiin muovikuoreen kätketystä konetuliaseesta.

Koko elokuvasali oli taputtanut kohtauksessa jossa Kim Cattrall näyttää keskisormea rättipäille. Koko näytös oli muutenkin täynnä yleisön yllätyksellisiä ylistäviä ooh ja aah -reaktioita vaivaannuttavissa kohdissa. "Hienoa, köniin vaan," huutaa eräs Samantha Jones-kaksoisolento kun käymme läpi tätä elokuvan huipentumaa, jossa Cattrall lopulta heittää kondomeja muslimiesten silmille.

Holhoavan elokuvan lopputulemana on että musliminaisten suurin unelma on asua New Yorkissa ja että -kappas vaan- burkhan kätköistä löytyykin Guccia ja Dioria.

Sinkkuelämää-sotisopaan pukeutunut nelikko paljastaa yhtäaikaa pelottavat kulmahampaansa.

Eräänlaisen vinon logiikan mukaan Sinkkuelämää 2 kuuluu taisteluelokuvien genreen. Taistelu on vastaan suvaitsemattomia muslimimiehiä jotka uhkaavat vetää kynnet irti naisilta jotka lakkaavat niitä. Monia feministejä on huolestuttanut feminismin imeytyminen osaksi ylikansallisia sotastrategioita joita pidetään tavallisesti äärioikeistolaisina. Kusipäät jotka tahtovat sotia oikeuttavat paukuttelun avuttomien musliminaisten hädällä.

Se että feminismi on pirstaloitunut sisällöltään vastakkaisiin alahaaroihin on saanut monet nykyfeministit halukkaiksi luopumaan koko termistä. Hyödyntäen tätä tilannetta Sinkkuelämää 2 on eräänlainen ovela sekoitus -kuin Sarah Jessica Parkerin lempijuoma cosmopolitan. Vodkana toimii oikeistolainen bulldog-feminismi sekä karpalomehuna lifestyle-feminismi. Lopputulos on drinkki jota on vaikea niellä irvistämättä. Oikeistolaisen haukkafeminismin mukaan siisteintä mitä kuvitella saattaa on nainen vallan kahvassa, Condoleezza Rice valkoisessa talossa ja Tarja Halonen Tamminiemessä.

Eräs feminismin kiinnostavimpia viimeaikaisia käänteitä on haukkafeminismi.

Haukkafeminismi ottaa useita muotoja joita on vaikea erottaa toisistaan. Termi juontaa juurensa englanninkielen sotaintoilijaa merkitsevästä sanasta "hawkish". Toisin kuin takavuosien vasemmistolaiseksi leimautunut telaketjufeminismi jonka edustajat nähtiin karvaisina ja pelottavan seksittöminä, haukkafeminismissä on kyse perustaltaan oikeistolaisesta radikaalin lähtökohdan vesittämisestä. Haukkafeminismi on seksikästä. Se juhlii sellaisilla latteuksilla kuten "Voitsä kuvitella z on toimitusjohtaja, ja vielä nainen!"

Haukkafeminismin riemuvoittoa eräässä puheessaan juhli myös George W. Bush valloitusretkensä aattona. Hän totesi että naisia kohtaan osoitettu kunnioitus voi saada voiton ( ensin pitää vähän ammuskella) myös muslimien keskuudessa.

Kotimaasta kajahtaa jälleen -- Lapland Studion Lead the Meerkats julkaistiin eilen Nintendo Wiille. Se on julkaistu WiiWarena, eli kunhan konsoli on kiinni netissä, sen voi tempaista omalle koneelle. Suomessa on tehty aika paljon tällaisia sähköisesti levitettäviä pelejä viime vuosina, ja tiedän että tulossa on monta muutakin projektia. Se on bisnesmallina hyvin mielenkiintoinen ja tulee varmasti yleistymään rankasti tulevaisuudessa, joten pitkällä tähtäimellä on varmasti kotimaisen alan kannalta hyvin hyödyllistä, että tällaista osaamista kehitetään.

Mitä itse peliin tulee, en ole vielä ehtinyt sitä itse pelata, joten käsitykseni aiheesta perustuu pitkälti tietoon siitä, että siinä ohjataan nelisormimangusteja, joista en oikeasti tiedä juuri mitään muuta kuin sen, että ne ovat puuhakkaita ja aika hauskoja elukoita, kuten internet meille kertoo. Pelin kuitenkin lupaillaan olevan sikäli realistinen, että aiheesta varmasti oppii paljonkin pelaamalla peliä, mikä tuntuu aika fiksulta lähestymistavalta erityisesti kun kyseessä on selvästi lapsiystävällinen WiiWare-peli.

Pelaajan tehtävä on johtaa koko mangustilaumaa, jota tietenkin on jatkuvasti jonkinlaisen uhan alla, koska mangustit eivät varsinaisesti ole siellä ruokaketjun huipulla. Petoeläimet, luonnonolosuhteet ja muut maanvaivat kiusaavat mangusteja, ja pelaajan tehtävä on yrittää pitää lauma hengissä. Samalla pitäisi vielä yrittää varmistaa, että mangustit itse saavat murua rinnan alle ja muutenkin pysyvät timmissä kunnossa, ja lauman aluettakin pitäisi vielä kasvattaa.

Hintaa pelillä on suunnilleen 10 euroa, ja siitä summasta päätyy osa Kalahari Meerkat Projectille, joka tutkii ihan oikeiden nelisormimangustien elämää, eli samalla voi paitsi tukea suomalaista peliteollisuutta, myös harjoittaa vähän hyväntekeväisyyttä. Mukavaa semmoinen.

[video]4wEfde2iKbQ[/video]

Stieg Larssonin romaanien leffaversioiden myötä maailmalla on nyt alettu puhua uudesta elokuvagenrestä, nordic noirista. Kontinentaalit ja etenkin brittiläiset elokuvatarkkailijat ovat vakaasti sitä mieltä että meidän pohjoisten itsemurhan polttamissa aivoissamme on jotain saatanallista. Tämä melankolia erittyy eräänlaisena napakettugotiikkana myös valkokankaalle. Jos ruotsalaiset ovat juosseet ensimmäisenä maalilinjalle rahastamalla pohjoisilla tummilla väreillä, norjalaiset ovat hyvin mukana vauhdissa. Brittiläiset tuntuvat kuluttavan ahnaasti Karin Fossumia ja Gunnar Staalesenia sekä näiden noir-henkisten kirjojen adaptaatioita kankaalle. Erik Skjoldbaergin ohjaamaa, alkuperäistä Insomniaa vertailtiin jokin aika sitten Edingburghin Nordic Noir -festivaaleilla ahkerasti Christopher Nolanin jenkkiversioon -monet olivat sitä mieltä että alkuperäinen oli onnistuneesti hieman synkempi, tavalla johon amerikkalaisten on vaikea yltää.

Wall Street Journalin toimittaja Laura Miller ei esimerkiksi täysin tajua miten Henning Mankellin Kurt Wallanderin on onnistunut valloittaaa maailma, lähtökohta amerikkalaisesta näkökulmasta on, että synkkyyttä ei voi myydä. Silti.Yhdeksän romaanin sarja on myynyt maailmalla n. 25 miljoonaa kappaletta ja ruotsalaisten leffaversioiden lisäksi se on poikinut brittiläisen tv-sarjan jonka pääosassa on Kenneth Branagh sekä oman spin-offin. Ruotsalaisen nuhjuisen etsivän hahmot palaavat itseasiassa jo 1960-luvulle jolloin Maj Sjöwall ja Per Wahlöö loivat komisario Beckin tupakille haisevan hahmon.

No, tapaus Larsson on kuitenkin poikinut tilanteen jossa brittiläiset kustantajat itkevät käännöksiä skandinaavisesta rikoskirjallisuudesta. Merkillisintä on, että anglosaksiset tarkkailijat puhuvat erottamatta "skandinaavisesta yrmeydestä" tekemättä eroa ruotsalaisen, suomalaisen tai norjalaisen välillä. Meidän näkökulmastahan ruotsalaisissa ei ole mitään yrmeää, eihän?

Välillä on itseasiassa epäselvää kuuluuko Suomi laisinkaan tähään maagiseen jurouden magneettikenttään. Wall Street Journalin toimittajan perspektiivistä näyttää että Skandinaviaan kuuluu tasan kaksi maata: Ruotsi ja Norja. Edinburghin Nordic Noir -festareilla nähtiin kuitenkin myös islantilaisen Óskar Jónassonin Reyjavik-Rotterdam jonka pääosassa on Baltasar Kormákur. Listoilla oli myös Frygtelig Lykkelig eli Kauhean Onnellinen, tanskalainen dekkari etsivästä joka kokee hermoromahduksen.

Ja hännänhuippuna nuo "outoa kieltä" puhuvat suomalaiset,kuten eräs nordic noir-fani ilmoittaa englanninkielisellä keskustelupalstalla. Brittinäkökulmasta Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää on muiden pohjoismaisten etsivien tapaan hiukan kolkko. Olli Saarelan filmiversiossa Harjunpää kohtaa salaperäisten kuolemien sarjan Helsingin metroasemilla. Leffajulisteesta ainakin puuttuvat ne Hkl:n pirteät oranssit penkit.

Saarelan elokuvan vastajulkaistu teaseri nostattaa toiveet. Pystyykö Priest of Evil nousemaan muiden pohjoismaisten thrillereiden miljoonaluokkaan? Markkinointi ei näytä lupaavalta. Eräs blogaaja valitti juuri äsken sivulauseessa ettei löytänyt koko world wide webistä elokuvan englanninkielistä synopsista. Enkä minäkään löytänyt edes julistetta. Joo, luulisi sitä promomateriaalia nyt äkkiä ilmestyvän sinne internetin syövereihin!

http://www.youtube.com/watch?v=nMhyvT-wq2o

Hong Kong, 26.5. klo 11.15 Suomen aikaa. Astun sisään W Hong Kong -hotelliin ja kuulen hississä lopputahdit sangen tutun kuuloisesta kipaleesta. Ei piru, sehän on Husky Rescue!

Jos en täysin väärin muista, niin kyseinen biisi oli We Shall Burn Bright orkesterin viimeisimmältä Ship of Light -levyltä. Olen kuullut viimeksi Husky Rescueta (muuten kuin omista stereoistani) Barcelonassa yhdessä suomalaisravintolassa, mutta tällä kertaa taustamusiikin mestarit ovat todella ylittäneet itsensä.

Ensimmäiseksi, ympäri maailmaa levittäytynyt W-ketju on erittäin arvostettu rykelmä korkeatasoisia design-hotelleja. Siis foorumi on täydellinen hypnoottiselle popille. Toiseksi, yksittäisen hotellin hississä kuultu biisi ei jää vain hissimusiikiksi vaan sama kappale kuuluu sillä hetkellä myös aulassa, baarissa ja ravintolassa.

Mutta ei tämä vielä mitään. Juttelin heti perään W:n biisivalinnoista sattumalta paikalle pärähtäneen hotellinjohtajan kanssa ja hän kertoi, että kaikissa 52 W-hotelleissa soi samaan aikaan samat biisit, jotka syötetään jokaisen hotellin äänentoistojärjestelmään suoraan Jenkkien pään musiikkikeskuksesta.

En tätä tietenkään uskonut, joten pyysin hotellinjohtajaa soittamaan W-hotelliin Los Angelesissa. Siinä sitä kuuntelimme kappaletta, joka soi samaan aikaan Hollywoodissa pikkutunneilla ja aamupäivästä Honkkarissa.

Joten hyvä Husky Rescue! Kyllä hyvälle hissimusiikille on aina tarvetta.

Länkkäri on elokuvagenrenä kestävä klassikko, joka tuskin tulee kuolemaan koskaan. Genren peruskäsitteet ovat hyvin vetäviä: tyypillisesti karut ja elämän arpeuttavat miehet ja naiset elävät kesyttämättömässä maailmassa, joka sijaitsee jossain sivilisaation ja sen sääntöjen tuolla puolen. Aina välillä myös pelit sijoittuvat villiin länteen, mutta yleensä tulokset ovat olleet melko kyseenalaisia.

Näkisin, että tämä johtuu erityisesti siitä, että ne länkkäreiden tunnetuimmat ja rakastetuimmat elementit ovat sellaisia, että ne on hyvin vaikea siirtää pelimuotoon. Sergio Leonen spaghettiwesterneihin kiteytyy suuri osa ihmisten länkkärirakkaudesta, mutta ne ovat itse asiassa hyvin verkkaisia ja tunnelmapainotteisia elokuvia. Pelit taas ovat luonteeltaan melko nopeatempoisia, ja niissä tuppaa olemaan hyvin paljon toimintaa.

Clint Eastwoodin nimetön sankari ampuu elokuvassa Kourallinen dollareita ehkä tusinan tyyppejä, ja se tapahtuu tyypillisesti kohtauksissa joissa tulitaistelu on paitsi elämää suurempi tapahtuma, myös jotain, jota edeltää massiivisen painostava ilmapiiri. Peleissä taas lopputekstien pyöriessä raatoja on hyvinkin voinut tulla nelinumeroinen luku, ja niinpä tällaisilla kohtaamisilla ei yksinkertaisesti ole enää samanlaista merkitystä. Tuntuu, että usein tekijät eivät oikein ymmärrä sitä, että vaikka kuinka haettaisiin Leonen visuaalista tyyliä ja tuupattaisiin ääniraidalle Ennio Morriconen legendaarisia biisejä myötäilevää musiikkia, se ei riitä luomaan yhtä vahvaa tunnelmaa.

Rockstarin uutuus, eilen julkaistu Red Dead Redemption on länkkäri. Sarjan edellinen osa, Red Dead Revolver ei oikein vakuuttanut juuri edellä mainituista syistä, mutta tällä kertaa lähestymistapa on erilainen. Olen ehtinyt pelata Redemptionia tähän mennessä ehkä kolmisen tuntia, joten en tietenkään ole niin syvällä pelissä, että voisin sanoa siitä mitään kovin tyhjentävää, mutta minuun teki heti vaikutuksen paitsi se, että se on selvästi hyvä peli, myös se, ettei se yritä liikaa olla jotain, mihin videopeliä ei lähtökohtaisesti ole optimoitu.

Jos sitä kuvaisi GTA:ksi hevosella, se ei olisi kaukana totuudesta, mutta se olisi vähän niin kuin kuvaisi suklaakakkua ruoaksi -- se pitää paikkansa, mutta silloin ei oikein nähdä metsää puilta. Peli ottaa kyllä selvästi kaiken irti Leonesta, Morriconesta, Deadwoodista ja lukemattomista muista vaikuttimista, mutta se ei yritä olla muuta kuin videopeli. Armottoman rajaseudun ja vääjäämättömästi kohti puskevan sivilisaation tunnelma on käsin kosketeltava. Ei tietenkään ole mikään yllätys, että Rockstar osaa asiansa. Toiminnasta ei todellakaan pääse tulemaan pulaa, mutta tuntuu, että nyt ollaan löydetty eräänlainen länkkärin ydin, eikä se varsinaisesti tule kuudestilaukeavista.

[video]3gBctl1h_2o[/video]

Cannes muuttuu vuosi vuodelta pompöösimmäksi jahtien kokoontumisajoksi. Siksi yllättyin kun oma persaukinen kurssikaverini sai kutsun. Mitä helvettiä? Sinäkö, miksen siis minäkin, ajattelin kateellisena. Siellä sitä nyt näytellään tuxedossa 20 min. lyhytelokuvia juhlavieraille nauttien katkarapusandwichejä. Toivottavasti jahtinne uppoaa! Kysyin tulevalta elokuvaohjaajalta tiesikö tämä suomalaisia leffantekijöitä jotka ovat up and coming Cannesissa. Kuinka ollakaan hän mainitsi kollegansa Timo Vuorensolan tekeillä olevan kuunatsielokuvan Iron Sky josta on vastikään julkaistu uusi teaseri. Vuorensola pullisteli hetki sitten parhaansa mukaan brittiläisille tv-katsojille ja koetti vakuuttaa että elokuvasta ei tule pelkkä saippuakupla. Leffan alaotsikko vaikuttaa lupaavalta: "Vuonna 1945 natsit menivät kuuhun. Vuonna 2018 he tulevat takaisin." Hmm. Tuntuu siltä että kieli on niin syvällä poskessa että se kurkistaa jo korvasta. BBC:lle antamassaan haastattelupätkässä Timo kertoi että leffa aletaan kuvata syksyllä ja se on määrä tulla ulos 2011. Vuorensola ei kuitenkaan vaikuttanut siltä että elokuva on tehty vain pelleilymielessä. Tähän mennessä 1979 syntynyt Vuorensola on osoittanut oivaa partisaanihenkeä ja kasannut 90% filmin rahoituksesta ja kuvaus voi siis alkaa.

Kysymys tietenkin kuuluu onko elokuva hienon julisteen ja pre-produktiokohun jälkeen vain höyryävä läjä?

Itseasiassa Vuorensolan projekti vaikuttaa melko harkitun tyylitietoiselta: pääosassa nähdään saksalainen Udo Kier joka on esiintynyt monissa kulttielokuvissa ja Kornin musavideossa Make Me Bad. Hän on mm. näytellyt Pamela Andersonin rinnalla elokuvassa Barb Wire! Ja kaikista veikeintä on että Lars Von Trier on myös valinnut Kierin uuteen leffaansa Melancholia, Kirsten Dunstin ja Kiefer Sutherlandin ohella. Itseasiassa Trierin ja Vuorensolan elokuvat tuntuvat paljolti kokkaavan samalla reseptillä-sekä Melancholiassa että Iron Skyssä on samaa maailmanlopun meininkiä. Soundtrackin osalta Vuorensola on jo lyönyt lukkoon sopimuksen slovenialaisen dark wave- orkesterin Laibachin kanssa. Päätös kuunatsi-elokuvasta syntyi Vuorensolan mukaan yhdessä käsikirjoittajan kanssa -yllätys yllätys- saunassa.

Vuorensolan natsiparodiassa on samaa absurdiutta kuin Quentin Dupieuxin Rubberissa. Rubber on tarina oudosta riivauksesta joka tuo mieleen tappaja-auto Christinen, sillä erotuksella että Rubberissa tappaja on pelkkä autonrengas.

Cannesissa elokuvaa promottiin jakamalla yleisölle ilmaisia kondomeja.

Kun Stephen Fried kirjoitti vuonna 1993 koskettavan true-stoorinsa AIDS:iin kuolleesta maailman ensimmäisestä supermallista joka oli myös bi, hän keksi sanan fashionista. Hänellä oli kaiketi näppärissä journalistin aivoissaan kuva wannabeesta joka kuin sissi hyökkää lähiön hämärästä New Yorkin muoti-skeneen. Myöhemmin fashionistat ovat kielessä esiintyneet lähinnä muoti-idiotismin edustajina, kuten Chris Morrisin komediasarjassa Nathan Barley. Minä pidän Nathanista. Nathan on muotitoimittajan kaveri. Kaverusten coolius on niin jäätävän urpoa että muutaman episodin katsominen tekee toisinaan kipeää.

http://www.youtube.com/watch?v=AwTzPnWsz20&feature=related

Yritin löytää filmatisointia 26-vuotiaana kuolleesta heroiiniin haksahtaneesta supermallista, Gia Maria Garangista joka oli Friedin kirjan aihe.
Ainoa tähän mennessä tehty tuntuu olevan vuonna 1998 ilmestynyt tv-elokuva Gia jonka pääosassa on Angelina Jolie.

Asia tuntuu oudolta jos ottaa huomioon Hollywoodin kyvyn adaptoida äärimmäisen koskettavia nyyhkytarinoita valkokankaalle.

Tätä leffaa odotellessa tulin lueskelleeksi siellä täältä muodin ja elokuvan uudesta tuottoisasta romanssista. Martin Scorsese ohjaa partavesimainoksia Chanelille (ulos 2010 syyskuussa) ja Ridley Scott tekee töitä Pradalle. Mikä elokuvaohjaajia vaivaa? Rahapula? Krapula?

Näyttää siltä että isot muotibrandit kosiskelevat leffantekijöitä tavoittaakseen You Tube-sukupolvea joka ei raahaudu catwalkeille. Samaan aikaan kun Google pykää omaa internet- tv:tään, Gucci esimerkiksi on isolla rahalla mukana sponsaamassa Martin Scorsesen yhteistoimintaelintä (Film Foundation) jossa on mukana tyyppejä Clint Eastwoodista Steven Spielbergiin. Cannesin festivaaleilla viime viikolla Scorsese paljasti leffaprojektin jota Gucci oli sponsannut 1,5 miljoonalla.

Dior puolestaan hehkutti uutta John Gallianon purserikokoelmaa julkaisemalla David Lynchin ohjaaman minielokuvan nimeltä Lady Blue Shanghai. Lynch, joka on tehnyt paljon omituisia elokuvia pioneerasi elokuvamaiset mainokset jo 1988 jolloin Benecio Del Toro breikkasi Heather Grahamin kanssa Calvin Klein-pätkässä.

Muotitietoiset ohjaajat -asetelman käänteisessä versiossa muotikeisari tekee spielbergit. Karl Lagerfeldt esimerkiksi teki tomfordit ja ohjasi minileffan Remember Now. Leffa sisältää myös Karl- cameon. Karl oli myös mukana tiukasti Cannesin leffajuhlien avajaisissa ja istutti Georgia May Jaggerin harrikan selkään leffatyyliin - Coco Chanelin mallistoa esittelevän Jaggerin hammasrako imitoi uskottavasti 1960-luvun elokuvatähti Brigitte Bardotin harvahampaisuutta.

"Lyhytelokuvan täytyy olla taiteellinen ja sisältää autenttinen tarina - ei siis pelkkää mainontaa" hehkuttaa eräs muodin ja elokuvan allianssia lobbaava fashionista tänään päivän lehdessä. Hänellä on mielessä tuubiyleisö, se joka tulevaisuudessa latailee klippejä telkkaan. Maria Garzonin firma pystytti oman kojunsa Cannesiin houkutellakseen leffatyyppejä ja luksusbrandeja yhteistyöhön online-leffojen tuottamiseksi.

Suurin haaste tuleville muodin keisari kaarleille on, pystyvätkö nämä myös ohjaamaan elokuvia. Tämä on saanut jotkut laskemaan 1+1, tällä ilmiöllä voi lyödä rahoiksi. Garzonin edustus Cannesissa, nimeltään StyleStar Lounge häpeilemättä parittaa muotia ja elokuvaa toisiinsa.

Sana "fashionista" tuntuu olevan kansalaisten huulilla. Se tuntuu kiehtovalta sekasikiöltä englantia ja espanjaa. Vähiten ei hämää se että nopeasti lausuttana sana saa äärioikestolaisuuteen ja terrosismiin viittaavia sisältöjä. Fashionista rinnastuu muihin hispaano-romaanisiin muotoiluihin kuten sandinista ja barista. Sandinistat olivat nigaragualaisia sissejä. Baristat baarimikkoja italialaistyylisissä baareissa. Senderistat puolestaan ovat perulaisen sissijärjestö Loistavan Polun jäseniä.

Jokaisen edellä mainitun istan huulilla on varmasti joskus ollut kahvikuppi mutta kaikki eivät välttämättä ole ampuneet kiväärillä.

Alkuperäisen Xboxin yhteydessä pyörivä Xbox LIVE -verkkopelipalvelu suljettiin 14.4.2010. Microsoftin palvelu ehti olla olemassa kahdeksan vuotta, ja oli aikoinaan melko mullistava tempaus: sen myötä verkkopelaaminen pelikonsoleilla muuttui jokapäiväiseksi ja helpoksi asiaksi. Xbox LIVE on toki olemassa yhä uudempien Xbox 360 -konsoleiden parissa, mutta alkuperäinen verkko on nyt historiaa.

Yksi suosituimmista alkuperäisen Xboxin verkkopeleistä oli Halo 2, ja kellon lyödessä keskiyötä 14. päivänä se pysyi yhä elossa: 14 uljasta sankaria jatkoi pelaamista. Xbox LIVEen ei voinut enää kirjautua sisään, mutta käynnissä olevat pelit sai pelata loppuun. He elivät lainatulla ajalla, sillä jos kukaan heistä poistui pelistä mistään syystä, olipa se sitten sammutettu pelikonsoli, äkillinen nettikatkos tai jokin muu vastaava tapahtuma, he eivät enää päässeet takaisin peliin sisään.

Microsoft ei ollut halukas puuttumaan asiaan; heidän mukaansa peli saisi pyöriä niin pitkään kuin se voisi. Seuraavien viikkojen aikana pelaajamäärä kutistui vähän kerrallaan, kunnes lopulta 10.5, melkein täysi kuukausi Xbox LIVEn sulkemisen jälkeen, jäljellä oli enää kaksi -- ja sitten vain yksi. Viimeinen pelaaja, APACHE N4SIR, oli yksin pelissä, jonka vetovoima piili yhteisessä kokemuksessa, aution universumin ainoa asukki. Maailman viimeinen Halo 2 -pelaaja, viimeinen spartalainen. Master Chief.

Se ei kestänyt pitkään. Kun APACHE N4SIRilla ei enää ollut ketään, jonka kanssa pelata, Microsoft vihelsi joitakin tunteja myöhemmin pelin vihdoin poikki. Halo 2, alkuperäisen Xboxin parhaiten myynyt peli, kuoli viimein. Ihmiset saattoivat toki pelata sitä yhä kotonaan, mutta verkkopeli, sen todellinen vetonaula, siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Koko tempaus oli tietenkin tietystä vinkkelistä katsottuna aika typerä ja hyödytön, mutta silti: kyseessä oli hillittömän suosittu peli, josta miljoonat ihmiset saivat iloa, ja tietty porukka ei ollut valmis päästämään siitä vielä irti. En voi olla näkemättä tässä jonkinlaista kummallista, vaikeasti määriteltävää romantiikkaa.

Metrovaunuissa on viime päivinä mainostettu Chris Morrisin elokuvaa itsemurhapommittajista. Julisteessa on siteraattu leffa-arvosteluja: jokaisen päivälehden tuomio on "hauska".
Itseasiassa sana " hauska" esiintyy julisteessa viisitoista kertaa ja joka kerta eri päivälehden nimissä.

Tämä on naurettavaa. Morrisin juliste on itseasiassa parodia elokuvamainosten konventioista ja komedian pakonomaisesta halusta olla hauska. Vertaa vaikka heinäkuussa ensi-iltaan tulevan Karvaturrit Vastakarvaan-elokuvan julistetta: juoni paljastuu vilkaisemalla kerran posteria. Molemmissa julisteissa esiintyy eläin: Four Lions-julisteessa korppiin on teipattu ajastimella varustettu pommi. Karvaturrit Vastakarvaan-julisteessa marsut, näädät ja korpit uhkaavat Brendan Fraseria puolestaan polttoliekillä (vai onko se sittenkin puutarhaletku?)

Nämä kaksi elokuvajulistetta ovat toistensa vastakohtia vaikka niissä tuntuu olevan myös paljon samaa: toisessa paha kravattipiru on eläinten armoilla, Chris Morrisin julisteessa (ja myös elokuvassa) eläimiä räjäyttelevät ihmiset.

Terroristit siis.

Suunnitellessaan leffajulistetta Morris halusi tuttuun tyyliinsä olla hiukan "edgy" eli mukaansatempaavalla tavalla särmikkään vittumainen. Hän siteerasi elokuva-arvostelijaa tahallisen mielivaltaisesti jos vain sana "hauska" esiintyi arviossa. Kuten eläimet jotka kokoperheen elokuvassa vastustavat rahanahneiden ihmisten terroria väkivallalla Morris, tekemällä komedian kiihkouskovaisten väkivallasta vastustaa komedian konventioiden terroria. Morris rikkoo ainakin kahta komedian pyhää sääntöä:

a) Komedian on aina oltava hauska b.) Jihadissa ja itsemurhapommittajissa ei ole mitään hauskaa

Four Lionsissa asioilla on taipumus räjähtää. Korppi räjähtää mutta myös lammas räjähtää. Tietysti myös terroristit räjähtävät. Elokuvan loppukrediteissä ilmoitetaan "ainoastaan yksi lammas räjähti kuvausten aikana". Hetken elokuvateatterissa on hermostunutta liikehdintää. "Kuolikse Lammas? Oikeesti, vittu miten sikamaista". Joku sanoo eikä naytä yhtään huvittuneelta. Naishenkilön ilme paljastaa että Morrisin komedia on kaksiteräinen miekka.

Samaan aikaan se on todella huvittava. Terroristisolun johtaja kuvaa You Tubeen klippiä ja toteaa että veli terroristin pyssy ei näytä tarpeeksi isolta. Seuraa eräänlainen jihad-catwalk kun terroristiurpo asettelee pyssyään kuin helyä ja tulee lähemmäs kameraa jotta pyssy näyttäisi suuremmalta. Eräässä kohtauksessa solun "älykkö" keksii että paras isku on moskeijan räjäyttäminen. "Mutta mitäs järkeä siinä on?" kysyvät kollegat. Sitten seuraa looginen perustelu jonka mukaan kanssaislamistien vahingoittaminen on kuin nyrkkeilijän sparraamista, se kannustaa toimintaan. Tämän teorian paikkansapitävyyden todistamiseksi solun aivo käskee toveriaan lyömään itseään nyrkillä naamaan. Veri purkautuu sieraimesta. Se on hauskaa, mutta myös surullista. Four Lions on nimittäin syvältä pinnan alta tragedia itsetuhoisuudesta jossa ei ole mitään järkeä. Lampaat, korpit ja terroristit lentävät taivaan tuuliin ja kerätään muovisäkkeihin syystä jota on vaikea paikantaa.

Se mikä tekee elokuvasta superkiintoisan on taustatyö. Koko leffa on kerrottu kiihkoislamistien näkökulmasta. Morris vietti pari vuotta tutkimalla MI5 arkistoissa cctv-materiaalia. Kahvitauoilla terroristit keskustelivat mm. siitä kumpi on coolimpi Johnny Depp vai Bin Laden. Räjäytysten lomassa he vertailivat voileipiensä täytteitä. Eräs ei suostu pousaaman klipissä koska musta tunika saa hänet näyttämään läskiltä. Morrisin elokuvan Lopputulema ei ole humanistinen latteus "terroristitkin ovat vain ihmisiä" tai "terrorisit ovat idiootteja" saatikka närkästynyt kyrvähdys "taas joku leikkii vakavalla asialla".

http://www.youtube.com/watch?v=yGk2TojOd-4

Olen tehnyt peliarvosteluja vuodesta 1999, ja sinä aikana on tullut käsiteltyä lukematon määrä pelejä. Olen kehunut, haukkunut ja kohauttanut olkapäitäni niin pienten kuin suurienkin pelien edessä, kirjoittanut keskinkertaisista peleistä ja alan kiistattomista merkkipaaluista. Nykyisin kuitenkin vietän aikaani aidan toisella puolella. Nyt kun Alan Wake on valmis, valehtelisin jos väittäisin etteikö se ajatus kritiikin kohteena olemisesta olisi vetänyt minua välillä aika hiljaiseksi -- nytkö ne omat koirat purevat?

Pelinkehityksessä -- ja tietenkin luovassa työssä ylipäätänsä -- tapahtuu helposti sellainen ilmiö, ettei enää oikein näe metsää puilta. On vaikea suhtautua objektiivisesti asiaan, jonka syövereissä on rypenyt monta pitkää iltaa ja viikonloppua aikataulun kiristyessä. Pelin tunnelmasta tulee tietyllä tavalla teoreettinen käsite. Sitä ei oikeastaan itse enää kykene tuntemaan, sillä sitä on pelannut pelin jokaisen kohtauksen ja käänteen läpi kymmeniä kertoja. Silmä hakeutuu automaattisesti heikkoihin kohtiin, ja mikä pahinta, mikään ei ole oikeasti yllättävää, vaikuttavaa tai jännittävää.

Silloin täytyy vain luottaa siihen, että ymmärrys siitä, mikä tuntuu pelaajasta hyvältä on tarpeeksi kattava, koska oman tunnereaktion varaan ei enää voi laskea. Tämä on tietenkin erityisen hankalaa silloin, kun koko pelikokemus rakentuu pitkälti tunnelman, mysteerin ja tarinan varaan. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä tämä kokonaisuus koostuu niin monesta elementistä -- hahmon ohjaamisen tulee tuntua hyvältä, kaiken täytyy kuulostaa ja näyttää oikealta ja pelin rytmitys täytyy harkita tarkkaan. Kyse on pienten yksityiskohtien luomasta kokonaisuudesta, eikä yhtä ainutta oikeaa ratkaisua ole... ja aina voisi vielä viilata jotain.

Niinpä arvosteluja odotellessa mieli maalailee väistämättä melkoisia piruja seinälle. Paineet ovat tietenkin kovat, koska kaupallinen menestys ja vastaanotto kriitikoiden parissa kulkevat pitkälti käsi kädessä.

Kuluneen viikon aikana Alan Waken arvosteluja julkaistiin roppakaupalla niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vastaanotto on ollut älyttömän positiivinen sekä pelimedian että valtavirran parissa, ja juuri nämä meidän tärkeimmät elementtimme ovat selvästi löytäneet yleisönsä. Se oli tietenkin melkoinen helpotus. Näin jälkikäteen katsottuna on hiukan huvittavaa miettiä omia ja työkavereiden reaktioita, jotka olivat aluksi hyvin varovaisia, oikeastaan hiukan epäuskoisia. Vasta viikon edetessä asia ikään kuin hyväksyttiin.

Kyse ei ollut siitä, että meille olisi tullut oikeasti yllätyksenä se, että peli on hyvä, mutta tunnetasolla asia ei ollut aivan niin yksinkertainen. Omalta osaltaan asiaan vaikuttaa varmasti se, että takana on monta vuotta kestänyt haastava kehitysprosessi, joka on prosentuaalisesti katsottuna vienyt melkoisen osan monen tekijän elämästä. Tietyllä tavalla katsottuna se, oliko tällainen henkilökohtainen panostus ylipäätänsä vaivan arvoista kulminoituu siihen, miten peli otetaan vastaan. Nyt kun arvosanat ovat erinomaisia ja kehuja tulee sisään ovista ja ikkunoista, koko tehty urakka näyttääkin aivan erilaiselta kuin vielä viime viikolla.