Elokuvat

Bemarityyppi pitää ehdottomasti erottaa volvotyypistä. Volvotyyppi on liberaalin eliitin edustaja, joka rakastaa rauhaa ja turvallisuutta. Häneen törmätään usein elokuvissa. Silloin hän on tavallisesti luovan luokan edustaja; toimittaja, kirjailija tai arkkitehti. Olennaista on, että kun henkilö nähdään ajamassa laatikonmallista Volvoa, hänen moraaliinsa voi luottaa. Hän äänestää vasemmistopuolueita.

Laatikko-Volvo takaa, että jauhot on pussissa puhtaina.

Alunperin musta hahmo merkattiin lännenelokuvissa mustalla stetsonilla. Sankarilla oli valkoinen stetsoni. Nykyään keskiluokan sankari merkitään joko Toyota Priuksella tai Volvolla.

Bemarityyppi on ikävä ihminen. Häntä tulee vihata. Kun hän ajaa autoa hän ei käytä vilkkua. Hän on pilkallinen vittupää, joka painaa kaasua kohdatessaan itseään hitaamman kanssa-autoilijan.Turha sanoa, että hän pitää perässäajamisesta. Bemarityyppi ei kannata tasa-arvoa. Ihanteena on keskiluokkainen turvallinen elämä, jossa ainoa jännittävä asia on kaahailu. Silloin on tärkeää, että naispuoliset henkilöt istuvat apukuljettajan pallilla. Pakettiin kuuluu omakotitalo ja vuosittaiset aurinkomatkat. Poliittisesti bemarityyppi on oikealla, ja kannattaa yhteiskuntaa jossa valtio ei sotkeudu hänen asioihinsa.

Ai niin, unohdinko sanoa, että bemarityyppi on mies?

Bemarityyppi on viimeikainen esimerkki siitä mistä käytetään nimitystä kansanpiru, folk devil. Kansanpiru on moderni stereotypia. Sen avulla keskustelijat voivat erottaa oikein ajattelevat ja väärin ajattelevat toisistaan- ja tuntea olevansa oikein ajattelevien seurassa. Kansanpiru on -kuten nimi ilmoittaa- usein epämiellyttävä kuvitteellinen hahmo, jolla on juurensa todellisuudessa. Ja tietenkin kirjoissa ja elokuvissa.

Usein kansanpirut yhdistetään moraalisiin paniikkeihin. Moraalinen paniikki syntyy poikkeuksetta media-avusteisesti. Jos otsikoidaan väkivaltainen kuolema, johon liittyy videopelien pelaamista tai elokuvien katselua, on paniikki valmis. Piruna voivat, tapauksesta riippuen, toimia videopelit jotka muuttavat pelaajat verenhimoisiksi tappajiksi, tai huoltajat jotka sallivat lasten pelata.

Pirulliseen tyyppiin voidaan heijastaa ikävät negatiiviset ominaisuudet, joihin itse mielellään halutaan ottaa etäisyyttä.

Kansanpiru on tavallisesti nuorisoryhmän edustaja: skinhead, satanisti tai teini ostarilla. Toisinaan koko kansan pirun aseman saavuttamiseen riittää, että on yksinkertaisesti ulkopuolinen, maahanmuuttaja. Kotoinen kansanpiru on luuseri, joka elää yhteiskunnan tuilla: sosiaalipummi.

Huomioni on kuitenkin kiinnittynyt tapaan, jolla liikennekulttuuri synnyttää bemarityypin kaltaisia negatiivisia myyttisiä hahmoja. Näille myyteille on ominaista arkipäiväisyys. Ne ovat osa arkikokemusta eikä niitä usein edes ajatella enemmistön elämää helpottavina tarpeellisina yksinkertaistuksina.

Tarpeellinen kansanpiru on siksi, että se tekee enemmistön elämän helpommaksi. Bemarityypin kaltaisten myyttisten miesmoukkien juuret juontavat 1990-luvulle. Silloin brittiläisessä mediassa alettiin puhua valkoisia pakettiautoja ohjaavista miehistä, white van maneistä.

Tyypillinen white van man on bemarityypin köyhempi versio. Hän on tavallinen suhari; lähettiauton kuljettaja jolla on agressiivinen ajotyyli. Hän kuuntelee kovalla musiikkia eikä koskaan siivoa pakettiauton hyttiä. Hän viheltää nähdessään naisia ikkunasta. Turha on odottaa että hän pysähtyy suojatien eteen, paitsi jos vetävän näköisiä kimuleita on sitä ylittämässä.

Koko kansan tietoisuuteen tämä tuntematon moukkamainen pakettiautonkuljettaja tuli BBC:n komediasarjassa White Van Man. Ja vaikka sarja hyllytettiin, siitä ollaan parhaillaan tekemässä myös versiota yhdysvaltalaisen ABC -tuotantoyhtiön toimesta.

Tiekulttuurin synnyttämien stereotypioiden klassikko on kuitenkin Mondeomies. Tuleva pääministeri Tony Blair piti puheen vuonna 1992. Siinä hän kertoi kuinka oli tavannut ääntenkalastelumatkalla entisen Labour-puolueen äänestäjän, josta oli yhtäkkiä ryhtynyt äänestämään Toryja. Blair pani merkille, ennenkaikkea, miten mies kiillotti Ford-merkkistä henkilöautoa omakotitalonsa pihalla. Blairille henkilöautoon henkilöityi koko poliittisen kentän muutos.

Sitä mukaa kun ihmiset vaurastuvat, heidän on entistä vaikeampaa äänestää työväenpuolueita. Ford Mondeosta tuli 1990-luvulla konservatiivien hallitsemassa Britanniassa todellinen menestystarina firmojen hankkimana työsuhdeautona ja samalla myös poliittinen symboli.

Nimitys Mondeomies on satiiri pikkupomosta, maailmanmiehestä. Nimi Mondeo ei ole mitään kieltä. Kyseessä on Fordin yritys luoda keinotekoinen sana, joka kuulostaa sanalta maapallo mahdollisimman monella kielellä. Mondeomies ei koskaan poistu autostaan. Maailma on mondeo, miellyttävällä kamelinnahkalla ja eebenpuu-jäljitelmällä vuorattu henkilöauton hytti.

Tv-tuolissa istuu mies. Hän nostaa kankkua, pieraisee. Nainen joka istuu viereisellä tuolilla luo paheksuvan katseen mieheen.
"Sika" nainen sanoo.
Mies katsoo vihaisena naista.
"Teen kotonani mitä tahdon" hän toteaa ja pieraisee uudestaan. Nurkassa on televisiovastaanotin josta kantautuu laukauksia, hirnuntaa ja huutoja.
Saluunan tiskiin nojaa vihaisen näköinen mies, valmiina vetämään revolverin esiin.

Riippumatta siitä kuinka tyypillinen yllä kuvattu olohuonevignetti on, olen todistanut sen usein -niin monta kertaa etten enää saa sitä pyyhittyä pois mielestäni. Olen aina harrastanut vakoilua olohuoneissa joissa katsotaan tv-vastaanotinta. Kun ihmiset rentoutuvat, he usein paljastavat itsestään asioita. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä pitää suomalaisen miehen sohvallapiereskelelyä signaalina hänen yksityisestä sieluntilastaan. Todellinen paljastus on luonteeltaan koko yhteisöä koskeva. Sohvalla piereskelevä mies, ja häntä paimentava nainen on todellinen toisinto monista olohuoneista ympäri maailmaa.

Tuohon olohuonenäkymään tiivistyy koko länsimainen kulttuuri ja sen kätkemät jännitteet. Koti on mikrokosmos, pienoismaailma. Miehen huono käytös kotona liittyy hänen kodin ulkopuolella edustamiinsa arvoihin, lakiin ja järjestykseen ja samanaikaiseen tarpeeseen rikkoa lakia. Samaan aikaan kun mies on kotinsa herra, hänen oletettu vapautensa on uhattuna naisen taholta. Koska mies on epävarma vapaudestaan, hänen täytyy ottaa vapauksia, olivat keinot sitten kuinka lapsellisia tahansa.

Miksi mies siis piereskelee istuessaan sohvalla? Jane Tompkinsin mukaan lännenelokuvien peruskonflikti liittyy miehen kunniaan, siihen, että jossain on uroteko, joka odottaa tekijää. Tuo kunnia siihen liittyvine tekoineen kytkeytyy välttämättä siihen, mitä nainen ei miehen mielestä ymmärrä, tai mitä hän itse asiassa inhoaa. Nainen haluaa lopettaa, mitä mies on aloittamassa, -siis estää miestä aloittamasta tappelua, tekemästä vaadittavaa urotekoa. Miehen tehtävä taas on todistaa, että nainen ei kontrolloi häntä. Sohvalla piereskely on siis uroteon surkastunut muoto -sen vähemmän idealisoitu pikkuveli- jotain, mitä nainen (ja kenties moni muukin huoneessa olija)haluaa estää miestä tekemästä. Tekemällä teon, jota nainen ei halua miehen tekevän, mies palaa villiin luontoon, siihen romanttiseen järjestykseen, joka on lännenelokuvien symboliikan ytimessä.

Pieru on eräänlainen riisuttu statement, joka on suunnattu tasapainottamaan porvarillisen järjestyksen ja kodin arvoja, joita naisen tehtävä on tässä sisäistetyssä lännenelokuvan järjestyksessä on vahtia. Halu tehdä mitä huvittaa on peilikuva lännenelokuvan juonilinjasta: miehet matkalla jonnekin, pois kodista ja sen typerryttävästä rauhasta. Ampuessaan revolverilla cowboyt juhlistavat miehistä sohvallapiereskelyn logiikkaa. Kuva kodin ulkopuolella, ruotsinlaivalla vapaasti rellestävistä piereskelevistä miehistä rinnastuu tiukkaan äitihahmoon, naiseen, joka ei pidä väkivallasta eikä muustakaan vallattomuudesta.

Isänmaallisessa ajattelussa tavataan usein ajatus jonka mukaan naisen tehtävä vaimona on opettaa miestä:

"Ei ole ainoatakaan oikeinajattelevaa miestä, joka ei ole muuttunut uudeksi mennessään avioliittoon. Ja muutoksen syynä, milloin muutos on laadultaan oikeata, on naiseen kohdistuva kunnioitus. Tätä kunnioitusta ei mieheen luo se mitä hänellä itsellään on ja mitä hänen kaltaisillaan voi olla, vaan se mitä häneltä ja heiltä puuttuu, sydämen puhtaus, hieno säädyllisyydentunto, omatunnon herkkyys, väsymätön toisista huolehtiminen, näissä toimissa ilmenevä helppous ja varmuus yleensä siveys tapana, siveellinen käytös. (1858)

Kirjoittaja paskalla.

Sohvalla piereskelyn logiikka edellyttää konservatiivisen vision naisesta sivistyksen kannattelijana. Ehkäpä täydellisin muotoilu tämän miehen vapauden ja naisen vartijantehtävän jännitteestä löytyy äskeisestä J.V. Snellmannilta peräisin olevasta sitaatista. Yhteydet lännenelokuvien genreen ovat varmasti tiedostamattomia, mutta siellä ne silti ovat. Snellmannin hahmossa on yhtäläisyyksiä stereotyyppisen cowboyn kanssa, joka haluaa katkaista napanuoran vetämällä tiukan rajan miesten vapaan toiminnan alueelle. Snellmannin mukaan mies, koska hän lähtee ulos maailmaan, jättää toimintaansa ryhtyessäään kodin rauhan.

"Miehen tehtävä on siten käydä taistelua periaatteiden ja yhteiskunnan ja valtion olevien olojen välillä -se on hänen tehtävänsä juuri siksi että hän menee perheen ulkopuolelle, toimintaan joka ei noudata perheen piirissä vallitsevaa tapaa ja tottumusta." hän kirjoittaa vuonna 1858 julkaistussa artikkelissa "Opetuksesta tyttökouluissa", joka on samalla varhainen suomalainen pohdinta sukupuolten välisen tasa-arvon vaaroista.

Vaikka suomalaisuus rinnastuu sivistymättömyyteen, se on kuitenkin Snellmannille tarpeellinen tausta. Snellman on yksinäinen sankari, sheriffi jolla on vahva usko omaan oikeudentajuunsa. Korkeimmassa toiminnassa valtion hyväksi kykenee ainoastaan nero toimimaan omin neuvoin hän kirjoittaa.