Elokuvat

Rautarouvassa on kohtaus jossa Meryl Streepin esittämä kuuluisa ex-pääministeri toteaa ettei suostu luopumaan helmistään. Tämä on elokuvan tärkein kohtaus.

Maggien tyylinen voimapukeutuminen Salvatore Ferragamon käsilaukkuineen on vuoden 2012 juttu.

Konservatiivisuus ja helmet ovat hyviä ystäviä. Helmikaulakorut ovat kuin talismaani jonka avulla ovet oikealla aukenevat. Kun näin ne killumassa Jenni Haukion kaulassa vaalivalvojaisissa, tiesin että hän flirttaili 1950-lukulaisen varakkaan kotiäidin hahmolla. Ja tietenkin hän herätti henkiin 1980-luvun ja Thatcherin. Mutta ei pidä unohtaa että pearl necklace on myös slangi-ilmaus siemenneestelle, jota ruiskitaan partnerin kaulalle. Helmet ovat kuin Burberry-lippis, niille molemmille on sijansa ala-kulttuurien kapinallisissa fantasioissa.

Tulevaisuudessa on varmaan odotettavissa, että Haukio tulee julkisuuteen Liisa-ihmemaassa-hiuspannassa ja rusetissa.
On kuitenkin vaikea sanoa ovatko helmet cool. Miksi kukaan tahtoisi näyttää 1950-luvun kotirouvalta? Muodissa ne ovat ainakin olleet, siitä lähtien kun Banana Republic julkaisi Mad Men-aiheiset helmikaulakorunsa. http://clothesonfilm.com/mad-men-maggie-siff-tweed-suit-season-1/6197/

kuva: kimmo laakso

Mikään ei tietenkään ole koomisempaa että ajattelen näitä koruhommeleita persaukisena S-marketin kassalla. Thatcher mielessä ja euron ravioli kädessä. Se että olen täällä on elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin ansiota. Säilöttyjä unelmia-dokumentti alkoi ihan tavallisena tiistaina kun Gauriloff söi purkista raviolia. Gauriloffia vaivasi mistä purkin sisältö on peräisin. Ja yllätys: vei yli vuoden ennen kuin kaikkien aineosien alkuperämaa oli selvitetty. Käsittämättömän pitkä aika!

Siksi minäkin olen nyt inspiroitumassa tästä pian nähtävästä purkitetusta unelmasta.

Gauriloff vieraili Oktoberin tuottajan Joonas Berghällin kanssa kymmenessä maailman maassa vain selvittääkseen mistä purkkiraviolin ainesosat ovat peräisin. Kuten arvaatte ainesosat tekevän retken joka todella on dokumentin arvoinen.

Well, näin tänään Katjan hänen elokuvansa vuoksi järjestetyssä paneelikeskustelussa. Ja arvatkaapa mitä.
Minä en itkenyt siinä kohdassa kun romanialainen romaanityttö sikateurastamolla haaveilee hääpuvusta. Saappaat ovat veressä ja silmät itkuisina koska poikaystävä hakkaa.
Mutta MTK:n ruokakulttuuriasiamies Anni Mari Syväniemi itki. Hänestä oli koskettavaa. Hänestä oli koskettavaa nähdä että "ruoalla on aina tekijä".
Kuullostaa hienolta. Mutta samalla tämä sentimentaalisuus sai vitutuskäyräni sojottamaan. Mihin se raviolipurkki oikein unohtui? Eikö ihmettelyn aiheena ollut se miksi ME SYÖMME TÄTÄ SÖSSÖÄ?
Onko meidän tarkoitus katsoa Gauriloffin dokumenttia, tai dokumentteja yleensä voidaksemme kokea suuria tunteita, niin kuin draamassa. Nyyhkiä (nyyh nyyh) teatterin hämärässä ja palata töiden jälkeen kotiin lapioimaan tölkkiraviolia naamaan niin kuin minä? Puristan purkkia pakkasessa ja voin kuulla vieläkin sikojen huudon parkkipaikalla. Olen kuin dokumentin romanialainen teurastaja: samalla kun viillän kurkkua auki, suunnittelen teddy-karhun ostoa tyttärelleni.

Ryhtykäämme toimintaan. Kotimatkalla käyn selvittämässä K-kaupassa onko heillä säilykeraviolia myynnissä. Ei ole. Mutta S-marketissa on. Se ei ole Gauriloffin raviolia.
Kun kysyn Katjalta mistä hän osti tuon dokumenttiin johtaneen kohtalokkaan lounastölkkinsä hän ei suostu vastaamaan. Hän sanoo haluavansa välttää turhia kahnauksia isojen firmojen kanssa. Sitä paitsi Gauriloffin mukaan kyse ei ole pelkästä raviolista. Tämä on tölkkiraviolin muotoinen jäävuorenhuippu. Tieto lisää tuskaa. Koko ruokabisnes monimutkainen kuin paskasta puhdistettu eläimen suoli: syödessäsi natriumglutamaatti-ihmettä toivot ettei sieraimiin tule kakan hajua.
Kun tulen sisään yksiööni, suunnittelen pientä kivaa. Mitä jos täyttäisin kylpyammeen raviolilla ja hyppäisin sekaan niin kuin Roger Daltrey.

Tekisi mieli pierrä tyyppien nenään. Ei, ei, en missään nimessä tarkoita näitä kahta hauskaa helsinkiläisveikkoa jotka seisovat kanssani ratikkapysäkillä. He ovat Max Ovaska ja Julius Lavonen. Maxilla on lyhytelokuviin erikoistunut tuotantofirma, Roskakala, jonka produktioissa Lavonen usein näyttelee. Minusta oli hupaisaa kuulla että kumpikin on lopettanut Kallion lukion kesken.

Max ja Julius ovat bestiksiä.

kuva: kimmo laakso

Nyt he näyttelevät elokuvassa jossa tullaan ylioppilaaksi.

Vielä kiintoisampaa oli kuulla että tämä kaksikko on syntynyt samana päivänä ja samana vuonna,1988.

Eivätkä he ole veljeksiä. Ovatko he homoja?
Eivät ole. Tämä kysymys on esitettävä koska heidän ystävyytensä Rat Kingissä, kuten todellisuudessakin on vähintään intensiivinen.

Lavonen on elokuvassa Ovaskan roolihahmon, Jurin kaksoisolento.

Elokuvassa tämä efekti on toteutettu kiitettävästi. Näitä kahta jätkää on valkokankaalla ällistyttävän vaikea erottaa. Ovaskalla on elokuvassa vielä pitkä tukka.

Jo tämä doppelgänger-ilmiö on syy elokuvateatteriin raahautumiseen.

Pieruhaluni nousivat kun kuulin taas maanantaina kahvipöydässä jonkun julistavan snobahtavalla äänellä: En katso kotimaisia elokuvia.

Tämän kommentin olen kuullut useasti. Ja se on tietenkin yhtä tilaston kanssa, yli 60% vuosittain ensi-iltaan tulevista leffoista on amerikkalaisia.
Ja kuten arvaat, minua hiukan nyppii. Minua nyppii se että ihmiset on aivopesty tykkäämään asioista. Ja huomautan että amerikkalaiset elokuvat ovat usein parempia. Huomautan että laatu ei minusta ole ainoa kriteeri tykkäämiselle.

Niin, kun soitin Nyt-liitteeseen, ja tarjosin juttua rottapojista minulle sanottiin ettei kiinnosta. Vallan kääntöpuoli kiinnostaa (kieltämättä se on hyvä elokuva). Rat King ei suoraan sanottuna ole vaivan arvoinen ja siitä ei tule lehteen mitään.

Olin hiukan loukkaantunut Maxin ja Juliuksen puolesta. Ei mitään?

Mutta milloin elokuvasta oikein tuli kansallisuuskysymys? Kysyn tätä, koska minusta tuntuu että olemme taantuneet tässä asiassa. Oli nimittäin aika, elokuvan alkuaikoina, jolloin ihmiset vain katselivat elokuvia, välittämättä kuka ne teki ja missä maassa.
Jopa valtaosa USA:ssa katsotuista leffoista oli ulkomaalaisia.
Mutta sitten amerikkalaiset elokuvantekijät lobbasivat homman niin että "ulkomaisista elokuvista" alettiin julkisuudessa ja kriitikoiden kesken puhua pahaan sävyyn: ulkomaiset leffat olivat moraalittomia ja kerronnallisesti kivikaudelta. Näin saatiin näyttävä tekosyy dumata tuontielokuvat vähemmistöön.

Tästä alkoi Hollywood-imperiumi.

Amerikkalaista sen olla pitää.
Tämä itsevarma kansallisuusajattelu johti nykypäivän tilanteeseen. Sitä voisi kutsua elokuvan kylmäksi sodaksi. Siksi kuulen jatkuvasti kahvipöydässä saman lauseen: En kestä kotimaisten elokuvien katselua.

Ei siksi, että minulle kansallinen elokuva on itseisarvo, oli laatu mikä tahansa. En ole sitä mieltä että meidän pitäisi taantua mihinkään perus-alkuiseen hommaan. En halua Masto D. Onttia presidentiksi. Tämä ei-kotimaiselle-kommentti tuntuu ällistyttävällä tavalla heijastelevan automaattista ajattelua. Koska amerikkalaiset päättivät pitää kotimaisista elokuvista, me lakkasimme pitämästä kotimaisista elokuvista. Ja tämän myötä kotimainen elokuvateollisuus jäi alikehittyneeksi.

Niinpä meistä monet eivät katso kotimaisia koska me emme katso kotimaisia. Ja tämä ei ole kehäpäätelmä.
Tänä perjantaina katsojat joutuvat taas valinnan eteen: Kotimainen vai amerikkalainen. Rat King vai Vallan kääntöpuoli?
Mutta kuten kohta huomaatte, elokuvalla ei ole kotimaata.
Rat King näyttää sijoittuvan kotimaiseen taajamaan. Rintamamiestaloa myöden homma näyttää selvältä: terveisiä Hämeestä.
Rat King on kokonaisuudessaan kuvattu Virossa. Osa elokuvan tyylikkäästä kotimaisuudesta on virolaisen lavastajan, Jaagup Rometin ansiota.

Osa elokuvan vangitsevuudesta liittyy siihen että ohjaustyö on sukua Stanley Kubrickille, erityisesti Hohdolle.

Olen tietysti kuullut tästä aiemminkin, mutta vasta Steve McQueenin http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/544419.stm elokuva Shame sai minut tajuamaan että seksistä voi olla riippuvainen. Nähtävästi kaikesta johon liittyy mielihyvää voi tulla riippuvaiseksi.
Yleensähän sanotaan että seksi on luonnollista.
Riippuvuus tuo kuitenkin etupäässä mieleen kemikaalit. Täällä kokoontuu SAA-kerho. Sex Addicts Anonymous. http://saa-recovery.org/
Shamessa Michael Fassbender esittää seksiaddiktia. Hän on monessa mielessä tyypillinen tapaus.

1.Eristynyt.
2.Pakkomielteinen.
3.Elää kaksoiselämää.

Kohta kolme on tärkeä. Se tarkoittaa että seksiin liittyvät harrastukset pidetään piilossa läheisiltä.

Shamen seksikohtauksissa onkin jotain pakkomielteenomaista ja jännittynyttä. Tämä ei ole seksin ilosanomaa.

Seksiriippuvuus on tuhoisaa.

Useille se merkitsee kaikkien läheisten, ei-seksuaalisten suhteiden loppumista.

Shamen ensi-illan myötä monissa lehdissä on nähty entisten seksiriippuvaisten mielipiteitä McQueenin elokuvasta.
Eräs gay-mies paljasti The Guardianille että hänelle Shame on pelottavan tarkka kuvaus seksiriippuvuudesta.

Usein taustalla on liian tiukka, jopa tiukkapipoinen kristillinen kotikasvatus.

Vähän hellyyttä.

Elokuvan nimi, häpeä viittaa useiden seksiriippuvaisten kokemukseen.

Monien mielestä seksiriippuvuus on peilikuva yhteiskunnan pornoistumisesta.

Tätä puolta Shame ei käsittele.

Seksiriippuvuus ei katso ikää.

Luen parhaillani perheenäidistä joka kehitti riippuvuuden 43-vuotiaana.

Monille seksiriippuvuus on kuin alkoholismi. Siitä on vaikea puhua ääneen.

Saatikka katsoa elokuvia siitä.

"Kommunismi on sairaus"
Tämä kommentti avaa Clint Eastwoodin J.Edgarin. Se on elämänkertaelokuva FBI:n pitkäaikaisesta päälliköstä J.Edgar Hooverista. Oikeastaan katsojalle tulee tunne, että tässä meillä nyt on alaston totuus miehestä, joka etenkin vasemmistolaisille oli kuin punalippu härälle.
Kysymys on, ketä tämä kaikki kiinnostaa nyt, kun Hoover on ollut kuolleena vuodesta 1972?

G-miesten kuhertelua oli odotettavissa. J.Edgarin on käsikirjoittanut Dustin Lance Black,tunnettu homojen oikeuksien puolestapuhuja. Näillä resepteillä sopan pitäisi pysyä kuumana ja ajankohtaisena.

Tässä näette Leonardo Di Caprion Hooverin sekä Armie Hammerin (Social Network) Tolsonin samassa kuvassa. Ja näin on oikeastaan koko elokuvan ajan.

Annetaan J.Edgarille mahdollisuus. Elokuvassa on silti jotain tahattoman koomista. DiCaprio esittää Hooveria paitsi parikymppisenä, myös seitsemänkymppisenä. Tämän vuoksi hänen päänsä on kauttaaltaan a kitattu tavalla jota on vaikea katsoa repeilemättä. DiCapriolle hommattiin leffaa varten tekarit täältä: http://www.fangsfx.com/main.html

Elokuva alkaa kuvaamalla pommeja pudottelevia radikaaleja. Amerikkalaiset käyttävät nimitystä The Red Scare, punainen vaara.
Kyseessä on historiallinen kuva amerikkalaisesta paranoiasta.
Washingtonissa joku laittoi vuonna 1919 pommin oikeusministeri A. Mitchell Palmerin taloon.
Nyt, kuin silloinkin, iskussa nähtiin vaikuttimena punainen salaliitto. Ja tämä punainen aave sai monet miehet näkemään punaista - joka puolella. Eräs näistä vannoutuneista kotiemme ja raukkojen lasten puolustajista oli J.Edgar Hoover.

Hoover halusi vuoden 1920 tienoilla kiristää maansa maahanmuuttopolitiikkaa. Päättelyketju meni näin: koska yli puolet tavisduunien tekijöistä on maahanmuuttajia ja paljolti itä-Euroopasta, maahanmuuttajat ovat anarkisteja. Tämä huipentui toteamukseen: Amerikka on pidettävä amerikkalaisena.
Luultavasti Amerikka oli pidettävä puhtaana myös suomalaisista.

Tässä on syy miksi tämä elokuva löytää myös tarttumapintaa perus-Suomessa.

J.Edgar on kuva epäluulosta, ahdasmielisyydestä ja vallasta.

Se on myös yllättävän herttainen kertomus kahden miehen ystävyydestä.

Älkää odottako perspanoja labrassa.

Se mikä tekee J.Edgarista niin huvittavan ja myös surullisen on, että nämä kaksi miestä ovat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Tämä tuo mieleen tarinat, joissa julma koneisto ehkäisee rakastavaisia toteuttamasta itseään.

Ja tässä jos jossain piilee J.Edgarin nerokkuus. Se saa meidät säälimään tuota estynyttä, vallanhaluista, ja ahdasmielistä homopoliisia.
Mutta historiankirjojen mukaan hän on yksi suurimmista mulkuista.

Ehkä elokuvan sanoma on lopulta: katsokaa kuinka mies voi asettaa maansa edun kaapista tulon edelle.

Eräs syntyperäinen jenkki, 1960-lukulainen puna-opiskelijaradikaali ilmaisi minulle äskettäin kiinnostuksensa tätä elokuvaa kohtaan: I'd be interested in what position the film takes on Hoover, a real son of a bitch and right-winger.

Tämä härkä on ollut nyt kuolleena 39 vuotta. Kuten eräs elokuvakriitikko totesi: suurin osa meistää tietää Hooverista sen, että häntä viehätti cross-dressing, ja että hän piti usein lähintä miestään Clyde Tolsonia kädestä.

J.Edgar tulee ensi-iltaan perjantaina 6.1.