"Kommunismi on sairaus"
Tämä kommentti avaa Clint Eastwoodin J.Edgarin. Se on elämänkertaelokuva FBI:n pitkäaikaisesta päälliköstä J.Edgar Hooverista. Oikeastaan katsojalle tulee tunne, että tässä meillä nyt on alaston totuus miehestä, joka etenkin vasemmistolaisille oli kuin punalippu härälle.
Kysymys on, ketä tämä kaikki kiinnostaa nyt, kun Hoover on ollut kuolleena vuodesta 1972?
G-miesten kuhertelua oli odotettavissa. J.Edgarin on käsikirjoittanut Dustin Lance Black,tunnettu homojen oikeuksien puolestapuhuja. Näillä resepteillä sopan pitäisi pysyä kuumana ja ajankohtaisena.
Tässä näette Leonardo Di Caprion Hooverin sekä Armie Hammerin (Social Network) Tolsonin samassa kuvassa. Ja näin on oikeastaan koko elokuvan ajan.
Annetaan J.Edgarille mahdollisuus. Elokuvassa on silti jotain tahattoman koomista. DiCaprio esittää Hooveria paitsi parikymppisenä, myös seitsemänkymppisenä. Tämän vuoksi hänen päänsä on kauttaaltaan a kitattu tavalla jota on vaikea katsoa repeilemättä. DiCapriolle hommattiin leffaa varten tekarit täältä: http://www.fangsfx.com/main.html
Elokuva alkaa kuvaamalla pommeja pudottelevia radikaaleja. Amerikkalaiset käyttävät nimitystä The Red Scare, punainen vaara.
Kyseessä on historiallinen kuva amerikkalaisesta paranoiasta.
Washingtonissa joku laittoi vuonna 1919 pommin oikeusministeri A. Mitchell Palmerin taloon.
Nyt, kuin silloinkin, iskussa nähtiin vaikuttimena punainen salaliitto. Ja tämä punainen aave sai monet miehet näkemään punaista - joka puolella. Eräs näistä vannoutuneista kotiemme ja raukkojen lasten puolustajista oli J.Edgar Hoover.
Hoover halusi vuoden 1920 tienoilla kiristää maansa maahanmuuttopolitiikkaa. Päättelyketju meni näin: koska yli puolet tavisduunien tekijöistä on maahanmuuttajia ja paljolti itä-Euroopasta, maahanmuuttajat ovat anarkisteja. Tämä huipentui toteamukseen: Amerikka on pidettävä amerikkalaisena.
Luultavasti Amerikka oli pidettävä puhtaana myös suomalaisista.
Tässä on syy miksi tämä elokuva löytää myös tarttumapintaa perus-Suomessa.
J.Edgar on kuva epäluulosta, ahdasmielisyydestä ja vallasta.
Se on myös yllättävän herttainen kertomus kahden miehen ystävyydestä.
Älkää odottako perspanoja labrassa.
Se mikä tekee J.Edgarista niin huvittavan ja myös surullisen on, että nämä kaksi miestä ovat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Tämä tuo mieleen tarinat, joissa julma koneisto ehkäisee rakastavaisia toteuttamasta itseään.
Ja tässä jos jossain piilee J.Edgarin nerokkuus. Se saa meidät säälimään tuota estynyttä, vallanhaluista, ja ahdasmielistä homopoliisia.
Mutta historiankirjojen mukaan hän on yksi suurimmista mulkuista.
Ehkä elokuvan sanoma on lopulta: katsokaa kuinka mies voi asettaa maansa edun kaapista tulon edelle.
Eräs syntyperäinen jenkki, 1960-lukulainen puna-opiskelijaradikaali ilmaisi minulle äskettäin kiinnostuksensa tätä elokuvaa kohtaan: I'd be interested in what position the film takes on Hoover, a real son of a bitch and right-winger.
Tämä härkä on ollut nyt kuolleena 39 vuotta. Kuten eräs elokuvakriitikko totesi: suurin osa meistää tietää Hooverista sen, että häntä viehätti cross-dressing, ja että hän piti usein lähintä miestään Clyde Tolsonia kädestä.
J.Edgar tulee ensi-iltaan perjantaina 6.1.
Kirjoitettaessa soi Iron Maiden: Prodigal Son
