Elokuvat

Elokuvateatterissa käynti oli alunperin köyhien hupia. Ne joilla ei ollut varaa, saivat mahdollisuuden viettää aikaa kaupungilla ja hengailla. Mutta nykyään köyhät eivät asu kaupungilla...
Tämä sumusilmäinen ja hapannaamainen nostalgiani on seurausta kroonisesta persaukisuudesta: yritin mennä elokuviin viikonloppuna, enkä voinut suoriutua kahden henkilön lippuihin tarvittavasta 25 euron maksusta. Totesin vain:odotellaan.

Kun elokuva tulee dvd:lle sen saa puolet halvemmalla.

Sitten törmäsin Azar Saiyariin. Hän on vetäjänä Arabianranta-Toukola-Vanhakaupunki -kaupunginosayhdistyksen järjestämässä elokuvakerhossa.
Elokuvakerhossa? Koko sana tuo mieleen 1970-luvun, Kekkosen ja jumppasalin. Opettaja pakottaa katsomaan mykkäelokuvaa kovalla penkillä. Elokuvan esittelee herra Peter von Pakkanen. Artova ei ole edes Helsingin ainoa elokuvakerho. Lähetin sähköpostikyselyitä lukuisille muille.

Mutta Artova Kinon näytökset ovat ilmaisia. Siis tarkoitettu köyhille! Pyysin Azaria selvittämään hiukan toimintaa tätä blogia varten.

"Hei Kimmo.

Kyllä. Kaikki Artova Kinon näytökset ovat ilmaisia.

Elokuvien kopioihin liittyvä työ on eri elokuvien kohdalla erilainen.
Uudet, hiljattain Suomessa levityksessä olleet elokuvat on
suhteellisen helppoja järjestää - löytää oikeudet ja esityskopio.
Mutta osa vanhemmista elokuvista - varsinkin sellaisista, jotka eivät
ole olleet Suomessa levityksessä vaatii hieman salapoliisityötä. Eli
yritetään paikantaa elokuvan levitysyhtiötä ja oikeuksien hallitsijaa
ja olla sitten häneen yhteydessä. Osa oikeuksista tulee siis
ulkomailta - levitysyhtiöiltä.

Olemme saaneet vähän kulttuurijärjestötukea ja sillä rahoitamme
elokuvien oikeusten ostoa ja esityskopioiden vuokraamista. Itse
leffakerho pyörii vapaaehtoistyöllä"

Artovan ohjelmisto on täällä: http://artova.fi/artovakino

Yllä on hahmoteltu eräs kaupunkikulttuurin omituisimpia ilmiöitä.
Siis mikä oikeastaan johti tilanteeseen jossa 1/5 osa kaikista myydyistä leffalipuista Suomessa myydään Tennispalatsissa?

kuva:wikipedia

Tälle arvoitukselle on keksitty monia syitä. Jos rikos on tapahtunut jäljet johtavat Stockmannille. Siellä nimittäin myytiin suomen ensimmäinen telkkari vuonna 1954.
Mutta todellisuudessa se ei mennyt niin. Monipuolinen elokuvatarjonta ei kadonnut kaupungin kaduilta tv:n takia. Me katosimme. Me muutimme koko Suomen esikaupunkimaiseksi ympäristöksi paremman elämän toivossa. Ja kun elokuvatuottajat tajusivat, että suurin osa elokuvien myyntituloista tulee kotiviihteen kulutuksesta sub-urbaaneissa ympäristöissä, lanseerattiin uusi hittituote: kotiteatteri. Sellaiset tuotantofirmat kuin Sony valmistavat myös kotiteattereita. Kun ihmiset istuvat kotona katsomassa Sony Columbian leffaa (Spiderman) Sonyn vehkeillä ja Sonyn formaatilla (Blu-ray) he tahkoavat rahaa Sonyn kirstuun viisin-kuusinkertaisella teholla, varsinkin jos skidit ja iskä pelaavat hämähäkkimiestä Sonyn konsolilla.

Vuotavia höyrykattiloita. Höyryä. Hammasrattaita. Kuparisia suojalaseja. Olisi hauskaa, jos meitä ympäröivät vehkeet toimisivat vetämällä. Sen sijaan meidän ympärillämme on valtavasti elektroniikkaa, koneita ilman vietereitä, jotka itsepintaisesti pysyvät mykkinä. No, miltä kuulostaisi vedettävä kännykkä josta nousee höyrypatsas?

Kone, joka ruksuttaa paljaine rattaineen, eikä umpinainen tyhmä laatikko.

Todellinen höyrypunkkari toivoo itse muuttuvansa koneeksi, joka toimii vetämällä. Vedetään muutama kierros, ja mars, kuparista kiillellen toimistoon, höyryävän kuuman kuparisen läppärin ääreen.
Martin Scorsesen uudessa elokuvassa Hugo on yllin kyllin taskukelloja, nitiseviä valurautapömpeleitä ja hammasrattaita. Ja tietenkin höyryä. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Höyrypunkin estetiikka on ollut osa mainstreamia ainakin Wild Wild Westistä lähtien. Ja koko termihän keksittiin joskus vuonna 1987. Scifikirjailija K.W. Jeterin mielestä Steampunkin piti olla cyberpunkin seuraava, looginen askel.

Hugoa luonnehtii mutterifetissi. Siinä muttereissa on taikaa, ne eivät ole pelkkiä muttereita, tai vain vaikuttavia kulisseja. Voisimme melkein puhua hammasrataserotiikasta. Tämä viedään niin pitkälle että itse tarinan sankari, pikku poika nimeltä Hugo, haaveilee olevansa mutteri. Hänelle elämä mekaanisena härvelinä olisi mielekkäämpää kuin ihmisenä olo.
Mutterilla on tarkoitus. Se ei voi olla ylimääräinen. Se ei voi olla orpo, jota ilkeä aseman tarkastaja (Sacha Baron Cohen) ajaa takaa verikoiran kanssa.

Olkaamme siis muttereita.

Tämä on Hugon tag-line.

kuva: wikipedia

Hugo tekee selväksi, että viktoriaanisella teknoretroilulla on selvä yhteys myös elokuviin. Hugossa vedettävä mekaaninen robotti johdattaa nimiosaa esittävän pikkupojan miehen luo, joka sattuu olemaan kuuluisa mykkäelokuvien ohjaaja George Melies.
Hänellä on lelukauppa, jossa on myynnissä mm. vedettäviä hiiriä. Draama syntyy siitä, että Hugo, joka rakastaa mykkäelokuvia ei tiedä olevansa tekemisissä mykkäelokuvan sankarin kanssa. Scorsese sen sijaan on tehnyt katsojalle selväksi, keitä hänen sankarinsa ovat. Hugon inspiraatio on jossain Harold Lloydin suunnalla. Loppukohtaukseen takaa-ajo on suora lainaus Lloydin 1920-luvun alun klassikosta Safety Last. Mutta mykkäelokuvan vaikutus Hugoon ei jää tähän, vaan elokuvan huumorikin on peräisin vanhasta kunnon kermakakkumeiningistä.

Kysymys kuuluu: onko tämä mykkäelokuvan keinoilla flirttailu kaupallinen itsemurha? Olen sitä mieltä että mykkäelokuvasta tykätään samasta syystä kuin kuin steampunkin sihisevistä boilereista. Jos nimittäin tulee katsoneeksi vaikkapa Meliesin elokuvia huomaa, että niissä ihminen on kuin kone jonka voi tarvittaessa hajottaa osiin: http://www.youtube.com/watch?v=ZU_yfU34BBk. Ja mitä muuta elokuva on kuin kone?

Jostain syystä näiden mykkäleffojen epäinhimillisyys voi tuntua ajoittain inhimilliseltä. Mykkäelokuva on kuin rautainen härveli. Se on mekaaninen, kömpelö ja hieman naurettava. Mutta se tuntuu aidolta.

Eikä Hugo ole suinkaan ainoa esimerkki mykkäelokuvien comebackistä: maaliskuun alussa ensi-iltaan tuleva Baftavoittaja The Artist on vielä syvemmällä kädet mykkäelokuvassa. En voinut olla panematta merkille sitäkään, että Hugossa hehkutetaan "maailman ensimmäistä scifileffaa", Meliesin Matkaa Kuuhun. Se restauroitiin viime vuonna Techicolor Film Foundationin ja Lobster Filmin toimesta. Elokuvan 16 minuuttinen versio on nyt nähtävissä väreissä, ja soundtrackista vastaa elektropopyhtye Air.
http://en.aircheology.com/Discographie/Albums/Le-voyage-dans-la-Lune/Le-voyage-dans-la-Lune

Vääryyttä vastaan taistelee Ruotsin hallitus. Äh, ei kun kuuluisa ruotsalainen badass, Mikael Persbrandt.

Känner du dig lyckad, skurk?

kuva: disney

Hän toimii oikein silloinkin kun toimii väärin. Kun katson tätä elokuvaa, en voi olla ajattelematta että Persbrandtin hahmon tyydyttävyys on suoraan suhteessa katsojan poliittiseen katsantokantaan.

The Girl With the Dragon Tattoo-leffojen liberalismin jälkeen Hamilton-kansakunnan puolesta esittelee häpeilemättömän ylpeästi sankarinsa uuspösilönä naistentappajana, jolla on silti myös inhimillistä herkkyyyttä. Hän on Swedish badass. Persbrandtin esittämä Hamilton haistattaa huolestuneelle raskaana olevalle naispoliisille, joka saa selville että Hamilton on vanhasta refleksistä tappanut rakastajatterensa.

Se että tämä naispoliisi nyt tajuaa, ettei tätä epähuomiossa tehtyä murhaa kannata sorkkia on kansakunnan etu. I nationens intresse.
Tämä on siis elokuvan tag-line. Sillä on selvä yhteys politiikkaan.

Tämänkaltaiset story-linet liittyvät täällä tosielämässä maltillisen oikeiston linjaan. On olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin joku vahingossa viilletty ämmän kurkku. Nimittäin se, että me osaamme olla myötätuntoisia kun sinulta viilletään kurkku. En pitänyt siitä että Sauli Niinistöstä tuli presidentti, enkä Hamilton-vakoilustoorin poliittisesta viestistä. Paremminkin kuin paluu Bondin ja Jason Bournen maailmaan, Hamilton-kansakunnan puolesta on henkinen hyppäys jonnekin 1960-luvun vapautuneisuuden krapulaan ja Likaisen Harryyn. Kuten Saulia, myös Harrya tuki hiljainen enemmistö -silent majority, jolla on selvä tunne siitä että nyt se perkeleen pehmohomoilu saa päättyä.

Pannaan hommat järjestykseen ihan omin voimin ilman hyvinvointivaltiota eikä kuunnella taloudesta tietämättömien vikinöitä.

Tämä yhdistelmä, herkkyys ja kovuus yhdistettynä hyvinvointivaltion halveksuntaan on leimallista politiikan valtavirralle. Oikea solidaarisuus on sitä että pistetään hommat itse järjestykseen. Elinehto tällä hommien järjestykseen pano-asenteelle on että se tehdään puhtaalla sydämellä, myötätuntoisena. Sulla voi olla kurkku auki mutta se on sun oma vika mutta mä ymmärrän miltä susta tuntuu.

Mikael Persbrandt esittää tiedustelupalvelun alfaurosta. Hän vetää ukemin päähän mennen tullen sekä vastustajiltaan niskat nurin. Silloin kuuluu rusahdus. Hän tekee sen kuin kone, koska Ruotsin valtio on kouluttanut hänet tekemään niin. Mutta paremminkin kuin mikään Bond, Persbrandtin Carl Hamilton on eräänlainen arvokonservatiivin kostea uni, Dirty Harry Tukholmassa.

Näitä kansankodin hymyileviä Dirty Harryja on kyllä nähty aimminkin, esimerkiksi Anders Nilssonin Johan Falk-elokuvissa. Varsinainen ruotsalainen osnyggt harry oli kuitenkin Gunvald Larsson. Häntähän näytteli Beck-elokuvissa -yllätys yllätys- Mikael Persbrandt. Siis sama mies joka nyt perjantaina tulee ensi-iltaan. Hänen esittämänsä hahmo, Carl Hamilton on alunperin sukua Gunvald Larssonille joka teki ensi-esiintymisensä kirjallisuuden hahmona jo 1960-luvulla. Molemmat olivat kyynisiä ammattisotilaita joiden luokkastatus oli astetta korkeampi kuin muilla.

Jos pinnistämme muistia, huomaamme ettei ole kauaakaan, kun vakoilugenre julistettiin kuoliaaksi. Berliinin muuri murtui, kylmä sota loppui, vakoilu loppui - ja sitä myötä vakoilutarina jäi ikäänkuin yksin kun sen paras kaveri, kommunismi hinattiin hautaan.
Hamilton-I nationens intresse on vakoiluelokuva. Vakoiluelokuvat ovat aina leimallisesti poliittisia ja niin Hamiltonkin. Perusdraama perustuu paranoiaan: kulta minä rakastan sinua, mutta mistä voin tietää ettei tätä keskustelua nauhoiteta? Joidenkin mielestä Hamilton on kalkkuna, kuten Svenska Dagbladet arvelee. Suomen Kuvalehti väittää että tässä meillä on ruotsalainen James Bond! Mielestäni on kiintoisaa, että vakoilu tekee hyppäyksen tänne peräpohjolaan. Perinteisesti vakoiluhan on ollut Englantia puhuvan maailman juttu. Ian Flemingin Bondin tehtävä oli pelastaa maailma.

Jos klassisessa vakoilutarinassa uhka oli kommunismi, uudessa Hamilton -elokuvassa pahaa valtaa edustaa ensinnäkin amerikkalainen sotakapitalismi joka tunkee lonkeronsa kaiken maailman itämaisiin sotiin. Sitten täytyy hoidella moraalittomat asevalmistajat kotimaassa.

Runkkarit ovat nykyisin elokuvien vakiokamaa. Puhun nyt valkokankaan kestohahmosta, joka tilaisuuden tullen, omasta mielestään salaa avaa läppärinsä ja...
...samalla sepaluksensa. Tämä antaa yleensä aiheen ajatella hieman pahastuneena maailman menoa. Ja tietenkin sitä kuinka alas me olemme nyt vajonneet. Tämä miehen ja mobiililaitteen yhteiskuva on sukua 1960-luvun Mission Impossiblelle. Tässä tv-sarjassahan marsitettiin framille jatkuvasti erilaisia tallentavia nauhureita c-kasetteja, videonauhaa yms. 1960-luvun yhteydessä ne ehkä tuntuivat samalta kuin läppäri ja muut digitaaliset härpäkkeet nyt. http://www.youtube.com/watch?v=Jhuc9_T4558

Erona tietysti on, ettei Mission Impossiblessä runkattu.

Tässä yleisö joko tuntee katsovansa peiliin, tai sitten ei. Otaksun että on niitäkin joille runkkaaminen on täysin neutraali juttu. Otan tämän puheeksi koska keskusteluissa pornosta unohdetaan, miten porno edistää uusien tekniikoiden omaksumista. Useimmitenhan todetaan että kyllä se internetti on kauhea, kun siellä on niitä sisään-ulos elokuvia. Ehkäpä oikeampi havainto olisi huomata yhteys netin ja 1970-luvun videovallankumouksen välillä. Molemmissa tapauksissa pornon kuluttajat olivat eturintamassa käyttämässä uutta tekniikkaa. Tekniikkaa, joka ei olisi arkipäiväistynyt ilman näitä runkkareita.

kuva: wikipedia

Enkä nyt puhu uusista, innovatiivisista tavoista vetää käteen! Tulin ajatelleeksi tätä nyt, yrittäessäni ostaa Huuto.netistä ensimmäisen Mission Impossiblen VHS-versiota. Voi olla että menen katsomaan perjantaina ensi-illassa olevan Ghost Protocolin. Tai sitten retrovimmassani kuvaan siitä VHS:n. Kuulun nimittäin niihin joiden mielestä on kivaa katsella juttuja videolta. Silleen niiku ennen vanhaan.

Palatakseni aiheeseen: milloinkaan ei ole ollut valkokankaalla näin paljon runkkuja läppäreineen. Tässä usein toistuvassa kuvassa koneen kanssa masturboivasta ihmisestä(useimmiten mies, kuten elokuvassa Shame) on jotain surullista. Mutta samalla jotain, jonka tulee aivan liian helposti sivuuttaneeksi: pornoa ei ole olemassa ilman tekniikkaa. Porno vaatii aina jonkinlaisen materiaalisen muodon: lehti, netti, valokuva, valkokangas, näyttöpääte yms.

Siis tekniikkaa ei ole ilman pornoa.

Piti pornosta tai ei, on kiinnostavaa (vai pitäisikö sanoa kiihoittavaa) tutkia väitettä, jonka mukaan sellaiset yleistyvät tekniikat kuten internet ja tilausvideo olivat ensin käytössä pornoa kuluttavien parissa ja levisivät sitten kaikkien kuluttajien keskuuteen. Vaikuttaa siltä, että kyberavaruus noudattaa samaa mediassa vallitsevaa porno edellä puuhun -reseptiä kuin mikä havaittiin jo 1970-luvun lopulla. On jopa väitetty että videokonferenssin idea sai alkunsa erään aikuisviihdefirman oivalluksesta.

Kun videonauhurit kameroineen tulivat kuluttajien ulottuville, arvatkaa mitä näillä nauhoitettiin? On jo kulunut hokema että video mullisti pornon. Kun sitten VHS- kasetit esiteltiin kotitalouksille, ensimmäiseksi kotona ei katsottu Lassieta, vaan aerobikkiä ja pornoa. Ja koska Hollywood huomasi, että tyypit todella ostavat/vuokraavat näitä halvalla tuotettuja tiiliskivien muotoisia kasetteja koteihinsa, alkoi VHS:nä ilmestyä MYÖS draamaelokuvia.

Näin voidaan siis sanoa, että ilman pornoa emme katselisi Leijonakuningasta eikä isi katsoisi Bondia. Emme ainakaan tässä mittakaavassa.

Tämä tapahtumien järjestys vetää joidenkin kyynikoiden naaman outoon voitonriemuiseen hymyyn. Ehkä siksi että monien mielestä kotiviihde on kaupunkikulttuurin ja länsimaisen sivistyksen syöpä. Suomalaiset käyvät elokuvissa kerran vuodessa, 70%elokuvista katsotaan kotona. Himassaan runkkaava kunnon veronmaksaja on ehkä luonnollinen piste kehityskululle, joka alkoi joskus 1950-luvulla, kun lakkasimme käymästä elokuvissa ja aloimme katsoa telkkaa. Ei vähiten siksi, että pornoa yleensä pidetään semiklandestiinina toimintana tai yhteiskunnan syöpänä. Mutta harvoin uranuurtajana.

Ja yksityisemmäksi käyvä pornon kulutus on tietenkin räjähtänyt käsiin verkossa. On eri asia piilotella Jallua povarissa tai porkkis-VHS:ää kirjahyllyssä, kuin pyyhkiä tahmeat linkit hakuhistoriasta.
Mutta nykykäsitys on, että jopa nykyiset jokapäiväiset internetin maksujenvälitysjärjestelmät kuten Pay Pal ovat laajassa käytössä, koska pornoa ostavat asiakkaat halusivat ostaa mäntänsä anonyymisti. Jopa videokonfrenssien idean ja interaktiivisuuden noin yleensäkin, nähdään syntyneen kyberpornon piirissä.
Mitä tästä kaikesta tulisi sitten ajatella?

Ajattelen, että läppäreiden edessä itsetyydytystä harjoittava massa saa tietämättään aikaan jotain hyvää yhteiskunnalle, kehittyneempien tekniikkojen muodossa.

Toisin sanoen kun sinä runkkaat, minä saan laskut maksettua!