Televisio on tulessa -vai unohditko sittenkin takkavideon päälle?
Hän kehui äskettäin katsoneensa kymmenen tunnin elokuvan. Hän sanoi katsoneensa myös tv-ruudulta takkatulta. Puoli tuntia putkeen.
Junan keulaan on kiinnitetty kamera. Välillä mennään tunneliin. Tullaan ulos tunnelista. Sitten kohotaan vuorelle. Kaiken aikaa kamera rullaa, ja maisemat lipuvat rauhallisina editsemme. Vuoria, taloja, asemia. Välillä kuulutus asemalta. Kaikessa tapahtuu pienoisia muutoksia, mutta hitaasti. Silmämuna tuntee saavansa nyt rauhoittavaa hierontaa. Luultavasti törmäsin hypnotisoivaan junavideoon ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten. Norjan yleisradioyhtiö NRK julkaisi seitsemän tunnin videon junamatkasta Bergensbanilla. On ehkä laiskuutta kutsua videota junamatkan kuvaukseksi, siinähän ei alun perin nähdä vilaustakaan junasta, jolla varsinainen matka taitetaan. Juna nimittäin on videon kuvaaja, piilossa kameran takana.
Kyseessä on siis versio siitä, mitä elokuvan historian alussa kutsuttiin nimellä haamumatka. Ensimmäinen haamumatka junalla kuvattiin, kun mies sitoi itsensä ja kameransa junan keulaan ja antoi kameran pyöriä. Katsojista tuntui, että kamera ikään kuin leijuu näkymättömän käden varassa –haamun kannattelemana. Ja tästä elokuvailmaisun muodosta tuli todella suosittu sata vuotta sitten – nyt se on suosittu taas.
Nykyään junavideot ovat osa hitaiden ambient-videoiden lajityyppiä. Usein puhutaan myös näytönsäästäjäestetiikasta. Vaikka tv ja muu visuaalinen kulttuuri on jatkuvasti muuttunut nopeatahtisemmaksi, on rinnalla kulkenut myös vastakkainen kehitys. Akvaariovideot, takkavideot ovat tästä esimerkkeinä. Tavallinen takkavideo kestää helposti-no, kauan ne halot nyt palavatkaan?
Kirjoitettaessa soi Debbiefox The Ballad of Bluebirds
