Kuka keksi pistää "Cinè" Espoon yhteyteen? Tuhlasin juuri kolme minuuttia oikean näppäinyhdistelmän löytämiseen,voidakseni kirjoittaa tuon ranskalaisen komeasti kallellaan olevan baskeri-laksantin. Turha sanoa, että espoolaisessa ranskalaisuuden tavoittelussa on jotain koomista!
Espoosta on lyhyt matka Saksaan. Todella suuri osa festarin elokuvista on Berliinin elokuvajuhlien satoa. Niinpä minäkin olen saanut tekosyyn lihavoittaa saksalaisen elokuvan lukutaitojani. Totta puhuakseni, saksalaisen elokuvan tuntemukseni on ohutta. Se perustuu tutulle stereotypialle jonka mukaan kaikki saksalaiset ovat himonussijoita, pornon suurkuluttajia -ja tuottajia.
Niinpä kun näin Christian Petzoldin hienon ja kultturellin teoksen nimeltä Barbara, koin jatkuvasti syyllisyyttä alastomista mielleyhtymistä, joita elokuvaa katsoessani jouduin mielestäni hätyyttelemään. Olin varma, että kohta elokuvan vähäeleinen lääkäriä esittävä blondi tekee Jalluista tutun tukanavauksen, levittää haaransa villin rodeon alkaessa leikkaussalissa.
kuva:ah, Barbara
Niin ei tietenkään käynyt. Ilmeisesti stereotypiat ovat joskus väärässä. Oikeastaan Barbarassa ei ollut nimeksikään rakkautta, vaikka sen sensuellissa päätähdessä olikin jotain tukahdutetun kiihkeää. Tämän elokuvan luostarimainen viileys johtui siitä että tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun DDR:ään. Kuvissa vilahtelee runsaasti laatikonmuotoisia autoja, miehillä on pulisongit y ms. Mutta perusjännite hahmojen välillä syntyy lännen ja idän, kapitalismin ja ...mikä se toinen nyt oli välillä.
kuva: Barbaran päätähti
Tarinan opetus on yksinkertaisesti tämä: nuori lääkäri tahtoo maistaa kapitalismin hedelmää, mutta joutuu mussuttamaan Rainbow-rusinoita. Eli alusta alkaen katsojan eteen loihditaan kuva kurjistumiskehityksestä: hänen elämänsä on alamäkeä koska hän, kaunis nainen ei saa käyttää sukkahousuja eikä naida niin paljon kuin huvittaa, eikä bailata Berliinin yössä. Siis tässä vaiheessa näyttää että elokuvasta on tulossa eräänlaista kapitalismin epäsuoraa juhlintaa. Näytetään katsojille: katsokaa, jos meillä ei olisi kapitalismia, näin vittumaista olisi elämä.
Mutta yhtäkkiä elokuvan edetessä käy ilmi että tämä kapitalismin iltasatu väistyy syrjään. Päähenkilön Mersulla ajava kapitalisti-poikaystävä saa monoa ja vaihtuu Warthburgia ajavaan pitkätukka-renttuun. Ja tämä on lopulta elokuvan tag-line.
Monoa kapitalismille. Mitä iistimpää sen siistimpää.
Kenkää sille nilkille joka tahtoo vain brassailla isoilla stereoillaan. Elokuvan lopussa näyttää että elokuva on tehnyt täyskäännöksen alun oletuksista.
Ja itseasiassa, minä en ole ainoa joka tekee tämän terävän havainnon. Petzoldin sanotaan elokuvantekijänä kuuluvan Berliinin kouluun. Onkin väitetty että tämän "koulun" eräitä piirteitä on kyseenalaistaa ne mutkattomat yleistykset joita me tavallisesti teemme.
Sanotaan että viimeisen kymmenen vuoden ajan saksalaiset elokuvat ja kirjat ovat olleet poikkeuksellisen kiinnostuneita nykyisen taloudellisen järjestelmän suhteesta yksilöiden onnellisuuteen. Vaikka Barbara sijoittuu DDR:ään, se muistuttaa päänsisäisestä muurista joka edelleen on murtumatta.
