Elokuvat

Zaida Bergrothin uusimmassa Hyvä poika pääosassa on kamera. Elokuva on näet ensimmäinen suomalainen pitkä elokuva joka on kuvattu digikameralla, Canon EOS 5D Mark II:lla. Ulkomailla mm. tv-sarja House on kuvattu 5D:llä. Mennessäni elokuvan ennakkonäytökseen en tiennyt vielä 5D:n statuksesta elokuvamaailmassa. Toisille se on ilmeisesti merkki vapautumisesta. Naapurin Erkkikin voi nyt esittäytyä elokuvaajana kun äiti pistää 2000 euroa tiskiin järjestelmäkameraa varten. Kysyin tuttavaltani elokuvatuottajalta asiasta. Hänen mukaansa kuvauskustannuksissa voidaan säästää 30 000 euroa tämän kameran avulla. Jotkut puhuvat kuvausalan syövästä.

Minä tunsin vain saman minkä kaikki muutkin salissa olijat: tuntui kuin tapahtumia olisi katsonut pullonpohjan läpi. Yritin pyyhkiä näkymätöntä rähmää. Bergrothin elokuvassa oli jotain positiivisesti kammottavaa. Se toi mieleeni Halloweenin, matalan budjetin kauhuelokuvan vuodelta 1978.

Näyttää siltä että suhteessa perinteiseen 35milliseen filmiin digikameran jälki häviää laajoissa kuvakulmissa. Tämä tuntui oudolta koska tavallaan laajat maisemat ovat se kesäistä lempeä kuvaavan elokuvan odotushorisontti. Mutta toisaalta, Hyvä poika ei ole normikesäleffa, rattoisa tarina heinäladossa pussailusta. Ollaan maalla,muttei missä tahansa landella vaan... Elokuvassa on hellittämättömän vaaniva tunnelma ja voi olla että se liittyy jotenkin kuvaustapaan.

Tässä elokuvassa kuten Psykossa lähdetään pois kaupungista. Eräs lokaaatio on 40km Helsingistä itään, Hinthaaran seisake Porvoossa. Samuli Niittymäki on ilmetty Anthony Perkins, perisuomalainen emäkoinaaja. Motelli kalifornialaisen tien varressa on vaihtunut mökkiin. Minä kuten Samulin esittämä Ilmarikin olen joskus istunut tupakoimassa Pub Lättähatun edustalla. Hirveän ihana mesta.

CGi-piirretyt ovat kaikkialla. Sen jälkeen kun Rovion Angry Birds Rio ja Fox-tuontantoyhtiön Rio-animaatio valmistuu,tietokoneavusteisten hahmojen aiheuttama tukehtumisvaara on kirjaimellinen.

McDonanalds on ilmoittanut näet aikovansa valmistaa sarjan pikkuleluja Rio-animaation pohjalta. McDonalds, Rovio ja Twentieth-Century Fox. Siinä kolmikko joka takaa että tietokoneavusteiseen viihteseen ei ilmesty turhia särmiä.

Ei ainakaan huumeita,rockia tai kirosanoja. Animaatiot ovat kansainvälisesti kannattavia koska niitä voi dubata melko vaivattomasti. Näyttää siltä että 2D on enevässä määrin merkki erityisesti aikuisten animaatioista. Esimerkiksi: Walz with Bashir oli 2D. Persepolis oli 2D ja meinasi voittaa Oscarin mutta hävisi sitten Disneyn 3D-animaatiolle.

Meillä on nyt teattereissa kuitenkin Rango, Gore Verbinskin 3D- animaatio jossa pääosassa on Johnny Deppin äänellä puhuva suomulisko jota näyttelee dubatussa versiossa Reino Nordin. Tehosteista vastaa Industrial Lights & Magic: tämä on siis George Lucasin ensimmäinen piirretty. Tämä on kuin onkin aikuisenmielisille suunnattu CGI-animaatio! Elokuvan juoni jossa Depp/Rango/Nordin saapuu vesipulan vaivaamaan kylään tuo mieleen elokuvan Chinatown vuodelta 1974. Muitakin viittauksia aikuisten elokuviin löytyy. Kun sain käsiini Rangon pressikuvat menin ihan sekaisin. Jos elokuvassa esiintyy suomuliskoja ja muita nahjuksia miten ne saadaan raahattua pressiin? Rangon oliot ovat poikkeuksellisen rumia, Lontoon pressissä sen sijaan ei näitä kamaluuksia ole näköpiirissä. Silkkaa minihametta kaikki tyynni.

Rango tuo mieleen erään toisen aikuisten CGi-elokuvan, norjalais-brittiläisen Free Jimmyn. Siinä seikkailee heroiinista riippuvainen sirkuselefantti. Myöhemmin hän joutuu eläinaktivistien saartamaksi.

Mutta aikuisten särmikkäät piirretyt ovat yleistyneet. Tämä on merkittävää. Samalla kun lapsille ei enää tehdä mainstream piirrettyjä vaan pelkkää CGi-huttua meillä on nyt jo vuosikausia katsottu Simpsoneita, Kukkulan kuningasta ja South Parkia. Amerikkalainen tv-kanava FX lanseerasi jokin aika sitten uuden aikuisten piirretyn, Archerin.Samaan aikaan toinen jenkkikanava ryhtyi näyttämään brittikoomikko Ricky Gervaisin showsta tehtyä nyrjähtänyttä piirrosversiota. Archerissa on sitä samaa kaksiulotteista skitsoa tuntua kuin aikaisemmissa kulttipiirretyissä. FX-kanavan johtajan USA Today-lehdelle antaman lausunnon mukaan nuoret aikuiset ovat kasvaneet piirrettyjen parissa eivätkä näe genreä enää ainoastaan lapsille suunnattuna. Archer onkin tämän sukupolven katselumieltymysten luonteva jatke, se sijoittuu konttoriin: http://www.youtube.com/watch?v=OaP4vJvUImg

Jos menee Ystadin kaupungin kotisivuille (www.ystad.se) ei välttämättä ole enää kovinkaan selvää seikkaileeko elokuvassa vai todellisuudessa. Ystad, omien sanojensa mukaan on Henning Mankellin kuvitteellisen dekkarin Kurt Wallanderin kotikaupunki. Sivustolla on nähtävissä postiluukku jossa lukee sukunimi: Wallander. Sen lisäksi hehkutetaan Ystadin 2004 avattuja elokuvastudioita ja Ruotsin vanhinta elokuvateatteria, Scalaa joka sijaitsee täällä. Ystad on Ruotsin elokuvapääkaupunki.

Siellä elämä on kuin leffaa.

Sivuilta ei kuitenkaan löydy mainintaa Kimmosta, Leenasta, Helmistä ja Veikosta, suomalaisista maahanmuuttajista. He saapuvat Pernilla Augustin uudessa elokuvassa Sovinto Ystadiin, Fridhem-nimiseen lähiöön. Tarina sijoittuu 1970-luvulle ja suomalaiset ovat kuin peilikuva 1990-luvun maahanmuuttajista Kontulassa.Erona on, että sinivalkoiset maahanmuuttajat ovat viinanhimoisia kristittyjä, mikään ei estä heitä ryyppäämästä itseään hengiltä. Elokuva perustuu Susanna Alakosken romaaniin jossa suomalaismiehet palaavat viinakaupasta polkupyörän sarvet raskaina Vino Tintosta: Fridhemin lähiö tunnetaan kansan parissa Sikalana. Olen pettynyt ettei tätä lähiön lempinimeä ole säilytetty elokuvaversion käännöksessä. Ehkä elokuvilla on taipumus olla aina vähän älyllisesti lällympiä. Sovinnolla ilmeisesti viitataan ajatukseen että tarinan Leena (Noomi Rapace) antaa lopussa anteeksi isälle ja äidille että nämä ovat molemmat juoppoja ja pilanneet hänen elämänsä.

(Kuva: Nordisk Film)

Tietenkään Sikaloita ei mainita Ystadin sivuilla. "Tyvärr fick du inga träffar på det du sökte" kertoo Ystad.se:n hakukone. Sovinnon suomalaisille maahanmuuttajille kaikki näyttäytyy kuitenkin parempana. Nimensä mukaisesti paikka on lupaus vapaudesta. Leenalle jopa ruotsalaisten naisten vartalot ovat suomalaisia parempia. Alakosken romaanissa Leena näkee naapurin ruotsittaren, Karinin alasti kylvyssä. Kotona hän vertaa Karinin ja äitinsä vartaloa: "Saisinko minä tuollaiset rinnat. Ja tuollaisen mahan. Ja tuollaiset reidet. Halusin mieluummin näyttää samanlaiselta kuin Karin" hän toteaa.

Elokuvassa korostuu erilaisten huippumodernien vapauttavien vempainten rooli. Ruotsissa on kaikkea. Kylpyamme. Peilikaappi. Appelsiineja. Kuuma vesi. Elämä on kuin elokuvaa. Kukat isompia. Lattiassa on parketti. Kraanasta tulee kuumaa vettä. Taivas on isompi kuin Suomessa. Suomi on paska paikka. Ruotsi on paras paikka. Elokuvassa Suomi on Ruotsin pikkuveli joka haisee paskalle. Ruotsi haisee kirsikoille ja syreeneille.

Ystadin kaupungin kotisivuilla ei myöskään puhuta miljoonaohjelmasta. Se oli demareiden cool yritys luoda parempi maailma. Vuosien 1965-1974 välillä Ruotsiin kohosi miljoona asuntoa.Kas näin cooleja niistä tuli. Fridhem tai siis Sikala oli yksi näistä uusista uljaista miljoonalähiöistä.

Näiden mökkien oli määrä muuttaa Ruotsi böndelandiasta joksikin urbaaniksi. Kaikista oli määrä tulla tyytyväisiä. Ongelma oli, ruotsalaisen leffakriitikko Dan Hallemarin mukaan, että nämä miljoona-asunnot itseasiassa eivät onnistuneet tavoittelemassaan idyllissä. Ne olivat liian toistensa näköisiä. Sen sijaan että ihmiset olisivat halunneet asua vuokralla he tahtoivatkin omistaa asunnon. Maailma jakautui omistajiin ja vuokralaisiin. Sovinto on eräänlainen tyytymättömyyden kuvaus. Sosiaalidemokratian ainoa seuraus on että se tekee meistä juoppoja.

Miljoonakämpät onnistuivat synnyttämään korkeintaan epämukavuusalueella liikkuvaa viihdettä jota voi katsoa valkokankaalta tai lukea Susanna Alakosken Sikalat-romaanista.

Jostain syystä japanilaiset elokuvat eivät ole breikanneet meillä niinkuin japanilaiset autot. Datsun -automerkki tuli Suomessa todella suosituksi jo 1970-luvulla. Etenkin 100A, jota isäni kutsui hiukan rasistiseen sävyyn riisipussiksi. Auto on jo ikoni, helppokäyttöinen, toimiva ja ruma. Se päätyi moneen suomalaiseen elokuvaan edustamaan Suomi-ilmiötä: maaltapakoa.Suomen kurjuutta pakoon muuttavien hahmojen lisäksi elokuvassa Ajolähtö 100A on pääosassa. Late tekee pesäeron luuserikavereihinsa ja vie 100-amppeerisensa kaniin päästäkseen sinne taianomaiseen Svedulandiaan.

Itseasiassa näin jälkikäteen, 100-A ansaitsisi mielestäni Oscarin.

Anyway, 34. japanilaisten Oscarit on juuri jaettu ja voittaja on Tetsuya Nakashiman Confessions. Nimi kirjoitetaan japaniksi Kokuhaku.
Jos Datsunit edustavat tavallisuutta ja helppokäyttöisyyttä Nakashiman elokuvat ovat outoja. Itseasiassa monet japanilaiset elokuvat näyttävät menevän jakeluun pienellä viiveellä vaikka kulttiohjaaja Takeshi Kitano esimerkiksi on saanut Ranskan kulttuuriministeriltä saman palkinnon elokuvistaan kuin Quentin Tarantino.
Näyttää siltä että ainakin vuoden 1997 jälkeen povattu japanilaisen elokuvan renesanssi on pitänyt pintansa. Silloin Kitano Takeshin Hana-Bi voitti palkinnon Venetsian filmijuhlilla. Se oli monien mielestä hieno juttu ja alkulaukaus voittomarssille.

Nyttemmin on käynyt niin, maailmalla puhutaan, että indieleffojen tuotannot ovat muuttunet japanilaisleffan valtavirraksi. Jostain syystä markkinoilla ei ole suuria studioita kuten Yhdysvalloissa ja elokuvia tehdään nyrkkipajameiningillä, pienillä vapisevilla digikameroilla. Tuloksena on estetiikka jossa on paljon dokumentaristisia sävyjä. Esimerkiksi Hirokazu Koreedan Dare Mo shiranai sai paljon sykseetä Cannesissa. Koreeda aloitti tekemällä dokumentteja telkkaan.
Ja jostain syystä kakarat ovat myös framilla Koreedan elokuvassa niin kuin Tetsuya Nakashiman Confessionsissa. Edellisessä äiti hylkää lapsensa jotka joutuvat selvitymään oman onnensa nojassa. Tilanne on melkein identtinen Confessionsin alkukohtauksen kanssa jossa ope sanoutuu irti kurittomasta kakaralaumasta. Ehkä lapsuuden esittämisellä nippon-elokuvassa on yhtymäkohta japanilaisten taipumukseen tehdä pienikokoisia autoja, sellaisia kuin Datsun 100A?

Kokuhakun värimaailma on helvetin tyylikäs, jopa tyylitelty. http://www.youtube.com/watch?v=Vnws8ZymxME Eli jotain aivan muuta kuin Datsun 100A. Mielenkiintoista on että pahiksina ovat kakarat. Mukana on voimakas Kärpästen Herra-efekti. Tunnelma on epätoivoinen. Elokuvan alussa opettaja tunnustaa oppilailleen ettei usko enää lasten kasvattamiseen. Syyksi hän ilmoittaa että kaksi oppilaista, A & B ovat tappaneet hänen 4-vuotiaan tyttärensä.
Monien mielestä Nakashiman elokuvat ovat outoudessaan ultra-viileitä. Esimerkiksi ohjaajan aikaisempi,lolita ja yanki-tyylin teinitytöistä kertova Kamikaze Girls oli hitti myös USA:ssa.

Kauheiden tottelemattomien lasten näkökulmaa esittäessään Confessions tuntuu vertautuvan esimerkiksi Takeshi Kitanon elokuvaan Battle Royale. Tunnelma on paranoidi ja ylenpalttisen emo-vetoinen.
Soundtrackillä kuullaan mm. Radiohead.