Elokuvat

78-vuotias nainen kutsui minut työhaastatteluun. Hän halusi nähdä olisinko sopiva henkilökohtainen avustaja. Haastattelu oli erikoislaatuinen. Istuimme keravalaisen kerrostalon keittiössä naisen kotona. Katselin naisen tupakan kellastamia sormia ja seinällä roikkuvia valokuvia naisesta nuorena. Minua alkoi vähän pelottaa. Nainen vinkkasi hymyillen nurkkaan, ja totesi."Imuroida ei tarvitse. Jarkko imuroi."

Tämä oli se hetki, jolloin tuijotin pitkältä tuntuvan sekunnin. Mummon arvoituksellinen hymy tuntui kielivän jotain selittämätöntä. Ilmauksessa imuroivasta Jarkosta oli jotain outoa: se oli korostuneen sukupuolittunut. Siinä oli jotain seksuaalista. Lopulta selvisi että Jarkko on poliota sairastavan muorin robotti-imuri.

Leikataan flashforward Keravalta etelä-Ranskaan. Aurinkoisella terassilla tyylikäs nainen lukee juttua uusimmasta Marie Clairesta. Siinä kerrotaan kyberseksin uusista tuulista. Jutussa mainitaan mm. Matt McMullen, jonka fembotteja, oikean tuntuisia naisnukkeja on nähty mm. Ryan Goslingin tähdittämässä elokuvassa Lars ja se ainoa oikea (2007).Aihetta lähestyttiin myös Lontoon sci-fi festareilla, jossa nähtiin dokumentti Mechanical Bride. Dokumentin kertojana toimii "AF 709" aka Julie Newmar, joka esitti robottia 1960-luvun tv-sarjassa Living Doll.

Tyttäreni huoneessa tyttö katselee kun isi kirjoittaa blogia.

Marie Clairen juttua lukiessa minusta alkoi tuntua että robottikortti, ajatus synteettisestä rakkaudesta otetaaan säännöllisesti esiin, kun halutaan etsiä "uusia tuulia" yhteiskunnassa. Mutta minusta myös tuntui että keravalaisen mummon imurissa, tuon vanhan naisen sinänsä hyvin vähän seksikkäässä epätoivossa oli linkki aiheeseen. Dokumentin nimi Mechanical Bride viittasi myös Marshall McLuhanin samannimiseen, vuonna 1951 ilmestyneeseen kirjaan.

Botti-keskustelun uutuuden alta paljastuu jotain tuttua ja vanhaa. Se tuo mieleen E.T.A. Hoffmannin 1800-luvulla kirjoittaman tarinan Sandman (se karumpi kahdesta nukkumatista)Tarinassa Nathaniel rakastuu Olympiaan, professorin kuvankauniiseen tyttäreen joka on automaton, mekaaninen kone. Lopputulos ei ole onnellinen: Nathaniel menettää järkensä ja tekee itsemurhan.

Näyttääkin siltä että koko tämän nukkeleikin kauheus liittyy sen lapsellisuuteen. Näyttää siltä että lapsuusaikainen toive elävistä nukeista palaa henkiin vielä aikuisenakin. Nukkien historiasta kirjoittanut Anthony Ferguson vihjaa, että jopa tavallisten patsaiden synnyn taustalla on eroottinen yllyke. http://books.google.fi/books/about/The_Sex_Doll.html?id=Zr90CFnRkigC&redir_esc=y

Kun halu patsaaseen syntyy puhutaan tavallisesti agalmatofiliasta tai statuofiliasta. Sillä on yhteys myös somnofiliaan. Somnofilisti syttyy nukkuvasta tai liikkumattomasta parnerista. Ferguson spekuloi tyrmäystippa-raiskauksien yhteydestä somnofiliaan ja sukurutsaisiin suhteisiin lasten välillä.

Havis Amandasta ei lopulta ole kovin pitkä matka pumpattavaan barbaraan ja mattoa imuroivaan Jarkkoon.

Lempijuoma: lonkero. Kengännumero : 42. Sukupuoli: mies.
Suomalainen kauhuelokuvan katsoja.

Sellainen kuin Night Visions-festivaalijohtaja Mikko Aromaa, 38.
Silloin kun Mikko alkoi digata kauhua oli 1980-luku. Vhs-kasetit tulivat vuokraamoihin. Manaaja, Ennustus ja Kauhun riivaamien leikattu versio.
”Saatiin huijattua jonkun äiti vuokraamaan K-18 kauhuelokuvia, siitä se lähti. Siinä oli kielletyn hedelmän makua”

Kauhussa on voimakkaita säväreitä. Tunne-elämyksiä jota muissa genreissä ei ole. (Kun Mikko diggaili kauhua tehtiin myös yksi harvoista suomalaisista kauhuelokuvista, Merkitty. Tätä elokuvaa ei ole nähty julkisesti missään vuoden 1984 jälkeen. Se näytetään Night Visionsissa tänään kello 22:15 elokuvateatteri Maximissa. Ehkä Merkitty on tähän saakka ollut kerta kaikkiaan liian kauhea katsottavaksi…)

kuva: suomen filmikamari

Mutta onko kauhu vain poikien ja miesten juttu?
Tyyliin, jumalauta katsokaa kun katson nyt mörköä.
Aromaan mukaan, kun Night Visions-festivaali alkoi viisitoista vuotta sitten tyttöjä ei juuri näköpiirissä ollut. Edelleenkin festivaalin elokuvat valitaan 10-henkisen raadin toimesta jossa on suurimmaksi osaksi miehiä.

Aromaan mukaan sukupuolijakauma on 8-2.

Katsomossa tilanne on muuttunut.

Tyttöjä on näköpiirissä.

Sellaisia kuin espoolainen kauhufani Maria Lehtonen, 27. Marian lempielokuva on George A. Romeron zombietrilogia; Night of the Living Dead, Dawn of the Dead ja Day of the Dead.

Tapasin Marian Helsingissä menossa Night Visionsiin ja pyysin hanta kertomaan suhteestaan kauhuun.

“Niitä voi katsoa missä vain, milloin vain, aina vain uudestaan. Zombiet ovat suosikkihirviöitäni, niissä on karismaa. Kunhan eivät vain ala juoksemaan. Eivät kuolleet voi juosta, jalathan siinä touhussa katkeaa.” Maria selventää. Hänen mukaansa Ranska on 2000 luvun kauhun kannalta kiinnostava, etenkin niiden elokuvien osalta joissa on paljon naiskauheutta. Hän mainitsee. elokuvat Haute Tension, À L'intérieur ja Martyrs.
(En ole nähnyt, mutta nyt aion katsoa, toim. huom.)

”Veri lentää välillä kuin teurastamossa, väkivaltaa unohtamatta. Muistan olleeni melko sanaton nämä elokuvat nähtyäni, ja miettineeni, jokohan se raja tuli vastaan, tarvitseeko sitä oikeasti nähdä kaikkea. Mutta oikeastaan innostuin kauhusta vain enemmän, ja nämä elokuvat piti saada pikimmiten omaan hyllyyn. Vihdoinkin jotain uutta ja erilaista” Maria selventää. Tyttöjä tuntuu kiinnostavan kauhu, juuri siksi että tyttöjä ei tavallisesti kiinnosta kauhu. Avuton nainen - urhea mies on niin onneton ja kulunut yhdistelmä, että Mariaa melkein itkettää.

” Ehkä tämän takia saankin jotain suurempaa tyydytystä siitä, kun nainen pamauttaa haulikolla mieheltä aivot pellolle tai käy vähän saksilla sohimassa miehen haarovälissä” hän innostuu.

Muita Marian ylistämiä kauhuelokuvia ovat: Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers, Tobe Hooperin Poltergeist, Bernard Rosen Candyman, Larry Cohenin The Stuff, Nightmare on Elm Streetit, Halloweenit ja Gremlinsit.

Ja Tappajahai.

”Nämä ainakin ovat jääneet mieleen lapsuudesta, ja ne on tullut nähtyä myöhemmin uudelleen, jotkut useampaan kertaan. Ehkä näissä elokuvissa viehätti osittain se, etten olisi saanut katsoa niitä, osittain taas se jännittävä tunne, joka niitä katsoessa tuli. Sama jännittävä tunne on säilynyt vatsanpohjassa tähän päivään saakka kauhuelokuvia katsoessa. Lisäksi olen äärimmäisen utelias; haluan nähdä kaiken, ja kauhuelokuvissa voi nähdä kaikenlaista jännää, mitä ei tavallisessa elämässä näe, joten ehkä se houkutti, ja koukutti, katsomaan aina vain lisää” Maria kertoo.

Valkokankaan kaikista kauheimpia otuksia ovat lapset, kuulemma. Kauhuelokuvien ja kakaroiden alliansia on juhlittu toden teolla 1970-luvulta alkaen jolloin murhanhimoiset vastasyntyneet (It's Alive) ja krusifiksillä masturboivat kullannuput (The Exorcist) sekä menstruoivat varhaisteinit (Carrie) valloittivat kankaan. Monien mielestä kauhuelokuvien alagenre terrorisoivine nassikoineen heijastaa aikuisten pelkoja. Lapset kun osaavat olla meistä yhtä aikaa niin ihania mutta myös arvaamattomia pikku paskiaisia.

On syytä tarkentaa väitettä valkokankaan kauheimmasta olennosta. Ei mitään kauheampaa kuin verta imevät ruotsalaislapset. Mikä voisikaan olla enemmän odotuksenvataista kuin kansankodin kiero pikku nappisilmä!

Nähtyäni Tomas Alfredsonin elokuvan Låt den rätte komma in 12-vuotiaan Oskar-pojan kuiskaavan runollisesti "skrik som en gris" en välttämättä parkunut kuin sika kauhusta. Elokuva on kyllä tietoinen veritahra kansankodin ikkunaruudussa. Lähinnä hämmästyin kuinka kotoisalta kaikki näytti. Ruotsalaiset elementtitalot näyttävät loppujen lopuksi hyvin jakomäkeläisiltä. Ruotsalaisjuoppojen charmissa on puolensa. Olin lähinnä myös kateellinen kuinka svedut osaavat tehdä myös kauhua tyylillä. Kun lapsia huvikseen teurastava lähiöäijä Håkan roikottaa pikku vesseliä pääalaspäin puusta ja valuttaa verta sillipurkkiin paikalle ilmestyy pikku puudeli Ricky ja sen omistajat HellyHansen -toppatakeissa. Lopulta Ricky alkaa häntä iloisesti heiluen nuolla kurkkua. 12-vuotias Eli-tyttönen (Lina Leandersson) huhuilee alikulkutunnelissa ohikulkevalla kaljaveikolle ja imee tämän kuiviin. Ostarin Sunshine-baarissa lähärikantikset ihmettelevät minne Jocke on hävinnyt. Osaamatta aavistaa että pikku Eli on vampyyri. Aikuisten tehtävä on suojella pienoisia, totta mooses.

Ruotsalaisten kauhubisneksestä näyttää olevan tulossa lupaava franchise sillä New Yorkista kotoisin oleva ohjaaja Matt Reeves (ei se joka näyttelee 28 Days Later-elokuvassa vaan se joka ohjasi Cloverfieldin) vainusi ruotsalaiskauhun tenhon ja neuvotteli oikeudet tehdä uusintaversion pohjois-amerikkalaiselle yleisölle. Let Me In-remaken on tarkoitus tulla elokuvateattereihin vuoden loppupuolella. Tämä tietysti herättää epäilyksiä. Mutta Reeves sanoi vastikään LA-Timesissä ettei hän aio "varhaisteinintää" elokuvansa päänäyttelijöitä vedotakseen Twilight-ikäryhmään. Epäilijät ovat sitä mieltä että elokuvan käy kuten espanjalaisen kauhuelokuva Recin jonka jenkkiversio Quarantine oli monien mielestä edeltäjäänsä huomattavasti kauheampi.

Mikään ei ole niin kauheaa kuin huono kauhuelokuva.