Elokuvat

Ärsyttävä video osoittautui ajankohtaiseksi kritisoimalla snobeja. Oliko se yksinkertaisesti ironinen, vai kenties post-ironinen? Vai onko nyt snobeilla valtava kiire vakuuttaa ympäristönsä omasta aitoudestaan? Samaan aikaan kun joidenkin mukaan uusi aitouden aikakausi on alkanut, http://www.hs.fi/kulttuuri/Ironian+sukupolvi+uskoo+nyt+aitouteen/a1355461098854
Gangnam Stylestä tuli You Tuben historian katsotuin video.

http://www.youtube.com/watch?v=mYPvAMrMzwI

Se ohitti Justin Bieberin: sitä katsottiin 76, 4 kertaa sekunnissa. Samaan aikaan tapahtui jotain outoa: maailma tuntui täyttyvän yläluokan tyyliä imitoivista imitaatioista. Kaikki tuntuivat aidosti tanssivan G-tyyliin. Post-ironisen ajan ytimessä on henkilö, joka voi avoimesti tunnustaa tykkäävänsä tosi-tv:stä. Hän on aito, koska hän ei yritä olla kriittinen! Turha sanoa että Gangnamin osalta tässä mentiin jo sekaisin, kuka tanssi ja miksi? No on vain sanottava, ironiassa on kyse imitaatiosta. Puhe aitoudesta taas väittää, että jotain voidaan tehdä kopioimatta toista.
Korealaisen musiikin tuntemusta edistävän KoMe World-sivuston mukaan ensisijaista k-popin kannalta on " Korealaisen musiikin suosion levittäminen Euroopassa ja Amerikassa"
http://www.kome-world.com/fi/about-jame.html
Yritystä siis on. Ja onnistumisia, kuten netin Gangnam-viraalivideot osoittavat.
Eivät vain sotilaat Afganistanissa -myös monet marginaalin edustajat, vangit ja myös taidemaailma innoittui Gangnamin tyylistä. Hetki sitten kiinalainen aktivisti Ai Wei Wei teki kavereidensa kanssa oman Gangnam -videon.
Mutta mistä Gangamin tyylissä sitten on kyse? Ai Wei Wein mukaan kyse on sananvapaudesta. Myös Kiinassa pitäisi voida ilmaista itseään.
Gangnamin tyyli on parodia rahalla brassailijoista. Mutta Gangnamin tyyli on inspiroinut myös eliittiä : äskettäin Lontoon johtaja Boris Johnson sanoi tanssivansa David Cameronin kanssa Gangnamin tyyliin. Mitä ihmettä se nyt oikein tarkoitti?
Verkossa on nähtävissä myös Eton Gangnam Style-video jossa eliittikoulun rahakkaat pojat jorailevat.
Mitä he sitten oikein parodioivat? Jos sekä vasemmisto että oikeisto innostuu yläluokan imitaatioista, onko koko poliittinen terä parodialta kadonnut? http://www.youtube.com/watch?v=9FtZkVRkusQ

Daily Telegraphin kolumnistin Jenny McCartneyn mukaan yläluokan esittämisen tavat ovat muuttuneet. Uusyläluokaisuuden ilmentymiä ovat esimerkiksi emaliset leipälaatikot. Meillä on kotona sellainen. Siinä lukee isolla "bread". Se tuntuu huokuvan parempaa, mennyttä aikaa jolloin leipälaatikot olivat rautaa. Uusyläluokkaisuuden ilmentymiä ovat Nigella Lawsonin kokkiohjelmat. Sen ilmentymä on Sauli Niinistön perhettä ympäröivä konservatiivinen aura, nätti muttei seksikäs pukeutumistyyli, joka on minun emalisen leipälaatikon poliittinen vastine. Sen ilmentymiä ovat nostalgia ja retromania, pirttiromantiikka yms.

Siis kaikki aitoja asioita. Sanokaamme "ei" imitaatioille.
Toisin sanoen: vaikka me ja koko maailma tanssimme Gangnamin tyyliin, meidän täytyy tehdä se vain hiukan ilkikurisesti, uusyläluokkaiseen tapaan sanomalla että kyseessä on aito asia! On aitoa tykätä asioista ilman pilkettä silmäkulmassa! Tai pitäisikö sittenkin tykätä asioista ironisesti.Vai sittenkin post-ironisesti? Kun katson ulos ikkunasta, näkyy tallirakennus. Ovista kurkistelee aidontuntuisia hevosten päitä. Gangnamin tyyliin.

Vuosi 2012 jätti jälkeensä realistisen vakoilugenren renessanssin. Vaikka Bond onkin katsotuin genressä, on kuitenkin pantava merkille vakoilugenren toinen , vähemmän sankarilliselle mätkinnälle perustuva alagenre. Tässä älykkäämmässä versiossa vakoiluelokuvasta valkokangasta ei käytetä vain alustana miehisten härpäkkeiden myymiselle, naisten pokailulle ja itsevarmalle urostelulle. Yleensä tunne on riipivä epävarmuus: kuka minä olen...? Ja kuka hän on? Luultavasti tämä on parasta vakoilugenressä, se outo vainoharhainen aavistus; onko tyttöystäväni oikeasti tyttöystäväni?

Tuollaisen elokuvan jälkeen todellisuus näyttäytyy usein vakoiluelokuvana. Juuri näin kävi kun kuvasin tämän miehen Helsingin rautatieasemalla (samaan aikaan kun Gary Oldman teki loistoroolin elokuvassa Tinker Tailor Soldier Spy)olin varma että kyseessä on vakooja. Kirjoitin muistiooni seuraavat sanat:

"Mies kylmässä näyttää tarkkailevan jotain. Joka kerta kun ohitse kulkee vartiontiliikkeen mies, mies kirjoittaa lyijykynällä vihkoonsa. Lyijykynä on tylppäkärkinen ja nuhjuiseksi kulunut. Se näyttää armottoman vanhanaikaiselta. Miehellä on Rodenstock-aviator tyyppiset sangat jotka tuovat mieleen 1980-luvun, Derrickin ja Vanhan Ketun"

Mies kylmässä?

Miehen retrolla ulkonäöllä oli mielestäni yhteys kylmään sotaan. Haastattelin miestä. Sain selville että hän on entinen etsivä Essexin poliisista joka tutkii (lue: vakoilee) vartijoiden toimintaa metroradan liepeillä. Hän väitti olevansa sosiologi joka tekee tutkimusta yliopistoon.

Mutta niinhän ne vakoojat aina väittävät.

Kun pyysin keskustella asiasta, mies aloitti selostamalla mikä on Bermudan kolmio: aseman tunneliin johtavien rullaportaiden alaosa.
"The 'Bermuda Triangle' zone is actually on the City Center level atthe bottom of the escalators I am stand at the top of" hän sanoi brittiaksentilla.
Mutta mikä Bermudan kolmio?
Koska mies tutki vartijoiden toimintaa, hän oli saanut selville että yksityisten vartiointiliikkeiden vastuualueet ovat hämäriä, näiden häilyvien rajojen törmäyskohdasta vartijat itse käyttävät tätä nimitystä.

Mies kertoi olevansa kirjoittamassa huomioidensa pohjalta raporttia Sisäministeriön poliisiosaston turvavalvontayksikölle joka sijaitsee Mikkelissä. Mies lausuu nimen komealta kuullovasti englanniksi.
Security Sector Supervision Unit of the Police Department of the Ministry of the Interior.

Vuonna 2007 mies lopetti etsivän työn. Nyt hän keskittyy tutkimukseen yliopistossa. Miehen mukaan etsivän ja tutkijan työssä on samankaltaisuuksia. Sosiologia, poliisivoimat sekä moderni journalismi ilmaantuivat kaikki 1800-luvulla jolloin syntyi tarve dokumentoida, kartoittaa ja myös valvoa kaupungin oloja. Sensaatiohakuinen journalismi joka paljasti pöyristyttäviä "totuuksia"oli samalla asialla kuin etsivä ja sosiologikin.

"Poliisin ja etsivien synty tuona ajankohtana liittyi samoihin kaupunkia koskeviin huolenaiheisiin. Minua on aina kiinnostunut rikostutkinnassa epäiltyjen, todistajien ja rikollisten haastattelutilanteessa kertomien tarinoiden yhteiskunnallinen merkitys. Siten olen sosiologiassakin tuntenut haastatteluihin perustuvan metodin omakseni" hän kertoo.

Lentäjäsankainen mies ei ottanut Helsinkiä tutkimuskohteekseen mistään erityisestä syystä.

"En ottanut Helsinkiä koska olin ensisijaisesti kiinnostunut tästä kaupungista. Helsinki on hyvä esimerkki siitä mitä valvonnnassa on tapahtumassa laajemmassa mittakaavassa"hän sanoo.
Motiivi oli alun perin havainnoida väitöskirjaa varten suomalaisen poliisin näkyvyyttä ja kaduilla ja verrata sitä brittipoliisin, Bobbyn julkisuuskuvaan. Briteissä juuri poliisin näkyvyyden rauhoittavilla vaikutuksilla on tunnetusti pitkät juuret.

Ainoa asia minkä tutkija havaitsi oli että poliisit olivat kadonneet katukuvasta.

"Kun tulin Helsinkiin vuonna 2002 etsimään näkyviä merkkejä poliiseista, en nähnyt paljonkaan poliiseja kävelmessä kaduilla. Sen sijaan näin paljon vartijoita. Hallitseva näkyvä merkki valvonnasta olivat yksityisten vartiointiliikkeiden vartijat.Siten myöhemmissä tutkimuksessani minua on kiinnostanut, miten yleisön edustajille ei ole aina läheskään selvää mitä nämä vartijat oikein edustavat. Kun ihmisten vapautta rajoitetaan on eroa sillä tekeekö sen yksityisen vartiointiliikkeen vartija vai poliisi. Kun poliisi rajoittaa vapauttasi, valtio puuttuu asioihisi. Poliisi edustaa demokraattista valtiota. Kun yksityinen vartija rajoittaa vapauttasi, yksityinen markkinaintressi puuttuu asioihisi. Nämä toimijat siis edustavat kahta eri asiaa. Valtiota ja yksityisen liiketoiminnan etua. Sosiologisesti siis, yksityinen vartija ei ole yksinkertaisesti vain jonkinlainen poliisin toiminan jatke. Vartija edustaa melko jyrkkää muutosta valvontatyylissä".

Juoppohullun päiväkirja on täydellinen jouluelokuva. Koska joulu vaatii, että kiihotat itsesi hyvän tahdon ja säälin orgasmiin, suositeltava stimulantti on elokuva juopoista. JHP on eräänlainen fantastinen juoppojen Harry Potter. Minäkin olen jo fiiliksissä: selailen AA-kerhon kirjaa 12-askelta. Tässä muistaakseni putkasta löytämässäni kirjassa on omistuskirjoitus äidille. "ÄITI! PARASTA MITÄ MINULLE TEIT, LAKKASIT TIETÄMÄSTÄ MIKÄ MINULLE ON PARASTA!!"

Elokuvasta jää mieleen Krista Kososen tosiuskottavat juopon hampaat. Yök.

Mutta mitä katsomista enkelimäisissä lasimurskan keskellä lentävissä juopoissa on? Niitähän näkee muutenkin jokapuolella. Ja haistaa. Juoppohullun päiväkirja herättää myötätunnon juoppoja kohtaan. Jos tämä on ongelma, koko elokuva voi olla katsojalle ongelma. Minun vaikultelmani elokuvasta on, että se on onnistunut -pääosan esittäjä on juuri sellainen ärsyttävä urpo, jonka seurassa tuskin viettäisin minuuttiakaan tosielämässä-nyt olen tuijottanut tuota pärstää jo puolitoista tuntia.

http://www.youtube.com/watch?v=yAi_EiA41XA

JHP on myös oikein mukavalla tavalla in your face. Jos Trainspotting oli 1990-luvulla in your face (jostain syystä tämä lippu oli juuttunut lompsaani)

sijoittumalla 1980 -luvun konservatiiviseen thatcherlandiaan , JHP vaikuttaa myös läpsivän Jennin ja Saulin kuningaskunnassa vallitsevien asenteiden poskia. Silloin kuten nytkin "valitse elämä" tarkoitti sitä että valitsee Saulin ja hänen hengenheimolaisensa, pesukoneen, lätkästagan ja uusimman 6-g puhelimen. Näppärän farkun, omistusasunnon ja niin edelleen.

1980-luvulla ei tosin puhuttu syrjäytyneistä, vaan vieraantuneista. White trashista. Irrallisista. Marginaalista. Normittomista.

Riippuvuuden elokuvalliset esitykset jakautuvat kolmeen, osin päällekkäiseen ryhmään. Ensinnäkin on riippuvaisuuden demonisoivat elokuvat, sellaiset kuin Reefer Madness. Alun varoitusteksti väittää että kannabis tekee käyttäjistää väkivaltaisia, ja että elokuvan tehtävä on toimia varoituksena. Toiseen ryhmään kuuluvat ne joissa päähenkilö on tragikoominen hahmo, kuten Trainspottingissa, tai kapinallinen kuten Easy Riderissä. Sitten ovat ne elokuvat joissa aine ja niiden käyttäjät ovat vain yksi loputon hauskanpidon lähde.

http://www.youtube.com/watch?v=Azf320JDdqU

On kuitenkin kiintoisaa, että aineriippuvuus on ollut osa elokuvateollisuutta sen alusta asti. Jo vuonna 1916 elokuvalehti Variety totesi että "huume-elokuva on tullut tiensä päähän". Aihe oli ilmeisesti loppuun kaluttu. Tai ilmeisesti ei ollut. Jos Juoppohullun päiväkirja kuuluu viinaelokuvien genreen, 1970-luvulla oli jo iso hype herskaleffoista. Ensimmäine leffa jossa näytettiin kuinka neula menee käsivarteen oli Paul Morrisseyn Trash. http://www.youtube.com/watch?v=fnN5Wp_xuOE

Mutta eräs syy nähdä JHP on musiikki: Plutonium 74:n Loppulaulu takoo ohimoilla kuin hyvä viski.