Elokuvat

Musikaali vaatii aina uskoa - Ja Rock of Ages ei tee poikkeusta. Tarkoitan tätä yksinkertaista juttua. Tiedättehän; kun näyttelijä alkaa yhtäkkiä laulaa. Tuo hetki voi olla maaginen, kummallinen. Useimmiten ehkä: buhaha.

http://www.youtube.com/watch?v=IEJETbo8gsk

Rock of Ages on nostalgiatrippi 1980-luvulle. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen rintanapeista, selkälipuista ja muusta kasarispedeilystä voivat lopettaa lukemisen.

Huulien liikkeiden synkronisointi äänitetyn musiikin tahtiin Rock of Agesissa yrittää herättää tunteen yhtäkkisestä laulukärpäsen puremasta. Ja tietenkin huulien liikuttelu näkymättömän musiikin tahtiin tuo mieleen musavideot ja känni-illat karaokessa! Henkilö alkaa availla huuliaan -mutta mistä laulu tulee? No ei ainakaan kurkusta.Karaokessa tämä asetelma on nerokkaasti käännetty toisinpäin.

Jos elokuvaa katsellessa joutuu miettimään tätä, on usko vakavasti koetteella. Seurauksena voi olla sen menetys.

En koe tarvetta väittää, että musikaaleissa on jotain homoa. Silti monet ovat sitä mieltä että, musikaali, oopperan ohella on gay lajityyppi per se. Mutta Rock of Agesia katsellessa on syytä pitää mielessä ainakin seuraava: alkuperäisen Broadway-musikaalin kirjoittajan Chris D'Arienzon mukaan kirjoittamisen eräs motiivi oli : jotta heteromiehet alkaisivat rakastaa musikaaleja.

Eräs komiikan maksiimi on tämä: pelkkä homouden esittäminen ei ole huvittavaa. Siksi alla olevassa kuvassa Alec Baldwin ei ole huvittava. Kuvaa katsellessa voisi erehtyä että Alec on "over the top". Mutta Rock of Ages ei täytä campin nälkää kuin nimeksi. Siinä on paikoin tarpeetonta kielen näyttelyä ja muuta tervetullutta liioittelua, mutta aivan liian vähän.

Ainoastaan Tom Cruisen Axl Rose-impersonaatio on lupaavalla tavalla yli hilkun.

kuva: filmikamari

Voin tehdä tunnustuksen: en ole nähnyt Rock of Agesia suurella näyttämöllä. En erityisemmin rakasta musikaaleja, enkä myöskään sukulaismuotoja, balettia ja oopperaa. Mutta pidän heavy metallista.Pidän liioittelusta. Siksi en aluksi pitänyt Chris D'Arienzon heavy-musikaalista. Tai siis sen elokuvaversiosta.

Suoraan sanottuna; vaikka Rock of Ages siteeraa Twisted Sisteriä (I Wanna Rock) se on yhtä kaukana saatanallisesta amerikanrockista ja hc-perseenkeikuttelusta kuin minun tukkani mopista. Eli siis lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Jos hard rock-lyrikka alkaa tehdä liikaa tuttavuutta librettojen kanssa, minä muutun ilkeäksi isäpuoleksi. Esimerkiksi kun Freddie Mercury alkaa uikuttaa "Mama, Just Killed a Man..." ja sen jälkeen Galileota, Figaroa ja Magnificoa menetän räyhäkkään fiilikseni. Minusta Freddie ilmaisee liian kärkkäästi, että itse asiassa oopperasta on kiva ammentaa innoitusta.

Niin, miksei jos se kerran tulee sydämestä. Mutta toisaalta, rock perustuu autenttisuuden illuusiolle.Siis sille että sen soittajat ovat lukutaidottomia apinoita. Ei sille että joku liikuttaa huulia synkronoidusti ääniraidan tahdissa. Tai sille että osaa ovelasti sekoittaa Mozartin Don Giovannia moshauksen lomaan. Toisaalta, joidenkin mielestä rokki on barokkia; tarkoitus on pullistella kultaisissa hampaissa salamavalojen välkkeessä ja ovelasti unohtaa että perstaskussa komeilee maisterin paperit.

Siksi on outoa, että Rock of Ages muistuttaa paikoitellen isolla rahalla tehtyä karaokevideota. Joko Rock of Ages on tietoinen tyylitelty kurakakku (älyköt puhuvat usein campista) tai sitten vain kuraa. Näen mahdollisen katsojan jolle pelkän pantteriprintin vilauttelu ja munattomat heviballadit maksavat leffalipun vaivan. Tämän kuvitteellisen katsojan silmin katsottunua Rock of Ages on loistava, koska se ei todellakaan ole rock. Se on anti-macho elokuva jossa on muistuma jostain homosta. Mutta ongelmana on, että Rock of Ages ei ole tarpeeksi homo. Sen homous ei yllä paljon spedeilyä pidemmälle.

Auf wiedersehen mein Herr sanoi Liza Minelli vuonna 1972 elokuvassa Cabaret.

Miksi kotimaiset elokuvat ovat aina niin säälittävän miehekkäitä? Oltiin sitten Härmässä tai avaruudessa, aina sama juttu: haukotuttavaa uhoilua. Uudessa War of The Deadissä http://www.youtube.com/watch?v=SgDFst4Dndk miehet imevät toisiaan rintamalla, kilpailevat siitä kuka on sankari, solvaavat toisiaan englanniksi ja kostavat tappamalla saatuaan suloisen infektion karvaisessa sylissä.

Koska imeminen on niin kivaa, täytyy vähän tappaa.

War of the Dead muistuttaa zombiklassikko Night of the Living Deadiä monessa mielessä.

No, ainakin nimensä puolesta.

Jos silmiään siristää, ei ole mitään eroa Jehovan todistajan ja kristityn välillä. Niin, War of the Deadissäkin zombiudessa on kyse infektiosta. Idea, jonka Romero imi vampirismista. Jos zombi maistaa sinua, sinäkin kohta maistat jotakuta toista. Toiseksi: zombiudessa on kyse invaasiosta. Voi olla että olet töllissä keskellä metsää mutta, sieltä ne pikkuhiljaa hiipivät.

Niin, tässä se ero on. War of the Deadissa zombit juoksevat. Antti Reini, juokseva zombi?

War of the Deadissa zombit ovat eräänlaisia kaulasuonet pulleina kiitäviä superroistoja.

Minusta elokuva tekee virheen muuttaessaan zombit joksikin turhan tehokkaaksi. Minusta tämä tehokkuus haisee sille tehokkuuden ja nopean valmistumisen kakkapuheelle mistä me olemme saaneet jo tarpeeksemme.

Tavallaan War of the Deadiä voi lukea eräänlaisena vituiksi menneen ajan hautakivenä.

Zombien tulee olla hieman sympaattisia löntystelijöitä. He ovat käyneet rajan tuolla puolen ja ja haluavat meidät mukaansa, mutta ilman kiirettä.Lainatakseni Simon Peggiä, Shaun of the Deadin käsikirjoittajaa: zombit ovat kohtalomme. Ne ovat yhtä vääjäämättömiä kuin kuolema todellisessa elämässä. Niiden kauheus ei liity siihen kuinka nopeasti ne tulevat, vaan siihen että ne tulevat.

Ei edes turvaseksi tai karppaus voi pelastaa meitä siltä mikä lopussa odottaa. Minusta War of the Deadin spagaatteja heittelevät notkeat zombit ovat suoraan sanottuja hieman vittumaisia. Niistä on pyyhitty pois kaikki vastakulttuurin potentiaali.

Sanotaan että zombi on eräänlainen poliittinen ilmapuntari. Se kävelee (!) aikakausien lävitse puhutellen uusia yleisöjä ja näiden tarpeita. Kun minut esiteltiin zombille, se ei suinkaan tapahtunut katsomalla Victor Halperinin White Zombieta (1932) jota pidetään ensimmäisenä zombielokuvana.

Kun tutustuin zombiin, en tiennyt että tällä olennolla voisi olla ihonväri.Minä kuten monet muutkin kiipesin zombi-puuhun perse edellä.

Miksi minä kirjoitan zombi? Käytän samaa muotoa kuin Robert Southey Brasiliaa käsittelevässä historiassaan vuonna 1819. Silloin hän puhui zombeista ja nzambeista ynnä muista haitilaiseen voodoo-perinteeseen liittyvistä jutuista ilman ie-muotoa. Myöhemmin zombit assosioitiin Etelävaltioiden ja orjuuden kanssa.

Kun yläluokkaiset valkoihoiset saapuvat White Zombiessa tuttavansa orjaplantaasille käy ilmi että plantaasia pyörittävät elävät mustien ruumiit, siis zombit. Haitilaisia loruja hyväksikäyttävä juoni tekee selväksi että zombiksi tullaan maistamalla pahan shamaanin tarjoamaa digitalis-kukkaa. Tässä vaiheessa ei puhuta vielä infektiosta eikä kannibalismista.

Zombiudessa on kyse tavallaan myrkytystilasta.

Tässä vaiheessa lapsillekin oli selvää ettei zombi voi olla valkoinen. Se on musta ja muodoton.

Kun sitten George Romero teki zombileffansa vuonna 1968, leffan kiehtovuus liittyi suurelta osin orjat/punaniska valkoiset/mustat-teeman nerokkaaseen kierrättämiseen. Tässä elokuvassa punaniskat metsästävät zombeja jotka tallustavat ikonimaiseen tyyliinsä, hitaasti mutta varmasti.

Elokuvan loppukohtaus, jossa musta päänäyttelijä ammutaan punaniskojen toimesta ikäänkuin olisi zombi, vaikkei ole saanut tartuntaa, alleviivaa zombileffojen suhteen aikalaispolitiikkaan.

Zombinmetsästäjät assosioituvat Night of the Living Deadissä rasismin vastustajien vastustajiin. Olihan vuosi sama jolloin Martin Luther King ammuttiin.

Kun törmäsin zombiin ensimmäisen kerran valkokankaalla oli vuosi 2007, silloin oli kyseessä Shaun of the Dead, brittiläinen elokuva joka julkaistiin 2004. Tuo vuosi aloitti elokuvallisen zombirenesanssin jossa romanttinen komedia flirttailee zombeilun kanssa. Taustalla oli varmaankin myös vuonna 1996 julkaistun Resident Evil-pelin tuomaa innoitusta.

Ja tämän syklin kaikuja on varmasti myös kotimainen War of The Dead, jonka saamme pian elokuvateattereihin.

Niin, sinäkin on ripaus romantiikkaa, muttei tippaakaan komediaa.

War of the dead on zombielokuvien zombi. Siinä on jotain kuollutta. Jos punaniska tekisi zombileffan se varmasti muistuttaisi War of the Deadiä.

Olen toisinaan hämilläni. Moni loistava amerikkalaista elinvoimaa tihkuva elokuva on lopulta brittiläinen. Joskus vuonna 1980 ilmestyi elokuva nimeltä Fame. Se oli valtaisan menestynyt nuorisoelokuva tanssivista myöhäispuberteetikoista. Ja vielä tänänkin päivänä käsityksemme siitä mitä kasari on (reiteen ulottuvat säärystimet)perustuu vuonna 1944 syntyneen englantilaisohjaaja Alan Parkerin tuotokseen.

Myös Flashdance, tuo vimmattua joraamista promoava klassikko oli britin, siis Adrian Lynen ohjaus. Samaan sukupolveen näiden kahden Hollywoodissa breikanneiden brittien kanssa kuuluu englantilainen Ridley Scott (s. 1937) jonka elokuva Blade Runner on edelleen ylittämätön, maailman paras. Ja jos katsoo 1970-luvun alussa syntyneitä brittiohjaajia jotka nyt ovat kuuminta hottentottia Hollywoodissa huomaa että heitä yhdistää Scottin perintö: science fiction.

Niin, Hollywoodiin kirmaavat sellaiset brittiohjaavat jotka ovat pelanneet nuoruudessaan videopelejä ja katsoneet Steven Spielbergin avaruuselokuvia. Ja minä sanon tämän siksi että Joe Cornish (s.1968) on ohjannut nuorisotieteiselokuvan Attack The Block jolta odotin paljon. Ehkäpä siksi että Cornish on myös yksi kolmesta käsikirjoittajasta Spielbergin tekeillä olevassa Tintti-leffassa. Elokuva on kuvattu oikeasti purettavassa lähiössä Lontoossa, Heygatessa. Minulla on henkilökohtainen suhde tähän elokuvaan koska Heygaten kulmat ovat lempihengausmestojani. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/kimmolaakso/111567/

Elokuvassa ulkoavaruuden kansa hyökkää lähiöön jonka kohtalo on jo sinetöity. Minusta tämä elokuva on tärkeä koska siinä on viittauksia paitsi ensimmäisen persoonan ammuntapeleihin, myös rap-musiikkiin. En ole koskaan pelannut Call of Dutyä, mutta monet ystävistäni ovat. Ja tietysti elokuva on jotenkin kadonneen nuoruuden muistokivi. Siinä on musiikkia houseduo Basement Jaxxilta.

Brittiohjaajien, sellaisten kuin Duncan Jonesin(s. 1971) suositut mutta indieauran ympäröimät tekeleet Moon, ja Gareth Edwardsin (s. 1974) Monsters näyttävät osoittavan että science fiction voi olla jotakin meitä koskettavaa ja oivaltavaa, eikä tähtilipun alla urostelua.