Elokuvat

Ei oikeastaan ole väliä kuoliko kukaan oikeasti. Tulos on joka tapauksessa sama: murha tekee tavisten elämästä jännittävää. Ranskassa ilmestyvä elokuvalehti Sofilm kirjoittaa hieman ivaillen uudessa numerossaan: Diktaattori oli kuukauden floppi. Todellinen eurooppalainen diktaattori on sen sijaan Behring, jonka elokuva The Trial on jättimenestys.

Alibi-tyyppinen true crime on kannattavampi genre kuin kuvitellut rikokset ihmisyyttä vastaan.

Haluankin nyt palata true crime-murhaturismin juurille, Lontooseen. Kyse on massamurhaajaa esittelevästä näyttelystä..

Silvottujen naisten kokovartalokuvat on asetettu yli 165 cm korkeuteen jotta perheen pienimmät säästyisivät painajaisilta.

Suttuinen valokuva paljastaa kuinka murhaajan neljännen uhrin, Catherin Eddowsin poistetut sisälmykset on asetettu siistiin nippuun hänen oikean olkapäänsä viereen. Oletetun murhaajan,  Jack The Ripperin henkilöllisyys on yhtä varmaa kuin Jeesuksen. Tähän mennessä Whitechapelin murhien yhdestätoista uhrista vain viisi on identifioituu Ripperin nimiin, paljolti murhien tekotavan mukaan. Itse nimi 'Jack the Ripper' on peräisin poliisin vastaanottamasta anonyymistä kirjeestä. Siinä tuntematon kirjoittaja ilmoitti 'ettei pidä huorista' ja että jatkaisi näiden silpomista (ripping) 'niin kauan henki pihisee'.

Tässä on yksi tuhansista poliisin ja sanomalehtien vastaanottamista kirjeistä murhien teon aikaan. Se mikä kirjeesta tekee kiehtovan, on todennäköisyys että allekirjoittanut ei todellakaan ole Jack the Ripper. Kyseessä on sama tappajan ihannointi jota julkkismurhaajilla on kyky herätellä tänäkin päivänä. Kirje on osoitus samaistumisesta jonka murhaaja aikaansai lehtiä lukevassa yleisössä.

kuva:museum in Docklands

Yhtäkkiä tuntui jopa nololta huomata että massat kilpailivat siitä kuka saa olla murhaaja.

Aivan kuin ala-asteen näytelmässä jossa pirun rooli lankeaa pahikselle.

Punaisella kynällä kirjoitettu teksti on lähtöisin sellaisen henkilön kädestä jolle murhaaja on sananmukaisesti antanut elämän.

Hänen nimissään on kirjoitettu lukematon määrä kirjoja, kuvattu elokuvia, joista ensimmäisiä on Alfred Hitchcockin Vuokralainen (1927). Kukin aikakausi on esittänyt oman kuvansa murhaajasta. 1960-luvun radikalismi kulminoitui 1972 valmistuneessa filmissäThe Ruling Class (Hallitseva Luokka), jossa  vähäpukeisia työläistyttöjä silpova murhaaja on skitsofreeninen aristokraatti joka luulee elokuvan alussa olevansa Jeesus Kristus. Viimeaikaisempia filmatisointeja on Johnny Deppin tähdittämä From Hell (2001) jossa vihjataan murhien takana olevaan kuninkaalliseen salaliittoon.

Eräs museovieras, parikymppinen Samira  opiskelee lakitiedettä. Hänen mukaansa tämänkaltaiset sarjamurhat eivät jäisi nykään selvittämättä dna-testien ansiosta.
Hän kertoo aina olleensa kiinnostunut rikoksista, mutta hänen pääasiallinen inspiraationsa on CSI tv-sarja. Yliopiston kriminologian kurssilla hän valitis Viiltäjä-Jackin aiheekseen, koska murhat ovat edelleen selvittämättä. Kurssin kuluessa Samiralle valkeni kuinka tärkeä Jackin panos on modernin sarjamurhaajan profiilin luomisessa.

Valkoisen t-paidan ja Levis 501:sen kombinaatio on kuin Gideon-Raamattu hotellihuoneessa. Voimme vetää sen esiin pop-kulttuurin vetolaatikosta jos tulee koti-ikävä. Jos Jeesus tulisi takaisin ,hänellä olisi varmaankin jalassaan farkut ja hän lukisi otteita Kerouacin kirjasta. Evankelistatkin ovat tajunneet tämän. Siksi Jeesus on tullut, pian jo neljäkymmentä vuotta nimenomaan lyhtypylväisiin kiinnitetyissä postereissa, joiden tarkoitus on näkyä ohjaamoon. Kun lumoudumme Kerouacista me oikeastaan lumoudumme tiestä, farkuista ja siitä mahdollisuudesta että voimme joskus tulla kirjailijoiksi. Niin, On The Road on kaikkien Road-elokuvien faija joka synnytti kokonaisen elokuvagenren josta sittemmin on tullut klisee. Jatsi täytyi vain korvata rock'n rollilla. Omituista on, että On The Road syntyy itse elokuvaksi vasta kun jälkeläiset ovat jo aikuisia.

On The Roadin "kapina" oli hippityylisten elokuvallisten irtiottojen, kuten Easy Rider mallina. Ja jossain vaiheessa Syntyneet tappajiksi sekä muut päivittivät lajityypin 1990-luvulla.

Asfaltti on lupaus vapaudesta. Kun olin 18-vuotias, näyttelin kaverini road-moviessa. Kuvauspaikka oli serpentiinitie kehäteiden ulottumattomissa. Meillä oli iso amerikanrauta, etsimme 1960-luvun huoltamon. Kohtauksissa poltettiin tupakkia.

kuva:kimmo laakso

Vaikka road-movie vapauksineen on klisee, ohjaaja Walter Salles on tehnyt kokonaista kolme road-elokuvaa. Hänelle genre on jotain hyvin henkevää ja ilmeisesti edelleen tapa vastustaa "mukautumisen kulttuuria" kuten hän muistuttaa. Road-elokuvat ovat ilmeisesti jonkinlainen vastalääke sille apatialle minkä tositelkan katsominen tuottaa. Vuonna 2007 hän kirjoitti esseen aiheesta New York Timesiin tehdessään dokumenttia Kerouacin Matkalla -kirjasta. http://www.nytimes.com/2007/11/11/magazine/11roadtrip-t.html?_r=1&pagewanted=all

Beat-hengessä Salles tulee hehkuttaneeksi road-elokuvia, koska ne "kuvaavat henkilöhahmojen sisäistä matkaa" tai jotain sinnepäin. Road-elokuva kuulemma lupaa että voimme vielä tehdä matkan ja löytää itsemme. Tämä on mahdollista koska road-movie on myös hyvin lähellä dokumenttia.

Well, minusta Monet Sallesin pointit ovat paskanjauhantaa puhtaimmillaan.

Voi nimittäin ajatella että road-movie, asettaessaan auton tai prätkän pääosaan oikeastaan pärjäisi ihan hyvin ilman näyttelijöitä. Road-elokuvaa lähemmäksi konetta ei elokuvan ole mahdollista päästä. Googlen kartta-auto on road-movien looginen päätepiste. Sitäpaitsi, jos katsoo ikkunasta ulos Lahdentiellä huomaa että autoilun suoma vapaus on iso, perseenkokoinen harha. Kaikki kuskit jumittavat apaattisina. Tuskin mikään voi olla kauempanana kapinasta saatikka henkistymisestä.

Onkin osuvaa että Suomen Tieyhdistyksen lehti Tie & Liikenne juhlii Kerouacia nimenomaan yksityisautoilun evankelistana. Lehdessä muistutetaan samalla että tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä kun Suomen ensimmäinen moottoritie avattiin vuonna 1962.

"Markkinoilla merkitsevät tunnetusti tarinat melkein enemmän kuin itse tuote. Chevrolet tuo perustajiensa vuoksi Euroopassa mieleen jännitystä ja romantiikkaa. GM:n autot tulevat esille myös beat-sukupolven henkisen isän Jack Kerouacin Matkalla-kirjassa (On theRoad). Tämä Kerouacin klassikko
ilmestyi alun perin 1957, juuri Eisenhowerin kultaisina vuosina."

On The Roadin välitön seuraus oli julkisen liikenteen romahdus Yhdysvalloissa.

Siitäkin huolimatta että pidätte minua snobina, joka istuu mieluummin junassa kuin ajaa autoa, aion suositella erästä kirjaa aiheesta. Kas näin: Driving Visions: Exploring the Road Movie, kirjoittanut David Laderman.

Fonttisota - IKEA hylkäsi Futura-kirjasinlajin siirtyen nykyiseen Verdanaan - opetti, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Pilkunnussijoita, ja pilkkufrigidejä. Jälkimmäiset ovat niitä, joille sanoman perillepääsy ei koskaan riipu sen ulkonäöstä. Pilkunnussijoiden mielestä kirjaimet ovat eroottisia, kuin ihmisvartaloita. Englannin sana typeface vihjaa, että kirjaimella on naama. Miksei siis pippeli ja pimppikin? Pilkunnussijat ovat sitä mieltä että jos joku näyttää hyvältä, sen täytyy olla hyvä. Niin , ja sitten ovat tietysti ne jotka lakkaamatta masturboivat kirjasinvalikossa,vaihtavat fontin kokoa ja fonttia ja tuntevat itsensä pinnallisiksi.

Pilkku on politiikkaa.

Ja sitten on Wes Anderson.
Anderson on elokuvaohjaaja, joka läpi tuotantonsa on osoittanut olevansa intohimoinen pilkunhyväilijä. Myös hänen faninsa tietävät tämän. Siksi Andres Lokko kirjoittaa sunnuntain Svenska Dagbladetissa: "Me jotka palvomme Wes Andersonia tiedämme että hyvät asiat myös näyttävät hyvältä". Kaikki eivät ole varmoja ovatko Andersonin elokuvat hyviä vai pinnallisia. Tässä on uuden, Moonrise Kingdomin, traileri. http://www.youtube.com/watch?v=7N8wkVA4_8s

Jututin äskettäin Filmtownissa myyjää. Nainen sanoi keskeyttäneensä Darjeeling Limitedin (2007) katselun: lähiöikkunasta näkyvä parkkipaikka tarjosi enemmän stimulaatiota.

Andersonin elokuvat ovat tarkkaan hierottujen yksityiskohtien ohella täynnä herkullisia fontteja. Siinä missä Ikea hylkäsi Futuran, Anderson ei ole koskaan saanut tästä kirjasinlajista tarpeekseen. Otoksissa huomaa kirjainten olevan usein pääosassa. Näistä fonteista Anderssonin elokuvissa voi muodostaa eräänlaisen itsenäisen juonikuvion.

Fantastic Mr. Foxissa (2009) Helvetica tuottaa orgastista nautintoa. Kun Anderson debytoi leffallaan Bottle Rocket (1996) alkutekstit olivat Futura Boldilla. Niinpä edelleen Andersonin fanit pohtivat mikä päähänpisto tuon taannoisen Helvetican taustalla oli. Olihan nimittäin selvää että The Royal Tenenbaums (2001) oli oikea Futura-orgia.

Mutta, maailmassa on arviolta 100 000 fonttia. Näin toteaa Simon Garfield fontteja käsittelevässä kirjassaan Just My Type. Miksi siis tyytyä yhteen tai kahteeen, kuten Anderson? Well, Garfieldin mukaan fonteilla on politiikkansa, ja Futura on nimenomaan sosialistinen "kansanfontti". Volkswagen käyttää Futuraa markkinoinnissaan. Vuonna 2007 Gary Hustwit teki leffan nimeltä Helvetica. Turha mainita että tämä oli rakkauslaulu Andersonin leffoista tutulle riisutulle kirjasinlajille.

Tässä on joitakin aarteita kokoelmastani:

kuva: kimmo laakso

Yllä nähtävän "vessafontiksi" ristimäni kirjasinlajin kotipaikka on yleisissä käymälöissä Lontoossa. Pidin siitä niin paljon että annoin fontin kultakehyksissä joululahjaksi anopille.

Alla näkyvä "jeesusfontti" on kehyksissä työhuoneeni seinällä. Se on löytynyt Vanhan Lahdentien varresta lyhtypylväästä. Alalaidassa on pikkutteksti: "Herätysseuran kirjapaino,44200 Suolahti, 1975."

kuva:kimmo

En tiedä miksi kutsuisin tätä fonttia. Bongasin sen Sri Lankassa Buddhan temppelin vierestä. Tämä on ehkä lähellä Andersonin fonttiviboja Darjeeling Limitedissä.

kuva:mä

En ole lainkaan tyytyväinen Starbucksin saapumisesta. Olen aikaisemmin tässä lehdessä kertonut Starbucks-ilmiön lieveilmiöistä.
http://www.city.fi/artikkeli/Lontoon+greasy+spoonit/3603/

Minusta näissä kahviloissa on jotain pelottavaa, kuten ottamani kuva osoittaa. Monet ovat koettaneet ratkaista logon fontin arvoitusta, joidenkin mukaan korporaatiofontti olisi Freight Sans Black. Se kylläkin suunniteltiin vasta 2005, paljon sen jälkeen kun kahvilaketju perustettiin.

kuva:kimmo laakso

Tämän lähemmäksi kokoelmani eivät pääse Futuraa. Kyseessä on mainion kahvila Pellicin julkisivu Lontoossa.

Uusimmassa Image-lehdessä toimittaja Anu Partanen kertoo suhteestaan amerikkalaiskirjailijan, Ayn Randin kanssa.

Älkää ymmärtäkö väärin, kyse on vain siitä suhteesta joka lukijan ja kirjailijan välille syntyy painetun tekstin välityksellä. Siis siitä intohimoisesta kirjailijan ja lukijan kohtaamisesta johon ei tarvita vartaloita. Rand kuoli vuonna 1982.

Twitter-syötteessään Partanen pohtii mm. Tuomas Enbusken kanssa onko muodikasta vihata vai rakastaa Randia. Enbuske toteaa hieman sumusilmäisesti: Täällä Euroopassa ei ole muodikasta rakastaa Randia. Koskaan.

Partasen kanta on selvä.

Rakkaus.

Rand tuntuu sopivan kuin nyrkki Niinistön aikakauden silmään.

Samalla kun kaappipersut kipittävät Suomalaiseen ostamaan Wahlroosin uusinta, älyköt saavat sarjan kuivia orgasmeja lukiessaan randilaista oikeistosatanismia.Niin, Partanen ei unohda mainita että Wahlrooskin lukee Randia. Ja kirjailijatteren 1000-sivuisen romaanin Atlas Shrugged filmatisointi on jo melkein puolivälissä: http://www.hollywoodreporter.com/news/atlas-shrugged-part-2-prduction-april-286633

Miksi minä päästän Randin olympolaisine fanilaumoineen hengailemaan tänne leffablogiini? Siksikö että olen muodikas tarttuessani muodikkaaseen aiheeseen? Siksikö että Randin kirjoista on yritetty tehdä elokuvia? Clint Eastwood on yrittänyt ja monet Randia diggailevat leffatähdet, kuten...no niitä on monia. Googlatkaapa.

No tietysti siksi että samaan aikaan kun Rand vihasi massoja hän myös rakasti niitä, Paettuaan vallankumousta Venäjältä hän muutti nimen Randiksi ja alkoi tehtailla käsikirjoituksia Hollywoodiin.Mikä voisikaan olla sopivampi äänitorvi massanvihaajalle kuin massaviihde?

Koska väitetään että nykyisessä politiikan goodbyehyvinvointivaltioköyhätkyykkyyn--ilmapiirissä kirjailija Ayn Rand on ajankohtainen, aion siteerata tähän vanhaa Rand-kamaa vuodelta 1947 Kyseessä on lehtijuttu, joka ilmestyi nimellä Screen Guide For Americans. Message oli, että vaikka elokuvat ovat tavallisesti epäpoliittisia, ne voivat sisältää haitallisia vasemmistolaisia viestejä.

Millainen on kunnollinen, vasemmistolaisesta hömpästä ja wahlrosilaisesta enemmistön tyranniasta vapaa elokuva? Seuraavassa Randin Mooseksen kivitaulut vapaasti mukailtuna:

1. Elokuvassa ei loata vapaata yritteliäisyyttä. Älä anna ymmärtää, että julkisrahoitteiset projektit ovat jaloja ja yksityisomistus on ahneutta
2. Älä esitä pankkiireja, teollisuusmiehiä tai muita yrittäjiä roistoina.
3. Jos tarinasi roisto sattuu olemaan rikas, älä anna dialogin vihjata että hän on luokkansa tyypillinen edustaja. Kaikki haluavat tulla rikkaiksi, joten älä levitä tuhoisaa tekopyhää ajatusta, jonka mukaan rikkaan pitää tuntea huonoa omatuntoa rikkaudestaan.
4. Älä tahraa voitontavoittelua.
5. Alä lokaa menestystä. On vain vasemmistolaisten salajuoni väittää, että menestys on muka revitty toisten selkänahasta.
6. Älä ihannoi epäonnistumista.Älä esitä köyhiä sympaattisina hahmoina.
7.Älä ihannoi alhaisuutta. Jos vihjaat että rikoksen tekijä ei "voinut sille mitään", tuhoat moraalin perustan. Vasemmistolaisuus elää epätoivosta, ja jos valkokankaalla on liikaa epätoivoa katsojat menettävät kunnianhimonsa.
8. Älä jumaloi taviksia. Jos ihmisessä ei ole mitään erityistä, onko se muka syy jumalointiin? Amerikassa ei ole taviksia. Kaikki ovat UNIIKKEJA.
9. Älä ihannoi yhdessä tekemistä tavalla, joka vihjaa että yksityinen toiminta on pahasta.
10. Älä tahraa riippumatonta yksilöä väittämällä, että riippumattomuus on samaa kuin diktaattorius. Älä vihjaa, että muille tehty on hyvää ja itselle tehty pahaa. Tämä tuhoaa ihmisen ilon ja onnen.
11. Älä salli vaivihkaisia viittauksia päivänpolitiikkaan ennen vaaleja.