Elokuvat

Valkokankaan kaikista kauheimpia otuksia ovat lapset, kuulemma. Kauhuelokuvien ja kakaroiden alliansia on juhlittu toden teolla 1970-luvulta alkaen jolloin murhanhimoiset vastasyntyneet (It's Alive) ja krusifiksillä masturboivat kullannuput (The Exorcist) sekä menstruoivat varhaisteinit (Carrie) valloittivat kankaan. Monien mielestä kauhuelokuvien alagenre terrorisoivine nassikoineen heijastaa aikuisten pelkoja. Lapset kun osaavat olla meistä yhtä aikaa niin ihania mutta myös arvaamattomia pikku paskiaisia.

On syytä tarkentaa väitettä valkokankaan kauheimmasta olennosta. Ei mitään kauheampaa kuin verta imevät ruotsalaislapset. Mikä voisikaan olla enemmän odotuksenvataista kuin kansankodin kiero pikku nappisilmä!

Nähtyäni Tomas Alfredsonin elokuvan Låt den rätte komma in 12-vuotiaan Oskar-pojan kuiskaavan runollisesti "skrik som en gris" en välttämättä parkunut kuin sika kauhusta. Elokuva on kyllä tietoinen veritahra kansankodin ikkunaruudussa. Lähinnä hämmästyin kuinka kotoisalta kaikki näytti. Ruotsalaiset elementtitalot näyttävät loppujen lopuksi hyvin jakomäkeläisiltä. Ruotsalaisjuoppojen charmissa on puolensa. Olin lähinnä myös kateellinen kuinka svedut osaavat tehdä myös kauhua tyylillä. Kun lapsia huvikseen teurastava lähiöäijä Håkan roikottaa pikku vesseliä pääalaspäin puusta ja valuttaa verta sillipurkkiin paikalle ilmestyy pikku puudeli Ricky ja sen omistajat HellyHansen -toppatakeissa. Lopulta Ricky alkaa häntä iloisesti heiluen nuolla kurkkua. 12-vuotias Eli-tyttönen (Lina Leandersson) huhuilee alikulkutunnelissa ohikulkevalla kaljaveikolle ja imee tämän kuiviin. Ostarin Sunshine-baarissa lähärikantikset ihmettelevät minne Jocke on hävinnyt. Osaamatta aavistaa että pikku Eli on vampyyri. Aikuisten tehtävä on suojella pienoisia, totta mooses.

Ruotsalaisten kauhubisneksestä näyttää olevan tulossa lupaava franchise sillä New Yorkista kotoisin oleva ohjaaja Matt Reeves (ei se joka näyttelee 28 Days Later-elokuvassa vaan se joka ohjasi Cloverfieldin) vainusi ruotsalaiskauhun tenhon ja neuvotteli oikeudet tehdä uusintaversion pohjois-amerikkalaiselle yleisölle. Let Me In-remaken on tarkoitus tulla elokuvateattereihin vuoden loppupuolella. Tämä tietysti herättää epäilyksiä. Mutta Reeves sanoi vastikään LA-Timesissä ettei hän aio "varhaisteinintää" elokuvansa päänäyttelijöitä vedotakseen Twilight-ikäryhmään. Epäilijät ovat sitä mieltä että elokuvan käy kuten espanjalaisen kauhuelokuva Recin jonka jenkkiversio Quarantine oli monien mielestä edeltäjäänsä huomattavasti kauheampi.

Mikään ei ole niin kauheaa kuin huono kauhuelokuva.

Olen usein sanonut, että moninpelit ovat muuten mukavia, mutta kun siellä on niitä muita ihmisiä. Se on vitsi, mutta se on myös totta. Pelaan mielelläni ystävieni tai ylipäätänsä fiksujen ihmisten kanssa, mutta haluni hengailla verkossa satunnaisten pässien kanssa on melko rajoittunut.

Penny Arcade -sarjakuva esitteli aikoinaan käsitteen, joka pitää valitettavan hyvin paikkansa: kun tavalliseen ihmiseen yhdistetään sekä anonymiteetti että yleisö, lopputuloksena on täysin sietämätön vittupää. Tähän ilmiöön törmää niin peleissä kuin erinäisillä netin keskustelupalstoillakin: halu häiriköidä tai yksinkertaisesti vuodattaa huonosti artikuloitua ja sekavaa paskaa muiden niskaan pulppuaa yleensä pintaan alta aikayksikön.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa pelata jotain peliä samalla, kun kuulee olevansa homo tai runkkari, tai ehkä jopa homorunkkari, se järjestyy hyvin helposti. Se on melko helppo jättää huomiotta niissä peleissä, joissa ollaan liikkeellä melko puhtaalla refleksilinjalla, ja suunnilleen kaikki vastaantulevat pelaajat ovat vihollisia, mutta heti kun kaivataan jonkinlaista yhteistyötä tai taktikointia, tilanteesta tulee hankalampi: se ei onnistu ilman viestintää, ja viestintä taas ei onnistu, koska se ei joko kiinnosta ihmisiä lainkaan, tai jää muuten vain jatkuvan vuodatuksen alle.

Sama ongelma näkyy myös niissä peleissä, joissa viestitään tekstipohjaisesti: ilmiö on takuulla tuttu niille, jotka pelaavat World of Warcraftia tai jotain muuta massiivista verkkoroolipeliä. Varsinkin ne pelaajat, jotka yrittävät luoda yhdessä jonkinlaista fiktiota, tarinankerrontaa ja dramatiikkaa hahmojensa avulla ovat usein hätää kärsimässä, kun viereen ampaisee Big_Dick_Gandalf_666 länkyttämään jotain hämmentävää, haastamaan riitaa tai muuten vain häiriköimään.

Tiedän, että liioittelen. On ihan mahdollista pelata verkossa fiksusti ja fiksujen ihmisten kanssa, etenkin jos kerää hyvän porukan kokoon etukäteen. Kun tietty järkevien ihmisten kriittinen massa on saavutettu, asiat sujuvat paljon mukavammin, ja jos osaa valita pelinsä oikein, on mahdollista pelata pelkästään tarkasti valikoidun porukan kanssa. Jos homma silti äityy pelkäksi perseilyksi, silloin voi syyttää vain itseään.

Alkuviikosta rapakon takaa kuului ikäviä uutisia. Legendaarisen Gang Starrin vähintään yhtä legendaarinen MC Guru menehtyi syöpään vaivaisen 43 vuoden iässä.

Siihen on jo vuosien saatossa tottunut, että räppäreitä kuivettuu säännöllisin väliajoin luotisateessa, mutta muun muassa jazzia ja hip hopia (Jazzmatazz, Vol. 1) huikeasti yhdistelleen Gurun a.k.a. Keith Elamin kuolema pysäytti, ainakin hetkeksi. Sen verran olen Gurua nuorempana kuunnellut, että tuntui kuin pseudo-sukulainen olisi lähtenyt lähipiiristä – aivan turhaan ja aivan liian aikaisin.

Mitään vastaavaa ei edes juolahda mieleen, jos joku poispilattu 19-vuotias finninaamainen wanna-be-gangsta-räpäyttäjä uhoaa Los Angelesin getoissa Glock povarissa, ja kuolee siinä sivussa tulitaistelussa. Se on täysin omaa tyhmyyttä.

Mutta kuuluu rap-maailmasta jotain positiivistakin. Nimittäin, ehkä Suomen dynamiittisin kolmikko Raptori palaa kymmenen vuoden tauon jälkeen keikoille! Jufo III, Izmo ja Kaivo starttavat turpansa Helsingissä Burleski-ravintolassa vapunaattona. Lisäksi Raptorilta on toukokuun lopussa luvassa uusi Sekoelma-kokoelmalevy.

Kai se jotain lohduttaa?

Uuden italialaisen elokuvan pääosan esittäjää ei näy valkokankaalla kertaakaan. Milanolaisen kokin Carlo Craccon artisokat uppoavat Tilda Swintonin huulien väliin hidastettuna -ruoka on ohjaaja Luca Guadagninon mielestä parempaa kuin seksi. Niinpä myös minä hyvässä uskossa ostin pari viikkoa sitten menoliput Roomaan, ikuiseen elokuvakaupunkiin. Lähes kaikki partaradikaalit olivat 60-luvun tukissaan hehkutelleet tätä elokuvamaailmaan Iittalaa joten oli tullut aika tsekata Roomaa roomalaisessa elokuvateatterissa. Mutta perillä sain huomata ettei vastaani hyökännytkään mikään päättymätön elokuvaorgasmi. Syrjäkujalla Tiberin rannassa jututin koneenkäyttäjää joka sanoi ettei monista tärkeistä elokuvista ole Roomassa printtejä ollenkaan. Konemies sanoi itse katsovansa lempielokuviaan mieluummin Pariisissa. Silti hän myi minulle opiskelijalipun. Tupakin savu näkyi yskinnän säestyksellä varjona projektorin valokeilassa. Randomina valitsemani leffa osoittautui ok valinnaksi. Yhtäkkiä valkokankaalla teutaroi Laura Malmivaara jossain päin Laajasaloa Kotikadun Sulevi Peltolan kanssa:

"Suomi on pieni Maa. Sen kulttuuri kuolee jos se katkaistaan juurineen" kuului Sulevin rauhoittava ääni valkokankaalta. Samaan aikaan joku elokuvateatterin seitsenpäisestä yleisöstä nauroi italiaksi. Koneenkäyttäjä sanoi elokuvan loputtua että tämä helsinkiläis-italialainen Anne-Riitta Ciccione tuskin on mikään korttelinräjäyttäjä mutta että hän oli voittanut paikallisilla elokuvafestivaaleilla pokaalin.

Suurin ongelma koneenkäyttäjän mukaan tuntui olevan etteivät italialaiset elokuvat enää breikanneet kansainvälisesti kuten muinoin. Syy oli fasistin. Silviolla oli huono maku paitsi ruoan myös elokuvien suhteen ja hänen takiaan viimeiset 30 vuotta italialainen elokuva oli maistunut yhtä hyvältä kuin kahvi Hesburgerissa.

Mutta kas, tällä viikolla Lontoossa jokapuolella hehkutellaan italialaisen elokuvan uutta renesanssia. Elokuvalehti Sight and Sound omistaa koko numeron italialaiselle elokuvalle, kannessa Tilda Swinton joka näyttelee pääosaa Luca Guadagninon elokuvassa I Am Love. Elokuva on aallonharjalla, sen on määrä päättää italialaisen elokuvan 30- vuotinen sahara ja palauttaa se kunniaan, esteettiseen kukoistukseen joka sillä oli 1960-luvulla, blaa blaa blaa. Elokuva tuntuu todella olevan esteettisesti toista maata. Siinä on kohtaus jossa Tilda Swinton saa orgasmin syödessään katkarapua. Ilmeisesti ohjaaja on valinnut tietoisen hifistelyn, elokuva kuvaa milanolaisen tekstiilitehtailijan perhettä.

Näyttää että elokuvassa on talvi. Mutta kuvausten aikana oli 20 astetta varjossa ja lumisumutteeseen upposi tonttu jos toinenkin. Elokuvan ohjaaja hieroi ilmaisuaan vastalauseena Berlusconin fasistiseen halpaan tv-ilmaisuun- hänelle kamera on kuin penis jolla on mahdollista tuottaa kosolti visuaalista mielihyvää. Elokuvan piinallisen pinnallista ilmaisua ohjaaja harjoitteli tekemällä promoja muotitalo Fendille ja niinikään I Am Loven on tuottanut Silvia Venturini Fendi.

"Harva elokuva on niin intensiivisesti loihtinut esiin hajuja ja makuja" sanoo elokuvarvostelija.

Ohjaajalla on melkein pakkomielle upmarket-henkisille kuvauksille. Katkarapuja, plyyshimattoja, marmoria ja lesboja. Aah.

"Jos saat valita menetkö McDonaldsiin vai ystävälleni Carlo Craccolle Milanossa suosittelen valitsemaan Carlo Craccon" sanoo ohjaaja. Huolimatta siitä että single course Craccolla maksaa 40 euroa.

Jonkin aikaa sitten ennätyksellisen suositun Call of Duty: Modern Warfare 2:n tehnyt Infinity Ward -pelistudio ja sen omistava Activision ajautuivat törmäyskurssille. Sen nokkamiehet Jason West ja Vince Zampella saivat kenkää, ja maailman hienoimman maan jylhien perinteiden mukaisesti molemmat osapuolet alkoivat lyödä toisiaan lakimiehillä.

Activision on massiivinen pelijulkaisija, joka omistaa muun muassa Call of Dutyn, Guitar Heron ja World of Warcraftin kaltaiset uskomattoman menestyneet pelisarjat. Monet pitävät sitä nykyisin pelialan pahana imperiumina. Merkittävä osa tästä maineesta kumpuaa suoraan yritystä johtavasta Bobby Kotickista, jonka voisi hiukan kärjistäen sanoa luoneen lausunnoillaan kuvaa miehestä, joka ei pidä innovaatiosta, peleistä tai oikeastaan ylipäätänsä mistään muusta kuin rahasta.

West ja Zampella taas ovat tyyppejä, joiden rooli koko loistavasti menestyneen Call of Duty -sarjan luomisessa on merkittävä. Kaksikko lukeutuu varmasti koko länsimaisen pelialan taitavamman, kokeneemman ja vaikutusvaltaisemman väen joukkoon.

Varsinainen juttu on rasittavan monimutkainen, mutta pähkinänkuoressa sen voisi ilmaista näin: Westin ja Zampellan mukaan Activision ei halua maksaa heille kuuluvia sovittuja rojalteja (jotka tähän mennessä yli 14 miljoona kappaletta myyneen Modern Warfare 2:n menestyksen huomioon ottaen ovat varmasti merkittäviä). Activision taas syyttää kaksikkoa niskoittelusta, juonimisesta vihollisen kanssa ja piru ties mistä muusta pahanteosta.

Kun lakijutut ovat ison veden tuolla puolen valitettavan olennainen osa neuvottelukulttuuria ja osa painostusstrategioita, on hyvin vaikea tietää, mistä oikeasti on kyse ja kuka on varsinainen pahis, jos kukaan. Tilanteen on pakko olla päässyt tulehtumaan hyvin pahasti, että tällaisiin toimenpiteisiin ryhdytään.

Mielenkiintoista tässä on kuitenkin se, että Modern Warfare -sarja on Activisionille kultamunia pullautteleva hanhi, ja nyt Infinity Wardilta ovat poistuneet paitsi West ja Zampella, joiden rooli pelin menestyksessä oli varmasti hyvin merkittävä, myös koko joukko muita -- Infinity Ward on tähän mennessä menettänyt ainakin 13 työntekijää, joista hyvin monet olivat kokeneita, senioritehtävissä istuvia kavereita. Kun firmassa on tiettävästi ollut alun perin alle sata työntekijää, se tarkoittaa, että reilut 10% jengistä on poistunut. Tällaiset tapahtumat tuskin parantavat työilmapiiriä, ja sieltä kuuluneiden uutisten mukaan työmoraali on pohjalukemissa.

Ollakseen se tarujen rahanahne paha imperiumi, Activision tuntuu toimivan häkellyttävän lyhytnäköisesti: jos tiimin vastuuhenkilöt ja kokeneimmat tyypit poistuvat paikalta, kuka sen seuraavan kultamunan sitten pyöräyttää? Tietenkään kyse ei ole siitä, etteikö sinne saataisi palkattua uusia ihmisiä, mutta merkittävä osa pelinteosta liittyy läheisesti kehitystiimin sisäiseen dynamiikkaan ja kykyyn tehdä yhteistyötä. Jos tehdään radikaaleja henkilöstömuutoksia, ei ole mitään takuita siitä, että lopputulos vastaa odotuksia. Se on vähän niin kuin vaihtaisi Beatlesista Lennonin ja McCartneyn tilalle pari muuta sinänsä ihan yhtä taitavaa jätkää ja olettaisi, että kyllä sieltä taas tulee tasan sitä haluttua Beatlesiä. Vaan kun ei tule.

Tänä keväänä elokuvakangas näyttää tursuilevan poliittis-uskonnollisia komedioita joissa sohitaan tuttuja muurahaispesiä. Saako muslimille vittuilla? Missä menee pyhäinhäväistyksen ja hyvän huumorin raja? Voivatko muutkin kuin juutalaiset kertoa esinahkavitsejä? Räjäyttääkö terroristi sinunkin kahvikuppisi? Pian ensi-iltaan tulevassa Chris Morrisin provosoivassa Four Lions -leffassa seurataan terroristisolun sekoilua Lontoossa. Sitä ennen on jo naurettu Office-käsikirjoittajan Ricky Gervaisin ateistirainalle The Invention of Lying.

Kävin juuri tsekkaamassa Infidelin (suom. Vääräuskoinen) joka on pohjoislontoolaisen älykköjuutalaisen David Baddielin uutukainen. Baddiel itse kertoi koenäyttäneensä leffan hijab-pukuiselle naisyleisölle -yhtää fatwaa ei tullut. Itseasiassa leffaa on ollut tekemässä useita muslimeja, mm. tuottaja Uzma Hasan. Baddielin mukaan piintyneintä islamofobiaa edustaa ajatus etteivät muslimit osaa nauraa itselleen eikä muillekaan. Ja leffahan on silkkaa naurettavaa törmäyskurssia, siinä sankari taksikuski ja karvalakkimuslimi Mahmud Nasir tajuaa eräänä päivänä adoptiopapereita lukiessaan olevansa juutalainen. Seuraa vaikea identiteettikriisi jonka johdosta vaimo pistää Mahmudin ulkoruokintaan. Kyse on stereotypioista, mutta opettavaisista sellaisista. Mahmudin vaimo rukoilee viidesti päivässä ja lukee välillä julkkisjuoruja Graziasta.

Nasir ystävystyy entisen vihamiehensä naapurin juutalaisen taksikuskin, Lennyn kanssa. Pornoa päivisin videolta katsova Lenny opettaa Mahmudin juutalaiseksi, lukemaan Philip Rothia ja sanomaan Oy Vey (juutalainen tapa sanoa "Nyt sattui Juhaa leukaan"). Mahmud kertoo menestyksellisesti esinahkavitsejä bar mitsvassa ja menee täydestä, ainoastaan muslimiyhteisö ei sulata hänen astumistaan ulos juutalaiskaapista.

Mielenkiintoiseksi tämän julkaisun tekee se että leffa on myyty jo 62 maahan -lukuunottamatta Israelia. Arabimaailmassa, Bahrainissa, Quatarissa ja jopa Irakissa aiotaan näyttää Infideliä kuten myös Four Lionsia. Infidelin pääosaa näyttelevä stand-up koomikko Omid Djalilli sanoi eilen lehtihaastattelussa että on edelleen mahdollista että myös Israelilaiset saavat nähdä elokuvan mutta että se ei ole todennäköistä koska Israelilaiset voivat tulkita leffan juutalaisvastaiseksi: elokuvassa Mahmud ei ole juutalainen alusta loppuun.

Leffan tuotantofirma on myös satsannut uskonnon ja huumorin markkinapotentiaaliin järjestämällä Mikä uskonto on hauskin-skaban. Voittaja on jo julkaistu. Jaetulla ykkösijalla on lontoolainen ex-diileri ja muslimistand-up-koomikko Nabil Abdulrashid. Hänen voittajaläpyskänsä voi tsekata täällä:

http://whichreligionisfunniest.com/

Kuluneella viikolla järjestettiin Finnish Game Awards -gaala. Tällaiset tapahtumat ovat aina vähän mitä ovat, ja tapahtumaa oli aika vaikea katsella ilman tiettyä myötähäpeän tunnetta. En tiedä, kannattaako näitä nimenomaisia kekkereitä sinänsä nostaa jonkinlaiseen erityisen kamalaan kategoriaan, sillä en ole täysin vakuuttunut siitä, että on mahdollista järjestää mitään tällaista keskinäisen kehun kerhoa ilman, että vaivautuisin. Oscar-gaala on isompi, muhkeampi ja sujuvampi, ja sekin saa minut tuntemaan itseni lähinnä kiusaantuneeksi.

Tänä vuonna gaala järjestettiin merkittävästi aiempaa tiukemmassa muodossa. Yksi syy tälle on varmasti se, että nyt gaala lähetettiin televisiossa, joten aikataulun oli syytä olla rivakampi. Aiempaa korkeampi profiili näkyi myös selvästi siinä, miten tapahtuma esitettiin: kohdeyleisönä eivät selvästikään olleet mitkään hardcore-pelaajat, vaan tarkoitus oli myös toimia eräänlaisena pelialan suurlähettiläänä ns. harmaiden massojen pariin. Pelejä pelataan toki paljon, mutta luulen, että harrastajaporukoiden ulkopuolella käsitys siitä, mitä pelit pitävät sisällään, tai minkälaiset ihmiset niitä pelaavat, tai miksi, on vieläkin aika hatara.

Uskon, että yksi merkittävä syy tälle on yksinkertaisesti se, että perinteisesti monet aktiiviharrastajat ovat tehneet parhaansa pitääkseen menon eräänlaisena salatieteenä, jota varjellaan mustasukkaisesti tyhmien ulkopuolisten katseelta. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että myös pelejä tekevät ja myyvät tahot ovat usein tyytyneet siihen, että tuodaan ne pelit sinne hyllylle, mutta niistä ei varsinaisesti puhuta -- paitsi tietenkin silloin, kun joku pillastuu julkisuudessa siitä, että jossain pelissä on jotain hirveän kamalaa.

Liioittelen tietenkin, mutta tällaiset tapahtumat, joita katsomalla ne asiaan perehtymättömät vanhemmat saavat oikeasti vähän perspektiiviä asioihin voivat olla vain eduksi. Rautalankaahan tuolla väännettiin aika kovasti -- ei tarvitse olla mikään supernero tajutakseen, että koko tapahtumassa oli selkeä agenda: ei tietenkään ole sattumaa, että kerrotaan, kuinka paljon suomalainen peliala tuo maahan rahaa ulkomailta, tai että vain 5% kaikista peleistä on varustettu K-18-lätkällä, tai että Kummit Ry. sai 12 000 euron shekin, jolla hankitaan hoitolaitteita Lastenklinikan toimipisteisiin. Puhdasta peeärräähän se on, mutta mielestäni aika hyvää ja erittäin perusteltua sellaista. Siihen rinnastettuna se, että Fintelligens tai Putous-hahmot saattavat jättää jotkut aika kylmäksi on oikeastaan aika epäoleellista.

Palkintoja tapahtumassa jaettiin seuraavasti:

Vuoden lastenpeli: New Super Mario Bros. Wii

Vuoden urheilupeli: Forza Motorsport 3

Vuoden yhteisöllinen peli: Buzz! Visailun Maailma

Vuoden liikuntapeli: Wii Sports Resort

Vuoden kotimainen peli: Trials HD

Vuoden toimintapeli: Uncharted 2: Among Thieves

Vuoden innovaatio: Wii MotionPlus & Sports Resort

Vuoden musiikkipeli: Guitar Hero Metallica

Vuoden pelimies: Kari Hietalahti

Peliluola-palkinto: Pelaaja-lehden päätoimittaja Thomas Puha

Vuoden peli: Call of Duty: Modern Warfare 2

FIGMA-gaalan lähetyksen voi käydä tsekkaamassa Ylen Areenalta.

"Ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka kaikki filmikriitikot menettäisivät duuninsa. Makunsa kullakin. Ei ole tarpeen maksaa toisille siitä mitä jotkut tekisivät mieluusti ilmaiseksi"

Ylläoleva kommentti oli osa viestiketjua jossa lukijat kommentoivat elokuvalehti Varietyn päätöstä antaa kenkää pitkäaikaiselle elokuvakriitikolle. Koska verkko on täynnä foorumeja joissa blogaajat ja amatöörikriitikot arvostelevat elokuvia nykymaailma ei monien mielestä enää tarvitse elokuvakriitikoita. Ilmeisesti Varietykin on tätä mieltä.

Kyllä kai kuka tahansa osaa kertoa mitä elokuvassa tapahtuu.

Ammattimaiset elokuvakriitikot ovat usein yliopistokoulutuksen saaneita. Monet ovat närkästyneitä kriitikkojen kritiikistä. Amerikkalainen leffakriitikko Ronald Bergan esimerkiksi myöntää että kyllä kuka tahansa osaa tiivistää katselukokemuksen sanoiksi, joo-o.

Mutta tämä ei ole yhtä kuin kritiikki. Kritiikki edellyttää teknistä tietämystä. Mikä on panorointi, diegesis, 180 asteen sääntö ja sutuuri. Ollakseen filmikriitikko pitää kyetä erottamaan Truffaut Pasolinista.

Muhkeaan sävyynsä Herra Kriitikko väittää ettei kukaan joka ei ole nähnyt jokaikistä Carl Dreyerin, Robert Bressonin, Jean Renoirin, Luis Bunuelin ja Ingmar Bergmanin elokuvaa ei voi väittää olevansa elokuvakriitikko.

Olen yhtä mieltä Herra Kriitikon kanssa ettei ole mitään haittaa jos on nähnyt paljon elokuvia. Se antaa näkemystä. En kuitenkaan ajattele että arvostellakseen Tuomas Vimmaa tarvitsisi tuntea Kalevalaa.

Tarvitseeko tietää kampiakselin räjäytyskaaviota voidakseen sanoa onko auto hyvä ajettava? Ei. Eihän tarvitse olla barista sanoakseen että kahvi maistui paskalle. Useimmat meistä kuitenkin osaavat selittää miksi pannukahvi maistuu pahalle: karkeampi jauhatus ja suora kosketus keitinveteen liuottaa enemmän rasvaa kahviin.

On eri asia mitä tämä tieto hyödyttää.

Tarkoittaako tämä tieto että pannukahvi on absoluuttista kuraa vai onko kyse vain makuasiasta josta voi kiistellä?

Provinssirock ja Ruisrock. Siinä ovat Suomen parhaat kesäfestarit, ja juuri siinä järjestyksessä. Loput tulevat kaukana perässä.

Tai näin olen luullut. Tulevan kesän festaritarjontaa plärätessä heinäkuun puolivälissä järjestettävä Ilosaarirock nousee ehdottomasti kärkeen must go -listallani. Ja syyt ovat tässä: Faith No More (jos missasit viime Ruisrockin), Biffy Clyro, DJ Shadow ja sokerina pohjalla teiniaikojen lempparini Bad Religion.

Tässä seurassa ei pärjää Provinssin Rammstein tai Wolfmother, eivätkä edes Ruisrockin Ozzy Osbourne ja NOFX, vaikka mainioita akteja ovatkin.

Olen pitänyt vuosikausia Ilosaarirockin esiintyjävalintoja lähinnä keskinkertaisina tai korkeintaan ihan hauskoina kuriositeetteina, joiden takia en Joensuuhun asti jaksanut raahautua. Nyt täytyy kyllä pyörtää puheensa ja matkata tänä kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni Ilosaarirockiin.

Tai no, osuisihan samaan ajankohtaan myös Kihveli Soikoon -skifflemusiikkifestarit Hankasalmen asemalla. Eli mietitäänpä nyt vielä.

Kaiken kattava festarikalenteri ensi kesälle löytyy muuten täältä:

http://meteli.net/festarit/

Koska olen tällä hetkellä ollut viikon mökillä erinomaisen paskojen nettiyhteyksien päässä, ja olen itse asiassa täällä vieläkin, en ole seurannut mitään pelialan uutisia tai tapahtumia, koska: loma. Niinpä varsinaisen aiheen sijasta kerron teille juuri tällaista tilannetta varten säästelemäni anekdootin tosielämästä.

Nythän on niin, että minusta piti ottaa kuva tätä pestiä varten, ja sitä varten minun täytyi käydä erikseen kuvattavana, koska omalla digikameralla vessassa otettu hätäkuva ei aivan vastannut laatuvaatimuksia. Koska kaikki pitää aina tehdä viime tingassa, sain tietenkin tietää asiasta sillä tavalla, että äkkiä ilmoitettiin, että nyt on tulipalokiire ja olisi syytä ampaista kuvattavaksi heti. Sain sovittua kuvaajan kanssa meille molemmille sopivan ajan, joka tosin oli reilusti virka-ajan jälkeen.

Puhelimessa kuvaaja oli mielestäni aika kylmäkiskoinen nainen. Samanlainen linja jatkui kuitenkin myös tavatessamme. Kädenpuristus oli nopea ja muodollinen. Hymy tuntui kireältä. Viileys tuntui heilahtelevan välillä jonkinlaisen hillityn vihamielisyyden puolelle. Pistin asian sen piikkiin, että oli myöhäinen keskiviikkoilta ja hän joutui tekemään töitä viime tingassa aikana, jolloin itse asiassa olisi mukavampi tehdä jotain ihan muuta.

Valokuvaajan duuniin kuuluu kuitenkin tietty jutustelu, jotta tilanteesta saataisiin rento ja kuvista parempia, ja sen piirissä hän kuitenkin piti yllä tiettyä dialogia. Vähän väkinäiseltä tuntuvaa small talkia jatkui ehkä viitisen minuuttia, kunnes päästiin asiaan.

"Mistä sä nyt sit aiot ylipäätänsä kirjoittaa?"

"No, noita pelijuttuja mä."

"Ja sä sit varmaan tiedät niistä aika paljon?"

"No, mä olen kirjoitellut niistä eri julkaisuihin aika pitkään ja työskentelen muutenkin pelialalla."

"Aha."

Tätä seurasi noin minuutin hiljaisuus. Kuvaaja kurtisteli kulmiaan selkeästi mietteissään. Moottoriperä lauloi.

"Siis… onks nää jotain tietokonepelejä?"

"No, joo."

"Aha..."

Ja taas hetken hiljaisuus. Sitten kuului merkittävästi ystävällisempi äänensävy, kuin ensimmäinen auringon välkähdys harmaassa talvessa.

"Kuule, mun pitää nyt kertoa sulle jotain. Kun mulle tuli vaan sun nimi ja puhelinnumero ja siinä yhteydessä luki "pelimies", ja mä ajattelin että sä annat jotain rasvaisia iskuvinkkejä."

Niin. Varmaanhan itse kukin haluaa suhtautua asiaan suopeasti, kun karvainen herra läskiperse raahaa ruhonsa ovesta sisään jonkinlaisena turpeiden iskutekniikoiden asiantuntijana. Erityisen hauska tilanne tietenkin on, jos ko. perse ei edes tiedä sitä itse.

Siitä eteenpäin tunnelma keveni huomattavasti. Sessio meni ihan mukavasti.

Meininki parani toki vielä entisestään, kun erinäisiä viikkoja myöhemmin tajusin lopullisen tuotteen nähdessäni, ettei kyse ei ollutkaan vain johonkin lappuseen rustatusta shorthandista, vaan ihan oikeasta otsikosta.

Pelimies! Ehehehehehehehe!

Huoh.