Elokuvat

Tänään menimme katsomaan norjalaisen Anne Sewitskyn mahtavan uutuuselokuvan Sairaan onnellinen. Annan sille näin monta tähteä*****. Minusta tämä nimen suomennos on vähän harhaanjohtava. Päähenkilön, Kajan keksihymyssä on jotain erittäin psykoottista. Itseasiassa 1978 syntynyt ohjaa Anna Sewitsky kertoi eräässä haastattelussa että päähenkilön lannistumaton hymy liittyy Norjan maantieteeseen. Etelessä asuu kuulemma aina aurinkoisesti hymyileviä kristittyjä. Mutta täällä tehdään myös eniten itsemurhia. http://www.youtube.com/watch?v=a7taXsJV66Y Sewitsky on itse Etelä-Norjasta, Stavernin kaupungista. Tältä se näyttää:

Kyse ei Kajan kohdalla ole kylläkään kaksinaamaisuudesta, vaan eräänaisesta hypersympaattisuudesta, jonka joskus meillä ihmisillä piristeet saavat aikaan. Se jaksaa kyllä naurattaa, varsinkin jos on hiukan tutkalla. Itseasiassa se hypnotisoi katsojat. Ihmisen hymyssä on jotain tarttuvaa. Tuntui kuin poistuessani teatterissa naamani olisi ollut betonoitu ikuiseen smile-asentoon.
Huomasin tämän. Suomenkielen ilmaus ”sairaan” ei mitenkään enää liity kiputiloihin, varsinkaan kurkkukipuihin. Mutta minä nauroin kurkkuni käheäksi, sillä elokuvateatterissa oli mukana vanha kaverini jolla on päihdeongelmia. Hän oli dokannut useita päiviä putkeen ja nyt, mennessämme pressinäytökseen oli hakenut apteekista pullon Resipect-yskänlääkettä. Katsoimme alkumatkan elokuvaa ja nauroimme antaumuksella. Huumorissa oli jotain niin ilkeän pisteliästä että se oli suorastaan nerokasta. Välillä katsominen oli jopa tuskallisen noloa, vaikka olisi ollut liikenteessä ilman Resipectin rauhoittavaa vaikutusta.
Tämä elokuva voitti Sundancessa palkinnon. Amerikkalainen indie-väki piti elokuvasta. Mutta Hollywood Reporterin kriitikko oli äskettäin huolissaan siitä että elokuva ei ehkä menesty teattereissa jenkeissä, sen levottomuutta herättävän sivujuonen vuoksi. Yritin miettiä mikä tämä sivujuoni voisi olla. Sekö että päähenkilön, perheenäidin mies osoittautuu homoksi?

Sitten tajusin, että kysymys on orjuudesta. Selitän vähän. Elokuvassa on kaksi perhettä ja näiden pikkupojat leikkivät keskenään. Toinen on valkoinen, toinen musta.
”Leikitään orjaa” sanoo valkoinen poika elokuvan alussa. Sitten seuraa erilaisia orjaleikkejä. Jouluaattona valkoinen poju ruoskii pyyhkeellä mustaa. Ja itse asiassa, kohtaus on omiaan herättämään levottomuutta. Rauhoittavan kodeiinihumun läpi jää vaikutelma että tämä musta/valkoinen-asetelma on elokuvassa ilman mitään syytä.
Yskänlääkettä nauttinut ystäväni kysyi muuten tässä kohtaa elokuvaa ”Miksei me koskaan leikitty orjaa” ja alkoi nauraa. Sitten hän sai viinakrampin ja poistui teatterista.

No ainakin yksi asia : Tukholmassa on nyt elokuvateattereissa tämä elokuva.

Se on vuonna 1977 syntyneen, brittiläisen Richard Ayoaden esikoisohjaus. Ayoadehan on tuo viileän humoristinen veikko,Lontoon hipsteri. Hänellä on värikäs, norjalais-nigerialainen tausta. Hänessä on sellaista nolostuttavaa surumielisyyttä josta minä pidän. Ne jotka pitivät Mossista It-porukassa tietävät ketä tarkoitan. Ja en todella tiedä nähdäänkö tätä leffaa Helsingissä.
Tukholma-Helsinki 1-0.
Helsinki= paska paikka.

Ayoade on tehnyt aiemmin monia musavideoita Arctic Monkeysille. Ja nyt Arctic Monkeysin laulaja on tehnyt soundtrackin Submarineen. Ja tämä Sheffield-soundi elokuvassa kuulostaa kyllä hyvältä. Se sopii kuin kypärä päähän elokuvan retroon, epämääräisen 1970-lukulaiseen ulkonäköön. Kyllä Alex on päällikkö. http://www.youtube.com/watch?v=Ou1iMvB64oc&feature=related

Tietysti minua hiukan mietityttää tämä musabisnes-leffabisnes-kytkös. Tai siis tämän elokuvan kaikkinaiset kytkökset. Ensinnäkin siis: tämän elokuvan on tuottanut sama firma, Warp Films joka on tuottanut Ayoaden musavideoita. Pieni Wikipedian pöyhintä osoittaa, että Warp Films oli alun perin firma, joka perustettiin levy-yhtiöksi vuonna 1989. Sitten yhtiö on tuottanut mieleenpainuvia elokuvia: Shaun Meadowsin This is Englandin ja terroristikomedia Four Lionsin.

Toiseksi, näyttää olevan yhteys Arctic Monkeysin laulajan suosiman vanhalta kuulostavan laulusaundin ja Ayoaden leffan henkisen kodin kanssa. Submarinen ulkonäöstä tulevat ehkä hiukan mieleen kitchen sink -draamat 1960-luvulta. Näissä keittiönpöytä-draamoissa usein seikkailee tavallisia nuoria joillla on haaste: kuinka kasvetaan aikuiseksi maailmassa, jossa se ei näytä vaivan arvoiselta. Eräs aikakauden merkkiteos oli Tom Courtenayn Billy Liar-niminen romaani. Siitä tehtiin hyvin menestynyt keittiönpöytädraama. Amerikassa ehkä jotain vastaavaa oli Dustin Hoffamannin debyytissä, Miehuuskokeessa.

Kaikki merkit näyttäävät viittaavaan, että Ayoadesta on pakko tulla tärkeä elokuvantekijä. Tai mitä voi tarkoittaa että mies jota musalehti NME nimitti ”Lontoon cooleimmaksi” aikoo seuraavaksi ohjata elokuvan tästä: http://www.otava.fi/kirjat/suomennettu/2011/fi_FI/kaksoisolento/

Italiassa on kuulemma tällä hetkellä 670 000 laitonta siirtolaista. http://www.nytimes.com/2008/05/15/world/europe/15iht-italy.4.12932729.html
Ilmiö on kiinnostava ainakin yhtä monesta syystä. Se tuo mieleen Italian sisäpolitiikan, ja Umberto Bossi-nimisen poliitikon jolle siirtolaiset ovat kirosana. Se muistuttaa miten Helsinginkin katukuva on muuttunut sitten vuoden 2008, jolloin Bulgariasta ja Romaniasta tuli Eu:n jäsenmaita. Ja koska New York Timesin juttu on kolme vuotta vanha, siitä käy ilmi millaisella viiveellä asenteet rantautuvat Pohjolaan.

Jutussa mainitaan, että suurella osalla romaaneista on Romanian passi. Itseasiassa näyttää siltä että suuri osa laittomista Italiaan muuttajista on Romaniasta. New York Timesin artikkeli on mainio asiasilta elokuvaan joka kannattaa katsoa huomenna alkavilla Espoo Cine-festareilla. http://www.espoocine.fi/fi/2011/index Se on romanialaisen Florin Serbanin esikoisohjaus. Nimi on romaniaksi Eu când vreau să fluier, fluier. Se tarkoittaa: jos minua huvittaa niin vihellän. En ole varma mitä sillä on tekemistä itse elokuvan kanssa, jonka näin toissapäivänä. Siinä ei vihelletä kertaakaan.

Tietojeni mukaan elokuvan voi nähdä nyt lauantaina Tapiolasalissa, lippu maksaa 6,50e. Alkakaahan jo juosta.

Eu când vreau să fluier, fluier on kertomus Keravan nuorisovankilasta. Tai jos Romaniassa olisi Kerava, niin nuorisovankila varmaankin näyttäisi tältä. Silviu-niminen jäbä (George Pistereanu) kärsii tuomiosta mutta on vapautumassa. Ja elokuvassa on kutkuttavan hidas kerronta aina siihen saakka kun Silviun äiti tulee vierailulle vankilaan. Siellä Silviu saa tietää että äiti aikoo viedä Silviun pikkuveljen Italiaan. Silloin Silviulla menee hermot. Hän haukkuu äitiä huoraksi. Äiti läimii poikaa poskille.

Tämä on selvä viite siihen mistä New York Timesin artikkeli puhuu. Jopa romanialaisten kesken on hiukan jännitettä siitä miten kiva paikka se Italia on. Ja Eu când vreau să fluier, fluier antaa ymmärtää että jos romanialainen nainen lähtee Italiaan hänellä on jumala jalassa ja housut mielessä.

Tästä lähtien Serbanin elokuva vaikuttaa versiolta Sidney Lumetin Hikisestä Iltapäivästä. Siinä kuten Eu când vreau să fluier, fluierissa on epätoivoinen tunnelma. Silviu on pääsemässä ulos vankilasta mutta äidin puheet Italiasta saavat hänet niin raivoihinsa että hän ottaa panttivangiksi vapautusta avittavan sosiaalityöntekijän, Anan (Ada Condeescu) Hän pistää vartijoita turpaan. Hän näyttää ettei ole mikään perseeseen nussittava pikkunilkki, kuten kanssavangit ovat luulleet. Jopa vankilanjohtaja on voimaton.

Ja sitten seuraa oikeastaan se juonenkäännös joka sai minut pitämään tästä elokuvasta. Kun Silviu pääsee ulos vankilasta, allaan vankilanjohtajan Alfa Romeo, mitä hän tekee? Hän vie Anan kahville. He istuvat kahvilla mykkinä ja Silviu kysyy onko mokka hyvää.
Varsinainen Antikiimaksi.

Mutta samalla myös hienoa, että joku viitsii taistella yhden kahvikupin tähden.

Ennen kuin lopetan tämän pajatuksen: jos romanialaiset kriminaalit eivät innosta, kotimaisia nilkkejä on katsottavissa Tunarit-elokuvassa joka saa huomenna ensi-iltansa. Itse missasin tämän pressinäytöksen, mutta juliste on hieno. Tämä vaikuttaa vähän samantapaiselta luuserielokuvalta kuin Pussikaljaelokuva. Hiukan ankeat jätkät järjestävät itsensä väkisin liemeen, ei voi kuin kiittää jumalaa että kaikki on vain elokuvaa. http://www.youtube.com/watch?v=dm_QOYv1vAA

Olipa kerran Jouko-niminen elokuvatoimittaja joka halusi tiivistä informaatiota siitä mikä elokuva menestyy. Ja sitten hän keksi vehkeen.
Vehkeen nimi on Virtuaalinen pörssi. Se on englanniksi VSM. Tämä on oikeastaan kuin lapset jotka leikkivät kauppaa kerrostalon pihalla. Kauppaa käydään leikisti mutta tosissaan. Hiekkalaatikko on pörssi. Naapurin sedät ja tädit, Jouko mukaanlukien tulevat säälistä ostamaan tuotteita, kivestä tehtyjä pannukakkuja. Ei ole paljonkaan eroa elokuvakävijään joka joutuu 9 euron hinnasta katselemaan 3-d animaatioita joissa seikkailee sinisiä pallopäitä.

Jouko ei tiennyt että ensimmäisen virtuaalisen pörssin perusti, kylläkin ajat sitten tietokefirma Hewlett-Packard vuonna 1996. Hp halusi selvittää miten jengi ostaa uutta tietokonemallistoa ilman raskasta markkinatutkimusta, pelimäisessä ympäristössä. Ja että jo ennen Joukoakin VSM:ää oli sovellettu mm. lipunmyyntitulojen ennustamiseen.

Hollywood Stock Exchange on esimerkki tällaisesta nettipohjaisesta Joukon vehkeestä joka ennustaa. (http://www.hsx.com) Juurikin Joukon arvostama pelimäinen ympäristö jossa selvitellään meidän elokuvakävijöiden käyttäytymistä. Siellä kaikki me sedät ja tädit, Jouko mukaanlukien voimme sijoittaa elokuviin joissa meidän mielestämme on enemmänkin kun ainesta pannukakkuun. Esimerkiksi Jouko viime vuonna löi vetoa että Avatarista tulee pannukakku. Ja kuinka kävikään. Jouko menetti hyvin monta miljoonaa, onneksi leikisti. Hollywood Stock Exchangessa ei käytetä oikeaa rahaa.

Tämä sijoituspeli on kaikille avoin. Osanottajille jotka kirjautuvat ”pörssiin” annetaan 2 miljoonaa HSX dollaria pelin aloittamiseen. Sitten sedät ja tädit pelaajat saavat elokuvien arvopapereita jotka perustuvat heidän lipunmyyntiodotuksiinsa. Laajalevityksiselle elokuvalle kyse on ensimmäisen neljän viikon lipunmyyntituloksesta.
No mitä iloa tästä pelleilystä sitten on?

Useat elokuvastudiot, MGM:stä, Lionsgatesta ja Warner Brothersista lähtien käyttävät elokuvapörssin tietoja, mukaan lukien elokuvien mainostajat. Pointti tuntuu olevan että nämä leikisti tehdyt osakekaupat tuntuvat elokuvateollisuudelle olevan jonkinlainen ilmaus Joukon älykkyydestä. Joukon älykkyys on ilmeisesti luotettavampaa kuin esimerkiksi elokuvakriitikon yksittäinen mielipide. Monet kriitikot ovatkin huolissaan Joukon älyttömyydestä. Joukon tyhmyys elokuvapörssissä voi olla esimerkiksi seurausta siitä että virtuaaliset sijoittajat ovat kaikki elokuvatoimittajia, tai leffafriikkejä jotka pitävät Tarantinosta. Tästä seuraa se mitä markkinajargonissa kutsutaan Joukon typeryydeksi, eikä virtuaalisen pörssin ennustetta voi pitää enää luotettavana.

Kohtapuoleen elokuvateattereihin saapuva Hölmö hullu rakkaus vaikutti niin typerältä elokuvalta, että päätin käydä katsomassa sen Maximin pressinäytöksessä. Tunsin syyllisyyttä istuessani mukavalla punaisella plyyshillä, koska valitsin tällaisen mainstream-komedian, enkä ensimmäistä suomenruotsalaista perhe-elokuvaa, Iiristä joka alkoi heti HHR:n jälkeen. Sinne Iiriksen näytökseen näytti virtaavan paljon toimittajia monista isoista lehdistä. Näyttää siltä että Iiris kannattaa kyllä mennä katsomaan. Siinä on mukana suomenruotsalainen näyttelijä-ohjaaja Tobias Zilliacus, joka ilmoitti äskettäin lehdessä että kauheinta mitä hänelle voisi tapahtua olisi köyhtyminen.

En odottanut siis mitään, mutta kas, HHR oli kuin sen melko ärsyttävä roolihahmo, Jacobia esittävä Ryan Gosling joka antaa elokuvassa litsareita kilteille perheenisille.

Ryanilla on mahtava leuka, ja HHR:ssä Ryanin hahmo on isoleukainen pick-up artisti tai ammattiviettelijä, joka opettaa perheenisälle kuinka naisia pokataan. Kun Jacob tekee aloituksen hän ei kerro mitään itsestään tai duuneistaan, ja jos tyttö alkaa kertoa omaa cv:tään, Jacob käskee pitämään päänsä kiinni, ja kertomaan jotain joka pitää hänet hereillä.

Hölmö hullu rakkaus tekee kaikkensa pitääkseen meidät hereillä. Se onnistuu paljolti, koska Ryan Gosling on monessa mielessä ärsyttävintä mitä valkokangas on tarjonnut vähään aikaan. Se on lähellä epäonnistumista ollessaan ärsyttävän hetero. Hahmot punoutuvat juoneen kuin Shakepearen komediassa. Mutta toisin kuin 1600-luvun Lontoossa, tässä elokuvassa pikkupojat eivät näyttele naisia. Gosling ei tapa ketään, eikä elokuvassa nähdä yhtäkään tuliasetta. Hän on yksinkertaisesti rikas, hänen ei tarvitse tehdä töitä, ja hän saa kaikki naiset. Ryanin hahmo viljelee jatkuvasti sanaa ”game” mikä tarkoittaa että Ryanin Jacob on tutustunut Neil Straussin vuonna 2005 ilmestyneeseen kirjaan The Game jossa toimittaja soluttautuu ammattiviettelijöiden kerhoon.

Strauss on kuin HHR:n kiltti isi jota esittää Steve Carell. Kun isi saa kuulla että äiti käy panemassa työkaveriaan hän ottaa eron. Sitten hän Jacobin johdolla oppii iskuetiketin ja loppu on kuin Karate Kidistä.
Tässä vaiheessa katsoja on hieman peloissaan, yrittääkö tämä elokuva todella myydä uudessa paketissa sankarillisen kuvan panomiehestä miehen mittana? Onneksi väkäleukainen Gosling on toisinaan niin kaukana tästä ideaalista että katsojan on pakko huokaista helpotuksesta ja hykerrellä. Ei se paneminen niin rattoisaa olekaan! Hah hah haa!
Elokuva ei ehkä olekaan mitään pane-propagandaa. Lopussa kiitos seisoo, Gosling päätyy vakituiseen suhteeseen-isin tyttären kanssa. Katsoja voi ottaa teatterista lähtiessään iisisti, mennessään kotiin vakituiseen suhteeseen.
Kyllähän se on aina kivempaa kuin se jatkuva urheiluautolla ajelu ja ne jatkuvasti soittelevat yhdeksän panokaveria.