Elokuvat

Näyttää siltä että pornoteatterissa aika on pysähtynyt. Designin kulmakivet: aulassa killuva kahviautomaatti, punainen haiseva chesterfield-sohva, Huhtamäki Oy:n 1960-luvulla kehittämä korvallinen pahvipikari ja tietenkin käsipyyheautomaatti. Pöydällä on tuhkakuppi. Täällä saa polttaa. Ja vaikka tila muistuttaa terveyskeskuksen aulaa muovisine koristekukkineen, suorittaa mies tv-ruudulla kuin huomaamatta cunnillingusta.

kuva: kimmo laakso

Takanani seisoo mies kulli paljaana.

Jo pitkään päätäni on särkenyt design-evankeliumiin liittyvä holhoava asenne, jossa designia yritetään tuoda lähemmäs ihmistä. Minusta ongelma tässä ei ole, etteivät ihmiset olisi lähellä designiä. Siitä todisteena on oikea käteni joka kannattelee Huhtamäen pahvipikaria.
Tästä Kampissa sijaitsevasta "cinemasta" on turha hakea populaaria luksusta, design destrict helsinki-tarraa, camppia tai leopardityynyjä saatikka designed by-kylttejä. Elokuvaa ja designia tutkineen Jussi Kantosen mukaan tämä on popdesignia parhaimmillaan. Kyse on kuumottavasta, niljakkaasta hujanhajaisesta tunnelmasta jossa on ripaus ruotsinlaivaeleganssia ja rautakauppa-chickiä. Tässä tunnelmassa on myös jotain hyvin väsynyttä ja yksinäistä.

"Anonyymiin, mutta kuitenkin yhteisölliseen kokemukseen kuuluvat tilan nuhjuisuus, kuluneet ja tahmeat penkit, lattialla lojuvat kleenexit ja oluttölkit. Penkkien välissä tapahtuva levoton kuhina, satunnaiset suihinotot ja hermostunut trafiikki käymälätiloihin luovat tunnelman." Kronikoi puolestaan elokuvakirjailija Jouni Hokkanen viehtymyksestään pornoteattereihin.

Tästä inspiroituneena päätän käydä testaamassa millaista on alimman yhteisen nimittäjän design.

kuva:kimmo laakso

19-vuotias Turkka on ollut töissä lipunmyyjänä nyt kuukauden. Hän on oppinut paikan peruslait: viikonloppuisin yhden yön aikana keskustan erektiokinoon tunkee jopa 200 asiakasta, naiset vähemmistössä. Turkka pyytää lipusta 12 euroa. Se oikeuttaa hengailemaan aamukuuteen. Turkka ei tiedä, että naapurissa oleva kilpaileva cinema ei päästä sisälle naisia ollenkaan sen jälkeen kun MTV3 teki ohjelman ja omistaja on saanut syytteen parittamisesta. http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/mtv3-loysi-salaisen-seksiluolan-helsingin-keskustasta/2011/10/1402553 Hän ei suostu valokuvaan. "Parempi olla vaan hiljaa tällä alalla" hän toteaa repien dvd:tä kääreestä.

Turkan cinemassa linkkiä laivojen sisustuksiin ei tarvitse väkisin hakea: kaikki seinät on vuorattu ruskealla rautakaupasta tutulla vesivanerilla, jota tavallisesti käytetään veneissä. Mutta toisin kuin veneissä, tässä leffalaivassa kosteus ei ole lähtöisin ulkopuolelta.

Koko designia luonnehtii yksi sana: roiskeenkestävyys.

Erityisesti erään katselukopin katsojan ja plasmaruudun välissä killuvat teräskalterit tuovat mieleen 1980-luvun ja cyberpunkin: ne elokuvat joissa takaa-ajaja ja takaa-ajettu ovat jollain epämääräisellä klubilla, ja jossa kohta sattuu ampuvälikohtaus hidastettuna. Mielestäni tätä on design: se herättää epämääräisen levottaman tunteen.

Suosikkini tässä paikassa ovat love boat- paraatiportaat, jotka johtavat hämärälle goottilaiselle katselukujalle, jossa on vieri vieressä pieniä katselukoppeja.

kuva:kimmo laakso

Portaat on reunustettu kebab-ravintoloiden valotauluista tutuilla led-letkuilla. Niitä pitkin horjuu pipopäisiä miehiä: hämärässä he tuovat elävästi mieleen ostoskeskuksen zombiet Dawn of the Deadissä. Yritän naispuolisen kaverini kanssa saada käsityksen alakerran luolaston laajuudesta. Pimeys yltyy ja kaivan taskusta fikkarin. Takaa ilmestyy romeromainen koura ja ääni: TÄMÄ ON BLACK ROOM, EI FIKKAREITA!!
Katselukokemus täällä palauttaa elokuvan esihistoriaan: videokabinetit ovat muistutus sadan vuoden takaisista kinetoskoopeista joissa katselija nautti sisällöstä yksin. http://en.wikipedia.org/wiki/Kinetograph Jokaisen kabinetin yhteydessä on mitä hienoin k-raudan roisketiivis valokatkaisija-nestekidenäyttö-yhdistelmä. Katkaisijaa painamalla voi vaihtaa elokuvasta toiseen ja digitaalinumerot vilkkuvat näytöllä kuin Blade Runnerissa. Tämä vasta käyttäjäystävällistä designiä.

kuva:kimmo laakso

Varsinaisessa cinemassa ei ole penkkejä. Täällä seistään. Eräs pipopää avaa sepaluksensa. Yllätyn, sillä pipopää ei katsokaan valkonkaalla tapahtuvaa poskeenottoa vaan minua. Toteamme että design-retkemme on nyt päättynyt koska pelkään että kohta joku haukkaa käsivarrestani palasen.

Toisen polven mamuohjaajan, hampurilaisen Fatih Akinin (1973) vuoden 2007 elokuva Taivaan Reunalla käsitteli kulttuurien kohtaamista Saksaan jo paikalleen asettuneiden turkkilaisten näkökulmasta. Tässä leffassa oli kaksi tärkeää kaupunkikuvausta. Toisaalta Istanbul joka oli täynnä saksalaisia, ja Bremen joka on täynnä turkkilaisia, mm. huora jota esittää Nursel Köse (Turkkilaiset nimet ovat jatkuvaa ääntämisjumppaa). Soul Kitchen(2009) oli kuvaus kreikkalaista ravintolaa pitävästä hampurilaisesta.

Olin kauhistunut kun huomasin että ensi-illan saanut Akinin New York-kuvaus sai murska-arvostelut uusimmassa Little White Liesissa. Näyttää siltä ettei hampurilainen ohjaaja jonka vanhemmat ovat turkkilaisia voi ohjata uskottavasti New York-draamaa. Ok, New York I love you oli yhteisohjaus, mutta silti. LWS:n kriitikko on sitä mieltä että elokuva on pahin klisee New Yorkista mitä kuvitella saattaa. http://www.littlewhitelies.co.uk/theatrical-reviews/new-york-i-love-you-13838

Se on eräänlainen jatko-osa 22:n eri ohjaajan elokuvaan Paris je t'aime.Nyt kun myös Moscow I love you on jo ilmestynyt jäämme odottelemaan Helsinki I love youta.

Voisin yhtyä LWL:sin kritiikkiin sovellettuna eurooppalaisiin kaupunkeihin amerikkalaisten kuvaamina. The Tourist tuntui todella keskittyvän stereotyyppiseen Pariisiin, La Tour Eiffeliin, La Seineen ja muihin ikonisiin mestoihin. Vähän sama kuin kaikissa Helsinkiin sijoittuvissa elokuvissa eduskuntatalo ja Mannerheim hevosen selässä viestivät daijullekin missä ollaan. Ranskalais-Usalaisen Julie Delpyn kuvaus amerikkalaisesta Pariisissa elokuvassa Two Days in Paris ei varmaankaan imarrellut amerikkalaisia. Ehkä se oli vähän liian stereotyyppinen. Elokuvan jenkki on huumorintajuinen, paskantärkeä, mustasukkaisuuteen taipuvainen tatuoitu lihaskimpale joka näkee kaikkialle merkkejä salaliitosta. Sitävastoin ranskalaismiehet ovat ihania rakastajia jotka tekevät pippeli ja pimppi-aiheisia maalauksia.

Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus on yleensä taloudellisesti motivoitunutta. Nimeomaan eurooppalaiset kaupungit toimivat magneettina parempaa elämää etsiville siirtolaisille. Euro-siirtolaisuuutta käsittelevissä elokuvissa harvoin kuitenkaan kaupunkia esitetään minään kotoisana paikkana. Yleensä näissä elokuvissa kaupunki on ohikulkupaikka joka on täynnä nuhjuisia huoltamoita, sairaaloita, vastaanottokeskuksia ja sairaaloita. Näissä elokuvissa ollaan usein tien päällä ja sulloutuneina erilaisiin kulkuneuvoihin tavalla joka hiukan muistuttaa westerniä.

Maahanmuuttajat ovat 2000-luvun lehmipoikia ja tyttöjä etsimässä maagista rajaseutua.

Ensimmäinen euroleffa joka todella pureutui eurooppalaiseen maahanmuuttoon oli kurdien euroopanretkestä kertova Journey of Hope (1998) joka sai myös Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Olikin merkkillepantavaa että elokuvan eräässä kohtauksessa ihmiskauppias käskee kurdeja sanomaan viranomaisille että he ovat tulleet määrämaahansa Sveitsiin poliittisesti syistä.

Totuus on toisinaan parempi peittää.

Jos kadulla on kerjäläinen, hän yleensä tietää mistä narusta vetää. Näytä säälittävältä ja kolikot tupsahtavat hattuun. No, amerikkalaisen dokumentaristin Drew Goldsmithin mukaan taktiikka on säälittävä. Siihen alentuvat myös rahaa kerjäävät hyväntekeväisyysjärjestöt ympäri maailman. Hänen dokkarinsa No Pity on sodanjulistus säälille. Kuin tämän tiedostaen monet vammaiselokuvat, julisteita myöten pyrkivät olemaan rankkoja ja samalla eroon säälipisteiden kerjäämisestä. Kuten tämä:

Tänään, kansainvälisenä vammaisten päivänä juhlitaan vammaisten aikaansaannoksia kulttuurissamme. Mikä on vammaisten panos leffakulttuuriin? Jäljet johtavat Lontooseen.
Disability Film-festarit käynnistyvät Todd Browningin kulttiklassikko Freaksilla, jossa näyttelijät ovat vammaisia. Elokuvateatterit ympäri Englannin täyttyvät vammaisten tekemistä elokuvista.

Katsooko yleisö niitä sitten pelkästä säälistä? Elokuvallinen toisinto tutuista joulukorteista jotka tapanina laitetaan takkaan? Niille jotka katsovat mielellään vammaisten tekemiä elokuvia tai elokuvia vammaisista yksi asia on selvä.

PWD:t eli vammaiset on esitettävä positiivisessa valossa. Ei välttämättä säälittävinä mutta opettavaisina pikku valopilkkuina. Elokuvien tehtävänä on poistaa se mitä sosiologit kutsuvat stigmaksi. Mikä tahansa piirre jonka myötä ihminen ei ole yhteisön täysivaltainen jäsen on lievitettävissä sympatioita herättävän elokuvan keinoin. Aivovauriosta (Cerebral Palsy) kärsivän Christy Brownin Minun Elämäni on monien mielestä eräs parhaista CP-elokuvista. Mutta kyse on enemmästä. Vaikka Chris ei pystynyt liikuttamaan paitsi vasenta jalkaansa, (Hänen omaelämäkertansa on nimeltään My Left Foot) me katsojat tietysti liikutumme Daniel Day Lewisin eläytymisestä CP-vammaisen maailmaan elokuvaversiossa.

Vamma-aiheisten positiivisuutta uhkuvien leffojen top vitoseen kipuaa
myös Richard Pimentelin tositarinan kertova Music Within.Siinä Ron Livingston on Vietnamin sodasta palaava loistava puhuja. Mutta sitten osoittautuu että hänellä onkin tinnitus.
Tinnitus, korvien soiminen, vaivaa noin myös 50 000 suomalaista. Sen hoitaminen leikkauksilla tai lääkkeillä ei yleensä ole mahdollista sanoo Duodecim.

Hillary and Jackie ei vammaisten edustajien mielestä ollut tarpeeksi positiivinen PWD-henkilön kuvaus. Ms-tautia sairastavan sellistin esitystapa oli liian rosoinen.

Äskettäin päättyneillä The Other Film –festareilla paneuduttiin erityisesti kuurojen panokseen valkokankaalla. Myös sokeat tulivat kaapista. Time-lehti valitsi vuonna 2009 Rob Spencen vuoden keksijäksi. Ampumaonnettomuudessa 15-vuotiaana sokeutunut Spence on nyt asennuttanut elokuvakameran tekosilmän tilalle.

On merkillistä huomata, kuinka lähellä elokuva on historiansa ajan ollut aseväkeä ja pyssyjä. Jules Marey, eräs elokuvakameran varhaisista kehittäjistä suunnitteli armeijalle erityisen kiväärikameran voidakseen tallentaa sotajoukkojen liikettä taistelukentällä. Elokuvafilosofi Paul Virilio väittää että värielokuvat yleistyivät toisen maailmansodan välittöminä vuosina. Asevoimat ovat aina olleet persoja erilaisille havaintolaitteille, tutkajärjestelmille, tiedustelukoneille etc. Kuuluisa esimerkki sotateknisen havainnoinnin ja elokuvan yhteydestä on Howard Hawks, hävittäjälentäjä josta tuli elokuva-ohjaaja.

Viimeaikaiset Irakiin sijoittuvat sotaelokuvat ovat tuoneet kamera-avusteisen havainnoinnin osaksi juonikuvioitaan. Brian De Palman Redacted (2007) sisältää pätkiä kuvitteellisista sotilaiden videopäiväkirjoista joissa sotilaat rymyävät keskellä taistelua kypärään kiinnitettyine kameroineen. Hurt Locker ja Battle for Haditha ovat myös tulleet kuuluisiksi tavasta jolla ne muistuttavat ensimmäisen persoonan taistelupelejä. Virtuaaliavusteiseen sotilaskoulutusmetodeihin tutustunut tutkija John Protevi väittää että videopelit ovat tärkeä osa todellista sotaväen koulutusta Yhdysvalloissa. Videopelit ovat myös seksikäs tapa värvätä alokkaita sotaan mistä Amerikan armeijan America's Army, verkossa pelattava sotapeli on todisteena. Sen vuoksi sota näyttää videopeliltä ja videopelit sodalta. Sen lisäksi videopelit ovat myös osa elokuvakerrontaa.

Sotilaiden videopäiväkirjat ovat tulleet sota-elokuvien peruskauraksi. Mutta silti vanhanaikainen sankarillinen sotajournalismi tuntuu olevan hengissä. Vanity Fairin toimittajien tekemä dokumentti Restrepo sijoittuu Afganistaniin. Jostain syystä ja kaikesta yrjöttävyydestään huolimatta tämä elokuva on voittanut palkinnon Sundancen elokuvafestivaaleilla.

Haastattelussa tekijät ilmoittavat kuinka läpeensä konservatiivinen heidän projektinsa on. Sen on tarkoitus osoittaa kotirintamalla miten kovaa siellä jossain luotisateessa elämä voi olla. Todellisuudessa tekijät eivät voi olla paljastamatta että itseasiassa sotiminen on kivaa kun veressä on paljon adrenaliinia ja yhteinen taistelu lujittaa ystävyyssuhteet rintamalla. On harmillista palata takaisin kotiin vaimojen luo omakotitaloon. "Tämä ei ole mikään taide-elokuva vaan elokuva amerikan keskiluokalle" toteaa toinen tekijä, Tim Hetherington Movingpicturesmagazine.comin haastattelussa.

Tämänkaltaiset toteamukset herättävät hirveän aavistuksen. Nuo kaukaiset sodat siellä jossain käydään vain jotta meidän loputon tarpeemme kokea jännittäviä tilanteita kävisi toteen.

Erityisen outoja ovat sotaelokuvat jotka kierrättävät ns. hyvä sota- myyttiä.

Kriitikoiden Pollard & Boggs mukaan hyvällä sodalla viitataan Hollywoodin luomaan myyttiin joka sai alkunsa toisesta maailmansodasta."Hyvä sota on keskeistä militarismikulttuurissa heti Pearl Harborin jälkeen ja se huolehtii siitä ettei yleisö unohda natseista ja fasisteista saatuja käänteentekeviä voittoja".

Se mikä tekee tästä sodasta hyvän ja puolustamisen arvoisen on hiukan epäselvää. Ehkä se on näiden elokuvien vastaansanomaton isänmaallinen tunne. Ehkä selitys on siinä että hyvää sotaa kierrättävät elokuvat toimivat kuin Tuntematon Sotilas. Ne sisältävät koko kansakunnan pienoiskoossa, Hurmurin, Kusipäisen Sulkeis-kersantin, Hyväuskoisen Hölmön ja Kaupungista Kotoisin Olevan Kovanaaman. Kaikilla on sama univormu ja yhteinen vihollinen. Eräs outo juttu on että näitä Hyvää Sotaa kierrättäviä elokuvia tehdään vielä yli puoli vuosisataa todellisen sodan päättymisen jälkeen.

Jokatapauksessa:näiden sota-elokuvien juuret ovat tiukasti propagandassa: kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin joulukuussa 1941 kaikkia Hollywood-sotaleffoja velvoitettiin erityisen valvontaelimen avulla pysymään myönteisinä Yhdysvalloille.

Syntyi idea tavallisista kunnon hepuista taistelmassa isänmaan puolesta, kuva univormun alla asustavasta tavallisesta työläisestä joka puhuu jotakin hassua murretta ja heittää välillä juttelun lomaan karskia huumoria. Valkokankaat pursusivat sellaisia elokuvia kuin He kuolivat viimeiseen mieheen (1942) Tavoitteena Tokio (1943) ja He antoivat kaikkensa (1945) joissa sota kuvataan jalona ja hyvänä asiana jonka etulinjassa on Amerikan Yhdysvallat.

Kyseessä on outo juttu. Kenenkään ei vielä tähän päivään mennessä ole onnistunut selvittää miten slovenialaisen filosofin onnistuu houkutella puhetilaisuuksiinsa yleisöä kuin hevibändin keikalle 1980-luvulla. Eikä vain Lontoossa. Minne tahansa hän menee me nostamme kädet ilmaan.

Slovenialainen filosofi on myös kommunisti. Se tekee hänen suosiostaa entistä käsittämättömämpää. Mutta slovenialaisen filosofin rock-asenne selittää osan hänen viehätysvoimastaan. Ei ihme että hänellä on lempinimi: filosofian Elvis.

Slovenialaisella filosofilla on paha ässävika. Voin kuvitella miten isot pojat kiusasivat häntä koulussa. "Puhu äläkä sössötä."

Filosofian tarkoitus slovenialaisen filosofin mukaan on herättää "epäuskoa auktoriteetteja kohtaan" Meidän pitää välttää vasemmistolaista "feikkisolidaarisuutta".

Slovenialainen filosofi on varmuuden vuoksi hiukan ilkeä. Hän väittää että yritys hätyytellä kärpäsiä laihojen afrikkalaisten ympäriltä on vain eräs rasismin muoto.

Hän kutsuu sitä humanitaariseksi rasismiksi.

"Vihaan opiskelijoita. He ovat tyhmiä kuten suurin osa ihmisistä. " hän sanoo.

Naurua.

Samalla kun kirjoitan tätä blogia istun tuhatpäisen lauman joukossa Lontoon keskustassa joka osoittaa vallattomasti suosiotaan slovenialaiselle filosofille. Yleisö on puhjennut nauramaan filosofian Elvikselle vitsille.

Seuraavaksi slovenialainen filosofi näyttää pätkän lempielokuvastaan Sound Of Music.

Tämä kohtaus jossa abbedissa laulaa nunnalle "climb every mountain" leikattiin alunperin pois virallisesta kommariversiosta. Slovenialaisen filosofin mukaan ratkaisu perustui sensuuriin.

Tovereiden ei ollut hyvä nähdä kapitalistista kiiltoa abbedissan silmissä joka kehoitti pitämään jumalan jalassa ja housut korkeintaan mielessä jos sielläkään.

Mutta silti slovenialainen filosofi ei usko että kapitalismi on lähempänä ihmisluontoa. Se ei ole erektiossa oleva 45cm penis. Slovenialaisen filosofin mukaan me emme ole synnynäisesti ahneita. Slovenialaisen filosofin mukaan kommunismilla on edelleen tehtävä maailmassa. Sen on otettava mallia kristinuskosta joka tappoi jumalan jo 2010 vuotta sitten.

Maailmassa on kolme kovaa K:ta. Kapitalismi, Kommunismi ja Kristinusko. Slovenialaisen filosofin mukaan Kapitalismin eroottinen sädekehä perustuu systemaattiseen paskanjauhantaan. Kapitalismi on luokan kovaääninen poika joka neitsyyttään peitelläkseen on harrastanut seksiä luokan jokaisen tytön kanssa.

Kristinusko taas väittää ettei ole harrastanut seksiä kenenkään kanssa. Todellisuudessa hän on nainut kaikkia.

Slovenialaisen filosofin mukaan Kristinuskon suosio perustuu juuri tähän kaksinaamaisuuteen ja salailuun on eräs versio systemaattisesta paskanjauhannasta.

Slovenialaisen filosofin nimeä on mahdoton kirjoittaa. Tätä blogia varten olen päättänyt kutsuta häntä vain slovenialaiseksi filosofiksi koska hänen nimensä sisältää merkkejä joita en löydä läppäristäni.

Pyydän häntä kirjoittamaan nimensä vihkooni.

Kysyn häneltä hänen lempielokuvastaan. Hän on nimittäin tunnettu elokuvien ystävä ja tulkitsija. Slovenialainen filosofi aloittaa lauseen.

"Eräs....tsori mun täytyy mennä."

Yhtäkkiä näen kuinka slovenialainen filosofi häipyy. Tolpan takana kommunisti kättelee brittiläistä aristokraattia. Kuuluisa näyttelijä Ralph Fiennes on saapunut yllättäen morjestamaan kaveriaan slovenialaista filosofia.

"Hei Slavoj, kuis panee" hän kysyy ja taputtaa frendiään olkapäähän.

Ne jotka jonottavat nimikirjoitusta slovenialaiselta filosofilta näyttävät hetken kärsimättömiltä. Joku soittaa kännykällä tyttöystävälle ja kertoo että tilaisuus venähtää.

"Arvaa, vitun Ray on täällä" kuuluu lause.

Palatessaan pöytään slovenialainen filosofi paljastaa että on tehnyt yhteistyötä Ralph Fiennesin siskon Sophien kanssa ja julkaissut BBC:lle minisarjan nimeltä Pervert's Guide to Cinema.

Paras elokuva minkä olet vähään aikaan nähnyt?

"Still Life. Kiinalainen elokuva. Laita se Googleen," slovenialainen filosofi sanoo.Hänen ilmauksessaan "laita se Googleen" on jotain noloa.

Mitä Ralph täällä tekee?

Slovenialainen filosofi alkaa estoitta puffata aristokraattisen ystävänsä viimeistä elokuvaa. Sen nimi on Coriolanus. Kyseessä on Fiennesin debyyttiohjaus. Siinä on poliittinen sanoma mukana.

"Erittäin rehellinen juttu" hän kehaisee.

Kun Stephen Fried kirjoitti vuonna 1993 koskettavan true-stoorinsa AIDS:iin kuolleesta maailman ensimmäisestä supermallista joka oli myös bi, hän keksi sanan fashionista. Hänellä oli kaiketi näppärissä journalistin aivoissaan kuva wannabeesta joka kuin sissi hyökkää lähiön hämärästä New Yorkin muoti-skeneen. Myöhemmin fashionistat ovat kielessä esiintyneet lähinnä muoti-idiotismin edustajina, kuten Chris Morrisin komediasarjassa Nathan Barley. Minä pidän Nathanista. Nathan on muotitoimittajan kaveri. Kaverusten coolius on niin jäätävän urpoa että muutaman episodin katsominen tekee toisinaan kipeää.

http://www.youtube.com/watch?v=AwTzPnWsz20&feature=related

Yritin löytää filmatisointia 26-vuotiaana kuolleesta heroiiniin haksahtaneesta supermallista, Gia Maria Garangista joka oli Friedin kirjan aihe.
Ainoa tähän mennessä tehty tuntuu olevan vuonna 1998 ilmestynyt tv-elokuva Gia jonka pääosassa on Angelina Jolie.

Asia tuntuu oudolta jos ottaa huomioon Hollywoodin kyvyn adaptoida äärimmäisen koskettavia nyyhkytarinoita valkokankaalle.

Tätä leffaa odotellessa tulin lueskelleeksi siellä täältä muodin ja elokuvan uudesta tuottoisasta romanssista. Martin Scorsese ohjaa partavesimainoksia Chanelille (ulos 2010 syyskuussa) ja Ridley Scott tekee töitä Pradalle. Mikä elokuvaohjaajia vaivaa? Rahapula? Krapula?

Näyttää siltä että isot muotibrandit kosiskelevat leffantekijöitä tavoittaakseen You Tube-sukupolvea joka ei raahaudu catwalkeille. Samaan aikaan kun Google pykää omaa internet- tv:tään, Gucci esimerkiksi on isolla rahalla mukana sponsaamassa Martin Scorsesen yhteistoimintaelintä (Film Foundation) jossa on mukana tyyppejä Clint Eastwoodista Steven Spielbergiin. Cannesin festivaaleilla viime viikolla Scorsese paljasti leffaprojektin jota Gucci oli sponsannut 1,5 miljoonalla.

Dior puolestaan hehkutti uutta John Gallianon purserikokoelmaa julkaisemalla David Lynchin ohjaaman minielokuvan nimeltä Lady Blue Shanghai. Lynch, joka on tehnyt paljon omituisia elokuvia pioneerasi elokuvamaiset mainokset jo 1988 jolloin Benecio Del Toro breikkasi Heather Grahamin kanssa Calvin Klein-pätkässä.

Muotitietoiset ohjaajat -asetelman käänteisessä versiossa muotikeisari tekee spielbergit. Karl Lagerfeldt esimerkiksi teki tomfordit ja ohjasi minileffan Remember Now. Leffa sisältää myös Karl- cameon. Karl oli myös mukana tiukasti Cannesin leffajuhlien avajaisissa ja istutti Georgia May Jaggerin harrikan selkään leffatyyliin - Coco Chanelin mallistoa esittelevän Jaggerin hammasrako imitoi uskottavasti 1960-luvun elokuvatähti Brigitte Bardotin harvahampaisuutta.

"Lyhytelokuvan täytyy olla taiteellinen ja sisältää autenttinen tarina - ei siis pelkkää mainontaa" hehkuttaa eräs muodin ja elokuvan allianssia lobbaava fashionista tänään päivän lehdessä. Hänellä on mielessä tuubiyleisö, se joka tulevaisuudessa latailee klippejä telkkaan. Maria Garzonin firma pystytti oman kojunsa Cannesiin houkutellakseen leffatyyppejä ja luksusbrandeja yhteistyöhön online-leffojen tuottamiseksi.

Suurin haaste tuleville muodin keisari kaarleille on, pystyvätkö nämä myös ohjaamaan elokuvia. Tämä on saanut jotkut laskemaan 1+1, tällä ilmiöllä voi lyödä rahoiksi. Garzonin edustus Cannesissa, nimeltään StyleStar Lounge häpeilemättä parittaa muotia ja elokuvaa toisiinsa.

Sana "fashionista" tuntuu olevan kansalaisten huulilla. Se tuntuu kiehtovalta sekasikiöltä englantia ja espanjaa. Vähiten ei hämää se että nopeasti lausuttana sana saa äärioikestolaisuuteen ja terrosismiin viittaavia sisältöjä. Fashionista rinnastuu muihin hispaano-romaanisiin muotoiluihin kuten sandinista ja barista. Sandinistat olivat nigaragualaisia sissejä. Baristat baarimikkoja italialaistyylisissä baareissa. Senderistat puolestaan ovat perulaisen sissijärjestö Loistavan Polun jäseniä.

Jokaisen edellä mainitun istan huulilla on varmasti joskus ollut kahvikuppi mutta kaikki eivät välttämättä ole ampuneet kiväärillä.