Elokuvat

Jokin aika sitten eksyin Arnold Schwarzeneggerin kotikylään Itävallassa. Syy ei ollut, että eteläkorealainen Kim Jee-woon on saanut valmiiksi Schwarzeneggerin tämänkertaisen "paluuelokuvan" The Last Standin. http://www.littlewhitelies.co.uk/theatrical-reviews/the-last-stand-23044#trailer

Niin, onhan siitä edellisestä "paluusta" kulunut jo kymmenen vuotta.
Olin ihan tavallinen turisti, halusin nähdä minkälainen ilmasto kasvattaa lihaksikkaita miehiä. Siis näitä robottimaisia troglodyyttejä, jotka hytkyvät konekiväärin tahdissa luoteja ejakuloiden.

Kyse on siitä, mitä toisinaan nimitetään macho-fasismiksi. Ajatellaan Ronald Reagania, muukalaiskammoisuutta. Siis eräänlaista oikeistofantasiaa jossa ääri-isänmaallinen sankari ottaa ohjat. Tarvitaan aina oleskeluyhteiskunnan luuseri, pelkuri ja petturi, jotta TOSI MIES voi pistää hommat järjestykseen.

Minusta tämä juonikaava on tuttu oikeistolaisesta politiikasta. Sielläkin aina joku haluaa tehdä mitä miehen täytyy, -kun muissa ei ole munaa kantaa vastuuta.

Jos tämä kuulostaa so 1980's -meiningiltä, niin voin sanoa että kurttuisten action-sekopäiden paluu-reseptin keksi Schwarzenegger. Silloin oli vuosi 2003. Kun Terminatorin paluusta tuli menestys Arnoldin 55 ikävuodesta huolimatta, tuottajat huomasivat ettei ikä estä ihailemasta TOSI MIESTÄ. Hänellähän ei oikeastaan ole ikää - hän on meidän kollektiivinen fantasiamme.

Ja sitten, kolme vuotta myöhemmin Stallone palasi Rocky Balboana. Ja samaa vanhan pierun paluu-kaavaa ovat noudatteneet myös Harrison Ford, Bruce Willisistä puhumattakaan.

Tasaisin väliajoin, taas kerran, aina uudelleen. Kunnes kuolema meidät erottaa.

Muuten, Itävallassa syödään paljon sianlihaa. Eurostatin mukaan kun katsotaan kulutusta henkilöittäin ja kilomäärittäin Itävallassa ja Suomessa sianlihan kulutus näyttää olevan suurta. Olemme maailman suurimpia siansyöjiä.

Ilmeisesti vain Tanska ja Espanja ovat meitä edellä.
Mutta miksi ei ole suomalaistaustaisia toiminnan miehiä? Sellaisia kunnon sinivalkoisia homokammoisia pyssynheiluttelijoita?

Mutta ei lihansyönti ehkä sittenkään ole kovan jätkän takuu. Jostain syystä kasarilihakasoista tämä comeback vaikuttaa hiukan autenttisemmalta:

http://www.youtube.com/watch?v=OzcvSoCqq1w

Kun puolalainen leffajournalisti Bartek Kolodziej painoi kameransa laukaisijaa Inglourious Basterdsin julkaisun edellä lontoolaisessa hotellihuoneessa, tuntui kuin olisin saanut kuulan kallooni. "Ei tämä ole mikään hääkuva" sanoin ja heristin sormeani Bartekille. Tuo hetkellinen homofobia oli kenties westernin innoittamaa, olihan Quentin juuri kertonut cameostaan suosikkiohjaajansa Takeshi Miiken elokuvassa Sukiyaki Western Django (2007).

Auringonnousun ratsastajat.

Hän oli avautunut lapsuudestaan, äitinsä mustasta miesystävästä joka tutustutti hänet elokuvien katsomisen ihanuuteen. Tuon tarinan jälkeen olen aina ymmärtänyt että rotuasiat ovat tärkeällä sijalla Quentinin tuotannossa, miksi ne pursuilevat piristävää monikulttuurisuutta, joka ei kuitenkaan ole holhoavaa. Niissä on tunnistettava vasemmistolainen ote. Ehkä ultraväkivalta, politiikka ja spagetti liittyvät toisiinsa. Tämä on historian väkivaltaisimpana pidetty spagettiwestern:
http://www.youtube.com/watch?v=u8QnzW8jYUM
Miiken elokuva oli jonkinlainen hatunnosto vähemmän tunnetulle spagettiwesternien Sergeille -Sergei Corbuccille joka ohjasi vuonna 1966 westernin nimeltä Django. http://mubi.com/films/django
Ja nyt ollaan tultu jonkinlaiseen väliaikaiseen sulkeumaan Tarantinon Django Unchainedin myötä.
Tarantino on ollut aina tunnettu ideoiden kierrättämisestä. Mutta tämä ideoiden kierrätysidea on vain vanhan kierrättämistä.
Tässä oma kierrätyskaavioni: Miike on tunnettu yakuza-leffoistaan. Ne vastannevat aiheeltaan ja käsittelyltään Tarantinon 1990-luvulla henkiin herättämää gangsterileffojen saagaa. Ja gangsterileffoilla on aina ollut sukulaisuussuhde westerniin. Mutta ei mennä asioiden edelle. Corbucci oli kommunisti. Jotkut ovat väittäneet että tämä näkyy hänen elokuvissaan. Mutta on italolänkkärin ja politiikan välillä muitakin linkkejä. Kun se toinen tunnetumpi Sergio -Sergio Leone- kuvasi 1960-luvulla elokuvan Kourallinen Dollareita ei heti huomattu että elokuva perustui Dashiell Hammettin gangteriromaaniin Red Harvest.
Kirja oli kommunistin kirjoittama. Nimen poliittisuus oli ilmeinen. Myöhemminhän Hammettia epäiltiin epäamerikkalaisuudesta Hän joutui kuseen. Hän kuoli köyhänä.
Mutta tosiasia on, että ilman Hammettia ei olisi Tarantinoa. Edellisen kovaksikeitetty tyyli synnytti amerikkalaisen gangsterin.
Japaniin, Miiken kotimaahan, Hammett Rantautui oman kuolemansa aattona.
Silloin, vuonna 1961, Akira Kurosawa ohjasi Yojimbon. Juoni on identtinen Red Harvestin kanssa: nimetön päähenkilö palvelemassa kahta herraa. Tämän johdosta onkin tullut tavaksi sanoa, että Kourallinen Dollareita on Yojimbon remake. Olisi kuitenkin rehellisempää sanoa että molemmat perustuvat Red Harvestiin. Vai pitäisikö sanoa että molemmat ovat kierrätystaidetta, kuten Django Unchainedkin?
Paras selvitys Hammettin kirjan hämmästyttävän monimutkaisista seikkaluista löytyy täältä: http://www.salon.com/2005/02/28/hammett_2/

Ilmaus "hanki elämä" tuli muotiin ja kotiutui myös suomen kieleen. Fox-tuotantoyhtiö oli alkanut vuonna 1990 lähettää tilannekomediaa kolmekymppisestä fillarilähetistä. Sarjan nimi, Get A Life muuttui yleiseksi hokemaksi. Pilkallisella amerikkalaisella slangi-ilmauksella oli yhtäkkiä paljon käyttäjiä, myös englantia puhuvan maailman ulkopuolella. Sanonnalla halutaan herätellä henkilöä joka ei elä omaa elämäänsä; jonka elämä perustuu imitaatiolle julkkisten elämäntyylistä, tai aikaisempien sukupolvien vanhentuneisiin tapoihin käsitellä ympäröiviä ongelmia.
Henkilön elämä näyttää vähäpätöiseltä kaikista muista paitsi hänestä itsestään.
Chris, sarjan kiehtovalla tavalla idioottimainen päähenkilö on oikeastaan huomaamatta tullut komediassa seikkailevien lapsellisten aikuisten miesten prototyypiksi. Nykyäänhän Seth Rogenin esittämät hahmot ovat tehneet Isosta Lapsimiehestä jo kliseen. Hän ei saa naisia, hän pelaa Xboxia, hän neppaa. On myös merkillepantavaa että hän fillaroi. Nykyään fillaroiminen merkitsee että henkilöllä on elämä: auton omistaminen sensijaan on pompöösiä elvistelyä. Kunnon hipsteri brassailee jopolla.

Ilmeisesti 1990-luvulla ei ajateltu näin. Ilmassa leijui Margaret Thatcherin sanomaksi kerrottu kokkarihenkinen väite että mies on epäonnistunut jos hän vielä 30-vuotiaana käyttää bussia -tai fillaroi!

Hanki elämä, hanki fillari.

Siis sympaattinen luuseri, kunhan pysyy kaukana meidän porukasta? Get A Life on melkoinen virstanpylväs jo paitsi nimensä vuoksi, myös siksi että sarja ilmestyessään 1990-1992 jotenkin mukavasti hinkkasi katsojan mukavuusaluetta. Juuri samalla hetkellä Fox alkoi myös esittää The Simpsonseja. Mutta minä pidän Get A Lifesta juuri sen vuoksi että se on niin outo. Kaikki tavalliset sitcomin kliseet ovat läsnä naururaitaa myöten, mutta silti vitsit ovat aina kutkuttavan viiltäviä, varsinkin jos elämän hankkiminen on agendalla. Sitä paitsi nyt ei tarvitse hankkia elämää, voi ostaa kaikki Get A Lifet yhdessä DVD boksissa.

http://www.youtube.com/watch?v=92DB9aLLFHI