Elokuvat

Olen aina hämmästellyt kuinka hyvä poseeraaja Kauko Röyhkä on.

Me seisomme tässä katselemassa, Röyhkän ottaessa auliisti erilaisia virneitä. Paikka on romaanin Miss Farkku- Suomi kuvauspaikka Suvilahdessa.
http://fi.filmtrailer.com/cinema/10196/

Kyseessä on vanha varastohalli jonne on lavastettu kokonainen kaupunginosa.Tai ainakin pala siitä. Röyhkän takana näkyvä iso kerrostalosermi näyttää varmaankin aidolta elokuvassa. Jo tässä kuvassa on vaikea erottaa aitoa parveketta pelkästä wannabe-parvekkeesta. Minulle kerrotaan että Röyhkän romaaniin perustuva elokuva sijoittuu Ouluun, mutta että tämä kattoa hipova feikkikerrostalo on itseasiassa kuvattu Helsingissä, Jakomäessä.

kuvA: kimmo laakso

En tiedä jaatteko kanssani saman oudon tunteen: paikalla ei ole kotia elokuvassa. Jokin aika sitten katsoessani elokuvan Rat King olin varma että katselin kuvia suomalaisesta taajamasta, ennenkuin kuulin että koko elokuva on kuvattu Virossa. Kysyin ohjaajalta syytä tähän. Ilmeisesti kotimaiseen elokuvaan oli vaikea löytää mitään niin täydellisen kotimaista kotimaasta.

Vähän aikaisemmin kävin vierailulla Stanley Kubrickin jäämistön käsittävässä bunkkerissa Lontoossa. Kyseessä on kattavin elokuvatuotantoon keskittynyt arkisto maailmassa. Warner Brothersilla on vastaavia kokoelmia mutta nekään eivät yllä samaan laajuuteen.
Arkistoon on talletettu Kubrickin koko ura, alkaen lehtikuvaajan työstä 1950-luvulla hänen viimeiseen elokuvaansa Eyes Wide Shutiin.
Yleisölle avatun bunkkerin sisältöä ovat filmeissä käytetyt lavasteet sekä dokumentit joihin on taltioitu vaihe vaiheelta kunkin tuotannon vaatima taustatyö sekä myös elokuvien markkinointia koskeva materiaali.

Lontoossa studio-olosuhteissa kuvattua Hohtoa (1980) varten ohjaaja lähetti kuukauden ajaksi valokuvaajan kuvaamaan hotellirakennuksia USA:aan. Lopulliset lavasteet rakennettiin kuvien perusteella huolellisesti kopioiden, kuten arkistossa nähtävä kuva Phoenixistä löytyneestä, Frank Lloyd Wrightin suunnittelemasta wc:stä osoittaa.

Toisin sanoen kun katsot hotellia Hohdossa, katsot oikeastaan palapeliä jossa on hujan hajan muistumia sieltä täältä.
Kuten nyt Miss Farkku-Suomessa jossa Oulun ohella on muistumia Jakomäestä.

Ylellä 9.12. alkaen nähtävän dokumentin Hulluuden Historia eräs väittämä on että meillä tehtiin lobotomia-leikkauksia vielä 1970-luvulla. Alla kuvassa näkyvä neurokirurgi Henry Troupp oli Helsingin yliopistollisen keskussairaalan neurokirurgian klinikan ylilääkärinä vuodesta 1976 alkaen.

Ennen Ylen neliosoaisen ohjelman putkahtamista tv:stä esittelen alkupaloiksi tässä hiukan omia Henry Troupp-tutkimuksiani.

kuva: yleisradio

Kun Troupp astui virkaan hän kielsi lobotomian. Nämä asiat eivät käy ilmi Hulluuden historia-dokumentista, vaan puhelinkeskustelussa toimittaja Kristina Salosen kanssa, joka kirjoitti vuonna 1979 jutun Trouppista Mielenterveys-lehteen. "Lobotomia-kausi oli virhe" kuului silloin otsikko.

Lobotomian historiaa tutkineen Ville Salmisen mukaan ensimmäinen lobotomialeikkaus Suomessa tehtiin vuonna 1946 Töölön sairaalassa. Tällaisessa leikkauksessa potilaan ohimoihin poratuista rei'istä pujotettiin veitsimäinen instrumentti, leukotomi. Tällä oli tarkoitus katkaista aivojen otsalohkojen välisiä yhteyksiä.

Huluuden historia-dokumentin toimittajat Tommi Hakko ja Riika Nikkarinen ovat tehneet perinpohjaista työtä kaivaessaan esiin katoamassa olevaa suomalaista hulluuden historiaa. Monet lobotomioita ja sähköshokkihoitoja antanee lääkärit joita dokumenttiin on haastateltu ovat nykyään yhdeksänkymppisiä, ilmenee puhelinkeskustelussa Riika Nikkarisen kanssa.

Lobotomia oli alun perin 1930-luvulla portugalilaisen Egas Monizin kehittämä hoitomuoto. Tavallisesti on totuttu ajattelemaan että lobotomian kaltaisten psykokirurgisten hoitojen kulta-aika oli 1930-1950 välimaastossa. Salmisen mukaan viimeinen lobotomia tehtiin suomessa vuonna 1969.

1950-luvun alussa esiteltiin Pariisissa uusi psyykelääke jossa vaikuttavana aineena oli rauhoittava klooripromatsiini. Suomessa lääkkeitten myyntilupia hallitsevan Fimean mukaan klooripromatsiinia sisältävä Largactil sai suomessa myyntiluvan 1964. Aine sai monet lääkärit meilläkin haltioihinsa. Nyt voitiin mielisairaalat lakkauttaa, kaikki ongelmat kun näyttivät hoituvan lääkkeiden avulla. Nykyään Largactilin myyntilupa on lakkautettu.

Elokuvahistorioitsijat liittävät epänormaaliuden esittämisen valkokankaalla friikkisirkusten suoraksi perilliseksi. Maksava yleisö jonotti katsomaan kaksipäisiä lehmiä, viisipäisiä sikoja sekä muita luonnon ihmeitä.Ja tietenkin jollain kiinnostavalla tavalla epämuodostuneita ja sairaita ihmisiä. Usein näiden show-kokonaisuuksien järjestäjät rahanhimossaan lavastivat feikkifriikkejä.

Ja tietysti jo kauan sitten elokuvantekijät tajusivat että friikkiys, toisin kuin normaalius myy myös valkokankaalla. Tod Browningin Freaks nauttii edelleen kulttisuosiota vaikka monet olivat sitä mieltä että elokuvan eettinen lataus oli vähintäänkin kyseenalainen. "Voiko täyskasvuinen nainen pitää kääpiöistä?" Kysyy vuonna 1932 valmistuneen elokuvan mainosjuliste. Ja juonessa joka perustuu Browningin novelliin on paljon yhtäläistä kotimaisen friikkileffan, Prinsessan kanssa. Freaks-leffassa, kuten Prinsessassakin normaalit ovat lopulta yhteiskunnan vihollisia. Friikit ovat sympaattisia ja niin ihanan omituisia. Klisee palautuu Raamatun ilmaukseen lastenmielisten ja yksinkertaisten autuudesta.

Freaksin normaalit tappavat. Prinsessassa lobotomiaa friikkien päänmenoksi suunnittelee Samuli Edelman. Ero tietenkin on Prinsessan ylitsevuotavan juustoinen sentimentaalisuus. Lopussa Samuli E. eli Johan Grotenfelt itkee ja katuu. Samalla elokuvan katsoja, tuijottaessaan kyynelehtivää Samulia ikäväkseen huomaa tukehtuvansa sinivalkoiseen friikkisiirappiin.

Torontossa järjestettävä Rendezvouz with madness-festivaalin järjestäjä toteaa verkkosivuillaan (www.rendezvouswithmadness.com) että hulluus sekä riippuvuudet ovat aina olleet vaikeita esitettäviä julkisella areenalla. Todentuntuisten fiktioiden luominen faktojen pohjalta on vaikeaa. Viimevuonna eräs festivaalin puhujista mietti puheessaan komedian suhdetta mielisairauteen. Miksi koomikot ovat niin hyvää pataa mielisairaiden kanssa? Lähtökohtana oli koomikoiden korkea itsemurhatiheys sekä kysymys hulluuden ja hauskuuden hiuksenhienosta erosta.

Prinsessa ei ole pelkästään periodidraama sodanjälkeisestä Suomesta. Myös käsikirjoituksen vastakkainasettelut muistuttavat 1950-luvun autoa. On kitinää ja nitkahtelua, tyylikkäitä kurveja ja kömpelyyttä jonka voi unohtaa jos pelkkä kiilloitettu menneisyyden taika on tarpeeksi.

Kaikesta voi tykätä jos on jo alunperin päättänyt että hulluille nauraminen on hauskaa. Lontoolainen mainostoimisto Steam Media tuotti äskettäin elokuvateattereita varten elokuvatraileria imitoivan kampanjamainoksen: Schizo. Siinä katsojaa kutkutetaan aluksi kuvilla verenhimoisesta sekopäästä joka viiltelee itseään ja toisiaan. Elokuva todella vaikuttaa trailerin perusteella lupaavalta. Sitten tulee näpäys sormille. Pettymys on kouriintuntuva: tarkoitus onkin kritisoida, elokuvamainonnan keinoin selväjärkisten halua viihtyä hullujen kustannuksella. Trailerin takana on Time To Change-mielenterveysjärjestö.

Lontoolainen Moving Picture Company, joka on tehnyt erikoistehosteita myös viimeisimpään Harry Potteriin ja Ridley Scottin Robin Hoodiin vastaa trailerin teknisestä uskottavuudesta. Mutta lopulta kauhuelokuvamaiset maneerit vaihtuvat kuvaan taviskeittiössä.

"Hei, nimenin on Stuart. Sori jos tuotan sinulle pettymyksen enkä olekaan veitsi kädessä hilluva skitso. Minulla diagnosoitiin skitsofrenia 12 vuotta sitten. Kaltaiseni ihmiset kokevat syrjintää päivittäin" sanoo Stuart ja onnistuu olemaan vaikuttavampi kuin Samuli.