Lempijuoma: lonkero. Kengännumero : 42. Sukupuoli: mies.
Suomalainen kauhuelokuvan katsoja.
Sellainen kuin Night Visions-festivaalijohtaja Mikko Aromaa, 38.
Silloin kun Mikko alkoi digata kauhua oli 1980-luku. Vhs-kasetit tulivat vuokraamoihin. Manaaja, Ennustus ja Kauhun riivaamien leikattu versio.
”Saatiin huijattua jonkun äiti vuokraamaan K-18 kauhuelokuvia, siitä se lähti. Siinä oli kielletyn hedelmän makua”
Kauhussa on voimakkaita säväreitä. Tunne-elämyksiä jota muissa genreissä ei ole. (Kun Mikko diggaili kauhua tehtiin myös yksi harvoista suomalaisista kauhuelokuvista, Merkitty. Tätä elokuvaa ei ole nähty julkisesti missään vuoden 1984 jälkeen. Se näytetään Night Visionsissa tänään kello 22:15 elokuvateatteri Maximissa. Ehkä Merkitty on tähän saakka ollut kerta kaikkiaan liian kauhea katsottavaksi…)
kuva: suomen filmikamari
Mutta onko kauhu vain poikien ja miesten juttu?
Tyyliin, jumalauta katsokaa kun katson nyt mörköä.
Aromaan mukaan, kun Night Visions-festivaali alkoi viisitoista vuotta sitten tyttöjä ei juuri näköpiirissä ollut. Edelleenkin festivaalin elokuvat valitaan 10-henkisen raadin toimesta jossa on suurimmaksi osaksi miehiä.
Aromaan mukaan sukupuolijakauma on 8-2.
Katsomossa tilanne on muuttunut.
Tyttöjä on näköpiirissä.
Sellaisia kuin espoolainen kauhufani Maria Lehtonen, 27. Marian lempielokuva on George A. Romeron zombietrilogia; Night of the Living Dead, Dawn of the Dead ja Day of the Dead.
Tapasin Marian Helsingissä menossa Night Visionsiin ja pyysin hanta kertomaan suhteestaan kauhuun.
“Niitä voi katsoa missä vain, milloin vain, aina vain uudestaan. Zombiet ovat suosikkihirviöitäni, niissä on karismaa. Kunhan eivät vain ala juoksemaan. Eivät kuolleet voi juosta, jalathan siinä touhussa katkeaa.” Maria selventää. Hänen mukaansa Ranska on 2000 luvun kauhun kannalta kiinnostava, etenkin niiden elokuvien osalta joissa on paljon naiskauheutta. Hän mainitsee. elokuvat Haute Tension, À L'intérieur ja Martyrs.
(En ole nähnyt, mutta nyt aion katsoa, toim. huom.)
”Veri lentää välillä kuin teurastamossa, väkivaltaa unohtamatta. Muistan olleeni melko sanaton nämä elokuvat nähtyäni, ja miettineeni, jokohan se raja tuli vastaan, tarvitseeko sitä oikeasti nähdä kaikkea. Mutta oikeastaan innostuin kauhusta vain enemmän, ja nämä elokuvat piti saada pikimmiten omaan hyllyyn. Vihdoinkin jotain uutta ja erilaista” Maria selventää. Tyttöjä tuntuu kiinnostavan kauhu, juuri siksi että tyttöjä ei tavallisesti kiinnosta kauhu. Avuton nainen - urhea mies on niin onneton ja kulunut yhdistelmä, että Mariaa melkein itkettää.
” Ehkä tämän takia saankin jotain suurempaa tyydytystä siitä, kun nainen pamauttaa haulikolla mieheltä aivot pellolle tai käy vähän saksilla sohimassa miehen haarovälissä” hän innostuu.
Muita Marian ylistämiä kauhuelokuvia ovat: Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers, Tobe Hooperin Poltergeist, Bernard Rosen Candyman, Larry Cohenin The Stuff, Nightmare on Elm Streetit, Halloweenit ja Gremlinsit.
Ja Tappajahai.
”Nämä ainakin ovat jääneet mieleen lapsuudesta, ja ne on tullut nähtyä myöhemmin uudelleen, jotkut useampaan kertaan. Ehkä näissä elokuvissa viehätti osittain se, etten olisi saanut katsoa niitä, osittain taas se jännittävä tunne, joka niitä katsoessa tuli. Sama jännittävä tunne on säilynyt vatsanpohjassa tähän päivään saakka kauhuelokuvia katsoessa. Lisäksi olen äärimmäisen utelias; haluan nähdä kaiken, ja kauhuelokuvissa voi nähdä kaikenlaista jännää, mitä ei tavallisessa elämässä näe, joten ehkä se houkutti, ja koukutti, katsomaan aina vain lisää” Maria kertoo.
Elokuvien ja tv-ohjelmien uudesta ikärajalaista on ollut epäselvyyttä, joten eilen päätin hyökätä suoraan leijonan luolaan. Olihan liikkeellä huhu, että Sörnäisissä on pian työttömiä tarkastajaleijonia, kun tämä valtion virasto vuoden vaihteessa lopetetaan. Tässä jututan äiti-leijonaa, eli elokuvatarkastamon johtajaa, Maarit Pietistä.
kuva: kimmo laakso
Pietinen on ollut työssä elokuvatarkastajana vuodesta 1990 alkaen. Hän vakuuttaa, ettei jää uudistuksen myötä työttömäksi. Päinvastoin. Uudessa tilanteessa ns. jälkivalvonta lisääntyy. Kun elokuvia ei enää tarkasteta virkamiesten toimesta, virkamiehet tarkastavat yksityisellä sektorilla tästä lähtien toimivia itse kouluttamiaan tarkastajia.
”Valvonta lisääntyy” hän kiteyttää. Ja toisin kuin täällä olevista tyhjistä käytävistä voisi päätellä virasto itse asiassa paisuu kuin paise, sillä ensi vuonna ikärajat tulevat myös tv-ohjelmiin.
Seisomme huoneessa jossa tähän mennessä kaikki Suomen elokuvateattereissa nähdyt elokuvat on esikatseltu, lukuun ottamatta festivaalielokuvia, joilla on vapautus ennakkotarkastuksesta. Pian koko homma on historiaa.
Uransa aikana Pietinen on paitsi ehtinyt tarkastaa valtavan läjän leffoja. Keskimäärin 3 pitkää elokuvaa päivässä. Sitten on luokiteltava dvd-julkaisuja, tilausohjelmia, trailereita. Ja tietenkin pornoa.
Eräs suuri mullistus mediakentässä on, etteivät virkamiehet vuoden alusta enää valvo pornon levitystä. Tarkastamossa on vuodesta 2003 työskennellyt seksologi Leena Karjalainen, jonka erikoisasiantuntemus on vaatinut paljon kovan pornon katselua.
Jee, kivaa?
Karjalaisen mukaan tuhansien pornoelokuvien katselun poisjäänti on helpotus. Kaikki porno on tähän mennessä on pitänyt ilmoittaa elokuvatarkastamoon. Osa on tullut poliisin takavarikkojen kautta. Parhaimpina vuosina ilmoituksia on tullut 25 000. Näistä vuosittain yleensä n. 500 päätyy katsottavaksi koska on aihetta epäillä julkaisun laittomuutta. Tämä on huomattava määrä, varovaisesti arvioiden neljännes elokuvatarkastamossa katsotusta materiaalista.
”Tähän asti me on katsottu pornoa tuntitolkulla ja oltu poliisin kanssa yhteistyössä ja annettu lausuntoja” Karjalainen sanoo.
Se onko pornoelokuva tulevaisuudessa laillinen, todetaan jälkivalvonnan kautta. Eli porno ei edelleenkään saa sisältää lapsia, eläimiä eikä väkivaltaa. Tähänkään mennessä elokuvatarkastamossa ei ole voitu kieltää kielletyn pornon levittämistä. On voitu antaa vain levittäjälle suositus.
Jos levittäjä aikoo kiellosta huolimatta levittää voihkivia koiria sisältävää materiaalia, oikeudessa tavataan.
Lähtökohta on se että laki on levittäjän tiedossa ja sitä noudatetaan. Kaikkien kioskien dvd-koteloita on mahdotonta valvoa.
( Pietinen sanoo että tarkastamossa katsotaan n. 1500 nimikettä vuodessa, joista jotkut ovat 9 tunnin tv-sarjoja) Hän on myös todistanut tämän valtion viraston muutoksia jotka ovat aina heijastelleet kulloistakin poliittista ilmapiiriä.
Pietinen muistaa 1990-luvun jolloin puhuttiin vielä ”aikuissensuurista”. Se tarkoitti että elokuvilla oli vielä ”yhteiskunnallista sisältöä”. Elokuvan levittäminen voitiin kieltää siis sellaisillakin perusteilla jotka eivät suoraan liittyneet paljaisiin ruumiinosiin tai putoaviin päihin. Miettinen, joka oli valtiotieteen maisteri, pääsi elokuvatarkastamoon juuri tämän elokuvien ja yhteiskunnan sidoksen avulla. Nykyisen elokuvatarkastamon virallinen linja on, että voidakseen luokitella elokuvia tarkastajan on oltava asiantuntija joka lapsen kehitykseen liittyen, tai perehtynyt elokuvaan korkeakoulutasolla. Luokanopettaja, psykologi tms.
Lasten suojelu on aikuisten suojelua tärkeämpää. Mutta parin kuukauden sisällä tämä kaikki tulee muuttumaan. Elokuvien katselu täällä Sörnäisissä virkamiesten toimesta tulee päättymään, eikä asiantuntijuus ole luokittelijaksi pääsyn kriteeri. Sen myötä kenestä tahansa 18 vuotta täyttäneestä henkilöstä, jota ei ole tuomittu rikoksesta voi tulla elokuvatarkastaja. Sinusta. Minusta. Elokuvien luokittelusta huolehtivat siis tästä lähtien levittäjät itse.
Tarkoittaako tämä että nyt me näemme enemmän paljaita raajoja, pyllistäviä hiirilapsia ja voihkivia koiria?
Ei tarkoita.
Mutta se tarkoittaa että ikärajat muuttuvat. Ne harventuvat. Vanhassa systeemissä on kuusi ikärajaa kun taassa uudessa vain neljä, 7, 12, 16 ja 18. Esimerkiksi paljon epäselvyyttä aiheuttanut luokitus K-3 tulee katoamaan. Jotkut, kuten Suomen Kuvalehden Kalle Kinnunen ovat hiukan närkästyneenä kysyneet, mihin uuden ikähaitarin harva hammasväli oikein perustuu. http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/elokuvatarkastamo-jaa-historiaan-uudet-ikarajat-tietavat-ongelmia
Pietisen mukaan se perustuu ikäjouston laajenemiseen. Uudessa systeemissä se on kolme vuotta, vanhassa se oli vain kaksi. Se tarkoittaa että 15-vuotias voi mennä katsomaan K-18 elokuvan jos hänellä on mukanaan täysi-ikäinen. Toisaalta, se perustuu myös siihen että ensi vuoden alusta elokuvia eivät enää luokittele virkamies-leijonat täällä luolassaan, vaan uuden viraston Meku:n (Mediakasvatus-ja kuvaohjelmakeskus) kouluttamat luokittelijat. Nämä eivät tee töitä virastolle vaan levittäjille, sellaisille kuin Disney.
Koska luokittelu ulottuu uudessa systeemissä myös telkkaan ja luokiteltavien tekstien kokonaismäärä kasvaa räjähdysmäisesti on luokitussysteemin oltava yksinkertainen. Jotta luokittelijat eivät joutuisi sormi suuhun, on neljäportainen luokitus ilmeisesti perusteltavissa hommien jouhevalla hoitumisella.
”Jos saadaan 95% ohjelmista luokiteltua oikein, hyvä homma” Pietinen summaa tavoitteen.
Mitä enemmän portaita ikärajasysteemi sisältää, sitä hankalampaa ikärajan asettaminen on. Kun luokittelu siirtyy virastosta yrityksiin tällä asteikolla luokittelu on helpompaa, Pietinen selventää. Kyseessä on virkamiesten luoma 37 kohtaa sisältävä järjestelmä, jossa luokittelija jäsentää materiaalin neljän kategorian avulla. Elokuva voi sisältää joko väkivaltaa, viitauksia seksiin, aiheuttaa ahdistusta tai sisältää alkoholin tai huumeiden käyttöä.
Ikärajojen lisäksi ensi vuoden alusta elokuvajulisteisiin ilmestyvät näitä neljää luokkaa vastaavat symbolit. Jos elokuva on pelottava, se merkataan hämähäkillä. Jos elokuvassa käytetään huumeita, se merkataan ruiskulla.
Pietinen tähdentää että elokuvatarkastamon seuraajan, Mekun tehtävä on valvoa ikärajojen antamista. Ikärajojen antoperuste on siis edelleen lakiin eikä fiilikseen perustuva.
Pietinen on sitä mieltä ettei luokittelun siirtyminen elokuva-alalle itselleen tarkoita rivompia tai väkivaltaisempia sisältöjä. Levittäjän näkökulmasta ei ole kannattavaa näyttää teattereissa pornoelokuvaa ja luokitella se kokoperheen filmiksi. Jos Disney saa vihaisen puhelinsoiton, koska meidän pikku Iines on nähnyt valkokankaalla pillun, on koko bisnes vaakalaudalla. On siis todennäköisempää että tässä uudessa tilanteessa levittäjät välttävät riskien ottamista. Onhan taloudellisesti kannattavaa että mahdollisimman moni saa katsoa elokuvan.
Viime viikolla Pietinen ja kollegat antoivat ensi-iltaan tulevalle Footloose-elokuvalle ikärajan K-13. Levittäjä valitti asiasta elokuvalautakuntaan. Kädenväännön jälkeen Footloosen ikäraja on nyt K-11. Pietisen mukaan elokuvatarkastamon luokitusperuste Footloosen kohdalla oli raju tappelukohtaus.
Keskullessamme Pietisen kanssa innostumme vertailemaan eri maiden luokittelusysteemejä.
Vuoden vaihteesta voimaan astuva systeemi on inspiroitunut Hollannissa vuodesta 2003 asti käytössä olleesta. Erikoista meikäläisessä systeemissä on se että rivoa kieltä ei pidetä ikärajaperusteena. Seksuaalinen sisältö sen sijaan on. Kun nuorison alakulttuuria kuvaava elokuva Neds tarkastettiin Briteissä, sille annettiin luokitus K-18. Perusteena oli rivo kielenkäyttö.
Suomessa Neds sai ikärajakseen K-15.
Puhutaanpa kuuluisan suomalaisen elokuvaohjaajan, Aleksi Mäkelän kanssa musiikista. Sillä heavy metal on sukua klassiselle.
Mäkelän t-paidasta ei ole pitkä matka hänen uuteen elokuvaansa Kotirauha.
Tässä Aleksi seisoo kertomassa siitä Voicen toimittajalle.
kuva: kimmo laakso
Jostain syystä Häjyjen, Romanovien kivien ja Matti-elokuvan ohjaaja aloittaa uuden elokuvansa Albinonin Adagiolla. Sehän on barokkisäveltäjän, italialaisen Tomaso Giovanni Albinonin tunnettu kappale. Ne jotka tietävät miten lähellä hevin ja barokin tunnelataus ovat toisiaan myöntävät, että Adagion mollilaahustus on niin surkeaa kuultavaa että kuulija alkaa kolmen tahdin jälkeen itkeä, paitsi jos on sattunut juomaan liikaa kodeiinipitoista yskänlääkettä.
Siinä on jotain samaa kuin saksalaisen heavy metal-yhtyeen Scorpionsin slovareissa. Tai paremminkin meininki on kuin suoraan Ozzy Osbournen Mr Crowleyn introsta http://www.youtube.com/watch?v=-AgPinVreQc&ob=av3n
Jostain syystä tämä musiikki yhdistettynä Kotirauhan alkukohtaukseen sai minut nauramaan. Ehkä kyse oli tahattomasta huumorista . Tässä kohtauksessa katsotaan Samuli Edelmannin esittämää, huuliviiksillä kuorrutettua epätoivoista bisnesmiestä, joka on tekemässä itsemurhaa.
Hän aikoo ajaa perheen Plymouth Voyagerin vastaantulevien kaistalle Albinonin tahdissa.
Mutta kun kysyn asiaa Mäkelältä, hän vakuuttaa että huumori liittyy kyllä tähän. Yritämme miettiä syytä sille miksi itku/nauru ovat niin lähellä toisiaan.
Eräs vihje liittyy Samuli Edelmannin hahmoon.
Mäkelän mukaan hänellä ei ole elokuvassa yhtään huumorintajua. Jos hän nauraa, niin väärässä paikassa.
Ehkä tämä todellinen huumorin puute oli hauskuuden todellinen syy. Siis se mikä sai minut nauramaan kohdassa jossa olisi pitänyt itkeä.
Onko kukaan nähnyt elokuvan Devine Wind? En minäkään. Ainoastaan tässä kuvassa voi katsella kyseisen elokuvan DCP:tä, siis Digital Cinema Packagea.
kuva: minä
Tällaisia ovat ne kovalevyt joita elokuvateattereiden koneissa käytetään. Olen ottanut kuvan elokuvateatteri Maximin konehuoneessa, jossa kävin hiukan vakoilemassa koneenkäyttäjän puuhia.
Osasyy tähän attentaattiini oli, että nyt ollaan siinä pisteessä että Finnkinon kaikki elokuvateatterit Helsingissä ovat digitoitu.
Koneenkäyttäjä näytti minulle tämän kopion ja samalla totesi, että monet odotetut leffat saapuvat teatteriin peitenimillä. Näin estetään ettei joku pitkäkynsi anasta kopiota lentokoneessa. Jos rahtipaketissa lukisi mikä elokuva todella on kyseessä, varkaus olisi paljon houkuttelevampi vaihtoehto.
Tässä tapauksessa Devine Wind on peitenimi Gus Van Santin elokuvalle Restless. En itse ehtinyt katsoa tätä elokuvaa, mutta arvosteluista päätellen se ei tehnyt keneen suurta vaikutusta. Sen olisi voinut aivan hyvin varastaa.
Nyt tämä höpötys saa riittää. Meillä on kiire katsomaan saksalaista homopornoa videolta. Missasin nimittäin Taxi zum klo:n eilen Andorrassa. Voihan penaali!
Tapasin Oslosta kotoisin olevan näyttelijän Aksel Hennien. Hän oli kertomassa Headhunters-elokuvasta Helsingissä. Pyysin häntä näyttämään rauhanmerkkiä kameralle(kämmen naamaa kohti, vai miten se nyt oli) mutta hän ei suostunut.
Hän näytti tätä merkkiä.
kuva: kimmo laakso
Meillä oli kivaa jutella -sanoin että voisitko seistä vessan edessä kuvattavana. "Tuleeko juttusi otsikoksi 'norjalaiset elokuvat paskaa' " Aksel vitsaili. Ei se kai olisi hyvä kuvakulma ollutkaan, myönsin. Ja juttelun jälkeen sovimme että joskus jutellaan taas. Halusin ennen kaikkea varmistua eräästä asiasta. Onko Aksel todella Jeesus?
You Tubessa on video (niin, mitä siellä ei olisi) jossa hän kertoo perustaneensa uuden uskonnon. Hän hakkasi isäänsä pesistagalla, koska tämä piti Akselia heikkona. Akselin isi kuulemma itki kuin tyttö saadessaan mailasta. Sen lisäksi ääninauhan Aksel vakuuttaa että jos hänen kätensä sahaa irti se kasvaa aina takaisin.
Olin hetken todella hämilläni. Ääntä videolla voi erehtyä luulemaan näyttelijän, siis Aksel Hennien ääneksi. Aksel kuitenkin nauroi vain katketakseen kun kuvailin hänelle videoiden sisältöjä. Hän ei tiennyt kuka ne on pannut nettiin. Myös Sons of Norway-elokuvan tuottaja Asle Vatn sanoi minulle Hennien suosion syyn. Hän on niin tavallinen. Hänen kätensä joutuu ihan varmasti lääkäriin jos sitä yrittää sahata irti.
Jos Norjassa haluaa olla suosittu, täytyy olla erityisen tarkka ettei vaikuta snobilta. Miksi?
”Meilllä on tämä sosialidemokratia ja…” Selitti Vatn. Eikä minusta Hennie edes yrittänyt olla vaivaannuttavan katu-uskottava sosiaalidemokraatti, vaikka hän onkin joskus piirtänyt graffitteja ja joutunut poliisien kanssa hankaluuksiin ja huolimatta siitä että hän on lyhyenläntä (hiukan yli 170cm, ei tosin 168cm kuten leffassa annetaan ymmärtää) ja esittää yli-ihmiseltä vaikuttavaa bisnesmiestä Headhuntersissa.
