Elokuvat

Maailmassa ei kuulemma ole enää tabuja. Paitsi yksi. Vanhat elokuvat elokuvateattereissa. On nimittäin jo luonnonlaki että vanhan elokuvan koti on dvd. Ei elokuvateatteri.

Miksi? Kun me menemme leffaan me menemme aina kuin sika säkkiin uutta odottaen. Ainoa vinkkimme siitä onko elokuva mistään kotoisin on joko tähtirivi tai tunariblogaajan tuherrus.

Me emme tiedä onko tänään ensi-iltaan tuleva The Lincoln Lawyer - Oikeuden palvelija todella kauhea kuha.

Kyse on uutuudenviehätyksestä.

Mutta jos elokuvissa nähtäisiin useammin vanhoja elokuvia me voisimme tasan tietää mitä saamme, ottamatta riskejä. Ajattele: haluat tehdä vaikutuksen mielitiettyysi. Ehkäpä olisi parempi viedä hänet katsomaan taattu veto, se leffa minkä olet nähnyt 77 kertaa. Vaikkapa Taxi Driver vuodelta 1976, jossa Robert de Niro esittää Travis Bickle-nimistä suharia. Paras kohtaus on kun Travis pokaa Betsyn, tytön joka on selvästi paremmasta perheestä. Pakit tulee että paukkuu kun Travis raahaa Betsyn katsomaan pornoa.Betsy häipyy samantien teatterisalista.

kuva: Park Circus

Kuin ennakoiden tätä elokuvan arestia dvd:llä glasgowlainen firma, Park Circus on noussut barrikadille jo muutaman vuoden ajan, kaivaen unohduksista vanhoja klassikoita, tuoden ne takaisin kotiin elokuvateatteriin. Park Circuksen perustajat ovat sitä mieltä että vanhojen leffojen koti-aresti DVD:llä saa nyt päättyä. Koska suuri osa elokuvateattereista on nykyään digitaalisilla projekteroilla varustettuja, kopioiden levittäminen käy vaivattomasti.

Esimerkki: James Bondin Kultasormi tuli uudestan "ensi-iltaan" 136 brittielokuvateatterissa Park Circusin toimesta. Se keräsi 11 000 katsojaa.

Ja muistutettakoon että elokuva on vuodelta 1964.

Monet ovat sitä mieltä että Park Circusin uudet vanhat elokuvat haastavat elokuvateattereiden ohjelmiston. Täytyykö meidän todella aina katsoa näitä samoja vanhoja uusia elokuvia?

Park Circusin ajatus on hankkia oikeudet vanhoihin elokuviin ja siirtää niitä digitaaliseen muotoon ja teattereiden servereille. Kyse on samasta kun kun vanhoja LP-levyjä siirretään CD:lle. Digitaalisen 4k-resoolution avulla elokuvia voidaan skannata lähes alkuperäisessä muodossa. Toisin sanoen :laatu ei kärsi toisin jos kopioitaisiin filmille.

Eräs Park Circusin digitaalinen kopio on nähtävissä Kallio kukkii-festareilla 14.5 alkaen. Kino Tuliossa Sörnäisissä katsellaan silloin digitaalista 4k projisointia Taksikuskista. Scorsesen ohjaus sai uuden Yhdysvaltain ensi-iltansa maaliskuussa. Festivaaleilla nähdään muitakin vanhoja uusia leffoja mutta huomionarvoista on että Taksikuski on kuvatarkkuudeltaan 4k. Se tarkoittaa että sen kuvaresoluutio on huomattavasti tarkempi kuin tavallisen 2k-resoluutioisen normielokuvan.

Kino Tulio on ainoa paikka suomessa jossa on 4k-projektori.

Sen hinta on lähes 280e mutta mitä se haittaa. Sitähän pitää Helena Christensenkin.

Londonistanissa on viimeaikoina kummasteltu skandinaavisen rikosviihteen huimaa suosiota Briteissä. Viimeisin yllätys oli kun tanskalainen poliisisarja The Killing (Rikos) ylitti tänä keväänä 500 000 katsojan rajan BBC:llä. Huomion arvoista oli että sarjan päähenkilö, Sarah Lund muodostui roolimalliksi monille katsojille. Siinä määrin että Lundin käyttämä, färsaarelaisen villaneuletehtaan Gudrun & Gudrunin valmistama Forbrydelsen-pusero koki yhtäkkisen jättisuosion. http://shop.gudrungudrun.com/sweater-traditional.aspx

kuva: Danske Radio/Tina Harden

Villapaita edustaa tanskassa kuten meilläkin hyvinvointivaltion erästä sokerisinta kliseetä: rippileiriä, makkaranpaistoa ja akustista kitaraa. Olisimmekohan äänestäneet Halla-ahoa jos hän yhdessä puoluetovereidensa kanssa olisi pukeutunut villaiseen jussipaitaan? Sanalla sanoen: villis tarkoittaa yhdessäoloa ja harmoniaa... Kaikki laulavat samaa laulua yhdestä kurkusta, ilman skragaa. Kun hyvinvointivaltiossa puhaltavat uudet tuulet niin myös dekkarissa. Sarah Lund on näet umpimielinen tyyppi joka kieltäytyy The Killingissä kaiken maailman yhteislauluista.

Eräässä kohtaa sarjassa villapaitaan tulee iso viilto terävällä veitsellä.

Lundia näyttelevä Sofie Gråbøl naureskeli The Guardianin artikkelissa http://www.guardian.co.uk/tv-and-radio/2011/mar/13/the-killing-sofie-grabol-sarah-lund-interview että hän valitsi villapaidan nimenomaan, koska se on epäpoliisimainen. Sen lisäksi se ei ollut seksikäs, ei mikään powerladyn jakku joita amerikkalaiset proseduraalit ovat pullollaan.Se sopii hyvin sarjaan josta muutenkin puuttuvat vauhdikkaat takaa-ajot. Sofie ei meikkaa.

Näyttää siltä että Gråbøl halusi olla erilainen, ja onnistui. Ainakin sen perusteella on pääteltävissä että tiettyyn yleisönosaan Gråbølin flirttailu 1970-luvun vasurierilaisuudella puree.

Voi olla useita syitä mennä katsomaan elokuviin Julian Schnabelin uusin elokuva Miral.

1. Kyseessä on Lähi-idän rebel-naisen tarina, ja ne ovat nyt muodissa. Siis poliittinen elokuva. Miralin sisarleffana voidaan pitää ainakin libanonilaisen Georges Hachemin Stray Bullettia ja iranilaisen Zamati Esmatin Orionia. Kaikissa näissä on päähenkilönä nainen miehisen sodan keskellä.

2. Maailmanpoliitikan dramatisointi voi olla opettavaista vaikka elokuva olisikin huono. Tämän elokuvan jälkeen voi mennä baariin ja avata keskinkertaisen keskustelun Israel-Palestiina-konfliktista, kännissä. Koko elokuva on läpileikkaus pitkittyneestä rajariidasta, alkaen vuodesta 1948, jolloin vastasyntynyt Israelin valtio ja sen arabinaapurit joutuvat käsikähmään. Se on yhtä sekava kuin sodat yleensäkin, joten siinä mielessä kuvaa uskollisesti kohdettaan. Toisaalta useat muslimikriitikot ovat sitä mieltä että kyseessä on Hollywood-visio Palestiinasta. Arabit ovat elokuvassa pakolaisia. Elokuvan katsottuani kykenen, selvinpäin, muodostamaan seuraavan lauseen: Elokuva keskittyy ensimmäisen intifadan jälkeiseen aktivismiin 1980-luvun lopulla 17-vuotiaan tyttösen näkökulmasta.

3. Elokuvaa katsellessa voi myös miettiä, onko näyttelijän kansallisuudella väliä, kun on kyse etnisestä draamasta. Palestiinalaista Miralia esittää Intiassa syntynyt ja kasvanut Freida Pinto (yllä olevassa kuvassa ohjaajan kanssa) joka tuli tutuksi Slummien Miljonääristä. Olen nähnyt monia, joiden mielestä tämä on todella feikkiä, yhtä uskottavaa kuin Benicio del Toro Matti Vanhasen roolissa, jos jälkimmäisestä tehtäisiin hänestä kertova elokuva.

4. Neljänneksi voi keskustella siitä, miten uskottavaa on, että elokuvan dialogi on etupäässä englanniksi. Eräässä kohdassa Miral toteaa naiivisti, englannin kielellä, miksei heillä voi olla oikeaa demokratiaa "niinkuin New Yorkissa". Tässä kohden katsoja ei ole varma, onko kyseessä vitsi. Ehkä tämä on viittaus ohjaajan, Julian Schnabelin kotikaupunkiin jossa tämä asuu rakastettunsa, Palestiinasta kotoisin olevan romaanikirjailija Rula Jebrealin kanssa. Miralin hahmo on luotu Jebrealin kirjoittaman omaelämänkerrallisen romaaniin pohjalta.

5. Voi myös pohtia, mitä tällä kaikella on tekemistä Tom Waitsin kanssa.

6. Voi myös miettiä, miksi me katsomme tätä elokuvaa ensi-illassa nyt (29.4), vaikka se nähtiin esimerkiksi Englannissa jo ennen viime joulua. Erään teorian mukaan amerikkalainen levittäjä Miramax tajusi jo kauan sitten, ettei elokuva tule kilpailemaan Oscareista kuten alunperin uskottiin. Joten sen voi julkaista sesongin ulkopuolellakin.

7. Suurin kysymys on kuitenkin tässä: Miksi juutalainen ohjaaja (Julian Schnabel) on tehnyt elokuvan, jossa on selvästi palestiinamyönteinen henki ja jossa juutalaisten näkökulma loistaa poissalolollaan? Tämä tuntuu kreisiltä koska Schnabelin äiti on Lontoossa ilmestyvän Jewish Chroniclen mukaan sionisti. Minun vastaukseni: koska juutalainen ohjaaja on kimpassa arabisyntyisen Rula Jebrealin kanssa, jonka samannimiseen romaaniin Miral perustuu. Miral on itseasiassa Jebrealin alter-ego. Molemmat lähtevät Israelista paremman elämän toivossa pakoon paikalliseen Ruotsiin, Italiaan. Myöhemmin toinen heistä tapaa erään amerikanjuutalaisen elokuva-ohjaajan ja...

Mikä se älykäs huume oikein on? Tai hetkinen, onko älyttömiä päihteitä olemassa? Mistä me oikein puhumme kun sanomme "smart drug"? Usein Ritalin mainitaan ensimmäisenä. Sitten yliopisto-opiskelijat jotka tahtovat parantaa suoritustaan. Jotta aivojen seisominen tentissä estettäisiin, tarvitaan pillereitä jotka eivät sekoita vaan teroittavat pään, niinkuin lyijykynän.

Huomenna ensi-iltaan tulevan Rajaton-leffan mukaan me emme käytä aivoistamme niiden koko potentiaalia. Eräässä mielessä tämänkään blogin kylkeen ei voi teipata tarraa "100% aivotoimintaa". Valitettava tosiasia on että meidän aivomme seisovat. Minä en kuitenkaan tätä kirjoittaessani ole maistanut Modafiniliä joka on erityisesti brittiopiskelijoiden suosima smart drug. Olen silti ollut joskus lukusalissa oudon skarppien tyyppien ympäröimänä, se on pelottavaa. Kyse on käänteisenä siitä mistä Hunter S. Thompson kirjoitti vuonna 1971 Fear And Loathingissa.

Tätä nykyaikaista trippiä eivät siis luonnehdi kravattiasuiset matelijat. Ne jotka ovat sekaisin ovat TODELLA skarppeja. Yhtäkkiä sinusta tuntuu että olet miljoonien Aleksander Stubbien ympäröimä. Joka puolella on vain pelkkiä toinen toistaan terävämpänä piirtyviä kirurginsankoja, yucca-palmuja ja Volkswagen Passatteja.

Osapuilleen tästä on kysymys Rajattomassa. Siinä smart drugilla on nimi NZT. Päähenkilö on kirjailija joka kärsii writer's blockista eli ideapulasta. Niellessään NZT:tä hänestä tulee todella skarppi. Hän oppii kielen päivässä. Hän ymmärtää yhtälöitä.Hän huijaa ketä tahansa. Täydellinen poliitikko. Tässä tapauksessa smart drug tekee kirjailijasta bisnesmiehen yhdessä yössä.

Elokuvassa tämä kaikki ei kuitenkaan ole positiivista. Miksi? Mitä vikaa tässä skenaariossa on? Elokuvan moraalinen opetus tuntuu nimittäin olevan että älypillereiden popsiminen ja niiden mukanatuoma muutos on Saatanasta. En keksi tätä päästäni. Väitän nimittäin että tässä elokuvassa NZT on vastine omenalle Raamatussa. Sitä puremalla syöjän aivoihin tulee lisää tietoa mutta myös jotain todella ikävää. Sama juoni on myös englantilaisessa näytelmässä Tohtori Faustus. Tohtori myy sielunsa Saatanalle saadakseen tietää mitä Paavi syö lounaaksi. Tässä tarinassa kuten Rajattomassakin on kyse tästä: tieto liittyy ylpeyteen ja valtaan. Se jolla on tietoa, kyykyttää. Tohtori Faustus kyykyttää Paavia. Bradley Cooperin esittämä Morra kyykyttää Robert De Niroa.

Rajattomuudessa on jotain parantumatonta ja pahaa.

Sinkkuelämän säännöt on suomalaisbulgarialainen dokudraama.Sitä voisi sanoa myös dokufiktioksi, katsojan näkökulmasta olo on humalainen, ei ole aina varmaa mikä on totta, mikä hyvää nousua. Elokuvassa neljä maahanmuuttajakaverusta Balkanin suunnalta pokailee naisia Helsingissä. Kaikki tämä on tosielämästä. Voi olla että elokuvantekijän/päänäyttelijän bulgarialaisen Tonislav Hristovin mielessä on ollut halu, kenties, provosoida sitä juroa kateudella maustettua riipaisevaa örähdystä jonka joskus kuulee meikäläisissä keskiolutbaareissa "Tulevat tänne viemään naisemme".

No tässä dokumentissa naisia ei viedä, ne menetetään. Tämän elokuvan tarkoitus, luullakseni on herättää myös keskustelua siitä voiko maahanmuuttaja menestyä Suomessa. Ja kaikki elokuvan näyttelijät ovat enemmän kuin ok ammatillisesti. Hristovin kaveri on web developer. Toinen kaiffa omistaa ravintolan. Sinkkuelämän sääntöjen pressitiedotteessa kerrotaan että aloittaessaan tämän elokuvan tekemisen Tonislav oli juuri eronnut, upouuden mersun omistaja ja melkoisen autolainan maksaja" Meille kerrotaan monia muitakin juttuja joita normaalisti elokuvan lehtititiedote ei kerro, kuten että ohjaaja Hristovin äidinkieli on Bulgaria, hänen ammattinsa elokuvaohjaaja ja että hänen silmiensä väri on sininen. Sen lisäksi ohjaaja siteeraa dialogin joka tapahtui hänen ja tuottajan välillä. Tuottaja oli kuulemma sanonut ettei kyllä tahtoisi laittaa Hristovia valkokankaalle iskemään naisia.

Ilmeisesti hän erehtyi koska Sinkkuelämän säännöt on perjantainan ensi-illassa.

Sanotaan myös että Hristovin suosikkikoomikko on brittiläinen Ricky Gervais The Officessa. The Officehan oli olevinaan dokumentti, siinä missä Sinkkuelämän säännöt on olevinaan kuvitteellinen kokopitkä elokuva, Sex and the City miespääosanesittäjillä. Katselin jokin aika sitten The Officen kommenttiraitaa jossa Stephen Merchant ja Gervais kertovat making of -hengessä The Officen synnystä. Siinä tulee tunne että The Office ei olekaan mikään leikkidokumentti vaan täyttä totta. Siis siinä mielessä että Gervais on oikeasti kusipää. Sitten ajattelin että nyt minua on huijattu, ei tämä mikään leikkidokkari ollutkaan.

Vastaavanlaisesta tosi/leikki -kikkailusta on kyse myös Sinkkuelämän säännöissä, ja sen pressitiedotteessa joka muistuttaa senssi-ilmoitusta. Siis se on pressitiedote joka käyttää hyväkseen senssipalstan formaattia. Kuinka kekseliästä. Tositarkoituksella, tuntuu olevan viesti. Ja aivan tositarkoituksella, kuten Varietyn kriitikko huomauttaa katsoja ei ole aina varma ovatko tilanteet elokuvassa Rules of Single Life lavastettuja. Elokuvassa tuntuu olevan hetkiä jotka tuntuvat vaikuttavilta mutta ei vakuuttavilta.

Sinkkuelämän sääntöjen julkaisun yhteydessä törmäsin toiseen dokudraamaan joka on kuin kopio Sinkkuelämän säännöistä. (Tekijät haluavat näyttää tätä leffaa, omien sanojensa mukaan ympäri Eurooppaa koska se levittää toivoa maahanmuuttajissa). Sen nimi on No es facil ser Mujer, Ei ole helppoa olla nainen. Ohjaaja Jhonny Obando on Ecuadorista ja tuottaja Victoria Zapata Kolumbiasta. Kaksikko teki elokuvan neljän keskiluokkaisen maahanmuuttajanaisen kohtaloista Yhdysvalloissa. Tässä elokuvassa espanjaa puhuva nelikkö kohtaa kaikenlaisia hiukan turhan tuntuisia ongelmia -jotka vaikuttavat tutuilta niiden mielestä jotka ovat nähneet Sinkkuelämän säännöt-elokuvan.