Elokuvat

Sherlock Holmes : A Game of Shadows on sekoitus Johnia ja Sherlockia. Voiko tästä elokuvasta pitää? Ehkä, jos sietää panomiehen ja eksentrikon risteytyksen. Kyseessä on sian ja siilin risteytys.

Jumala tietää, tarvitseeko katsoa jatko-osia.

Mutta jos vanhat merkit pitävät kutinsa, SH tekee paluun.
Kun Arthur Conan Doyle tappoi Sherlockin, kirjoittaessaan novellin The Final Problem ei kulunut aikaakaan, kun Holmes taas heräsi henkiin, kahdesti. Ensimmäinen kerta oli Baskervillen Koirassa vuonna 1902. Ja sitten taas 1903 kokoelmassa The Return of Sherlock Holmes. Ja sitten hän tekikin hommia aina vuoteen 1927 asti.

2010-luvun versio on kenties anteeksiantamaton yhdistäessään Holmesin Matrix-elokuvista tuttuun hidastettuihin taistelukohtauksiin. Niissä kohde on jähmettynyt kuin valtavan pause-näppäimen toimesta.

Bullet time-hidastukset ovat nykyään klisee joihin voi törmätä 3d-animaatioissakin.

Meille jotka pidämme Sherlockia herrasmiehenä moinen ei sovi.
Game of Shadowsissa nämä otokset joissa kamera kiertää paikalleen jähmettyneitä hahmoja ovat parasta antia, mukavasti gotiikkaan vivahtavan kuvauksen ohella. Kameran ympyräliike on illuusio, joka todellisuudessa ei onnistu elokuvakameralla, vaan vaatii tuntitolkulla kikkailua still-kameroilla.

Mielenkiintoista on, että tämä erikoistehoste keksittiin itse asiassa jo 1880-luvulla, ennen elokuvaa ja Sherlock Holmesia. Silloin Edward Muybridge kuvaili hevosenkavioita selvittääkseen koskettavatko ne maata. Hän käytti useita peräkkäin asetettuja kameroita. Kun näitä ruutuja on myöhemmin elokuvattu, on oivallettu moni asia uudestaan. Muybridgen juttuja kehitti uuteen kukoistukseen 1990-luvulla Dayton Taylor. http://www.glasseyepix.com/html/tt.html Ja sitten tuli Matrix. On vain mietittävä mitä efektillä on tekemistä Sherlock Holmesin kanssa. Huomautan että kyse on tyylitajusta, enkä aio paasata siitä miten vähän Game of Shadows on uskollinen alkuperäiselle. Siitä lähtien kun ACD:n eli Arthur Conan Doylen hahmoa on muokattu näyttämölle ja muuhun mediaan asenne on yleensä ollut: tehkää mitä huvittaa. Ja itse asiassa, juuri näin ACD sanoi kirjeessä kun Holmesista tehtiin ensimmäinen näyttämösovitus vuonna 1899: Tehkää mitä huvittaa murhatkaa, tai naittakaa.

Mutta tässä vaiheessa ACD ei tiennyt että Robert Downey Jr. tulisi esittämään Holmesia. En tiedä mitä mieltä te olette. Minusta Robertilta puuttuu etikettiä, vähintään. Tässä vaiheessa voisimme pitää vaalit: kenestä valitaan vuosisadan Sherlock Holmes? Basil Rathbone? Tai ehkäpä tsekkiläinen Radovan Lukavský joka esittää SH:ta tsekkiläisessä elokuvassa Touha Sherlocka Holmese?

Yksi asia on selvä: silloin kun ACD kirjoitti Holmesin, sankarilla ei ollut kuuluisaa deerstalker-hattua. Kuten tässä kuvassa Basil Rathbonella. Tämä päähine on nyt kadonnut myös Game of Shadowsista.

Päähine ilmestyi alunperin vasta Strand-lehdessä johon Sidney Paget teki piirrokset kuvittaakseen ACD:n stooreja.
Ja kaikkihan me tiedämme että Paget inspiroitui oman veljensä piirteistä piirtäessään. 1960-luvulla, kun Peter Cushing näytteli Holmesia brittiläisessä tv-sarjassa hän vaati käyttää silinterihattua ja lievetakkia.
Ei deerstalkeria eikä inverness-viittaa.

Kuten tiedätte, David Fincherin mainiossa elokuvassa Fight Club leikitteltiin Swedes are gay-läpällä. Elokuvan testosteronivajauksesta kärsivä sankari oli lempinimeltään Ikea Boy .Häntä kiehtoo skandinaavisten huonekalujen kiillottelu ja tietenkin hengailu mieluummin Mr. Pittin kuin neiti Bonham-Carterin seurassa. Minusta tuntuu että tänä vuonna ympyrä on sulkeutunut kun Sevenin ja Social Networkin ohjaaja Fincher on ohjannut The Girl With a Dragon Tattoon Hollywood-version. Fincher on palannut Ruotsiin. TGWDT:ssä ei kylläkään viitata Ikeaan. Ehkä se on hänelle pakkomielle jonka hän on saanut vaivoin pidettyä nyt aisoissa.

FC:ssä on klassikkokohtaus jossa Ikea Boy asuu katalookissa. Tätä painajaista mukaillen löysin Apartment Therapy-sivustolta tämän: http://www.apartmenttherapy.com/ny/style/living-inside-an-ikea-catalog-162164
Fight Club luokiteltiin punk-elokuvaksi. Ja kyllä tässä uudessakin on vähän sitä punkkia. Eräs ohikiitävä mutta huvittava punk-viba: alussa katsojaa vaivaa hiukan että tässä elokuvassa puhutaan englantia, vaikka lokaatio on Ruotsi. Daniel Craig=Mikael Blomkvist, haloo? Mutta minä pääsin kielisosiaalisten barrikaadien yli viimeistään kun lävistyksin koristeltu Rooney Mara sanoi eräässä kohtauksessa "TACK" vastauksena virkailijalle.
Aivan loistavaa.
Tämä elokuva kannattaa nähdä jo sen alkutekstien takia. Siis vaikka et ehtisi edes kolmasosan tienoille jossa Fincher todella alkaa hehkuttaa Ruotsi-gotiikkaa, nämä visualisoinnit yhdessä musiikin kanssa imuroivat kyllä sinut toiseen ulottuvuuteen. Ne toivat mieleeni parhaimpien Bondin alkukuvien musavideomaiset psykedeeliset trippailut. Ehkäpä tämä oli hatunnosto Daniel Craigille. Tittelisekvenssissä on paljon yhtäläisyyksiä FC:n alkutekstien kanssa. Molemmissa on ikään kuin tracking shot pään sisällä. TGWDT:n alkutekstit ovat Den of Geekin (http://www.denofgeek.com) mukaan seurausta Fincherin halusta visualisoida Salanderin painajainen.
Siis tuollaisia unia näkee jos sossusetä sitoo sänkyyn ja raiskaa.
Mutta arvatkaa mikä on vielä kauheampaa kuin hyvinvointivaltion heitteillejätetyn lapsen hyväksikäyttö?
Tietenkin Ikea-katalookin selailu. Ja jos sieltä löytyy mies jolla on IKEA-tatuointi, tiedät että haluaisit herätä. http://www.ikeafans.com/home/so-called-ikea-boy-tattoos-hand/

Niin, televisiota katsomalla oppii kaikenlaista. Esimerkiksi maantiedettä. Ja tietysti uusia sanoja. Ja uusia tapoja elää ja näyttää paremmalta.

Mutta edetäänpä järjestyksessä.

Essex on Lontoon naapurikunta jossa on 1,5 miljoonaa asukasta. Se on jakautunut 8 pienempään hallintoyksikköön joista jokainen on noin Vantaan kokoinen.

Ja Essexin pojista ja tytöistä on monia vitsejä. Luultavasti kaikki alkoi Margaret Thatcherin aikakaudella 1980-luvulla. Syntyi Essexin mies. Hän on materialisti. Ja viimeistään 1990-luvulla hänelle luotiin stereotypioiden kylkiluusta pari: Essexin nainen. Hän on kyltymätön, tyhmä, hyvännäköinen ja pitää miehistä joilla on BMW.

kuva: Kimmo Laakso

Essexiä voisi pitää jättimäisenä Espoona.

The Only Way is Essex, eli Glamourelämää Essexissä sijoittuu Essexiin. Olen ihmetellen seurannut tämän sarjan huimaa suosiota. Johtuuko se siitä että sarjassa kuvataan kalapedikyyrejä ja botox-partyja? TOWIE on voittanut tänä vuona Broadcast Digital Awardsin parhaan viihdeohjelman palkinnon. Se on voittanut British Academy of Television Artsin eli Baftan yleisöpalkinnon 2011.

Turha sanoa: tilanne on saanut jotkut huolestumaan länsimaisen sivistyksen tilasta.(Huoli liittyy siihen että TOWIE ei ole parodia, vaan sen elämäntyylistä ollaan tosissaan ylpeitä).

Eräitä BDA:n kriteereitä ohjelman parhaudelle:

1. TOWIE esittelee hokemia joista tulee paitsi katsojien myös kriitikoiden hokemia, esimerkiksi anaalin valkopesu kuuluu tähän genreen.
En ole vielä koskaan nähnyt kriitikoiden yhtä mielellään hokevan ilmausta "vajazzle" - se tarkoittaa vaginan seudun koristelua, usein itävaltalaisilla Swarovski-kristalleilla. Se että kriitikot hokevat tätä on TOWIEn ansiota.
Mutta tietysti pikku kiiltohileitä voi laittaa muuallekin. (Jos haluat tietää lisää vieraile täällä: http://www.vajazzle.me.uk/. )

2. TOWIE on luonut uuden genren: saippua-realityn. Tätä genreä pidetään 2010-luvun määrittävänä juttuna. Koska viimeiset kymmenen vuotta televisiosta on sytkinyt ilmoille tuhansia tosipösilöitä nyt on aika siirtyä toiselle tasolle. Tässä hybridigenressä tosi ja epätosi yhdistyvät tavalla johon Big Brother ei pysty. Käsikirjoitus on, mutta kukaan ei osaa näytellä. Tulos: vuosikymmenen viihdettä. Ja genrellä on nimikin: dramality.

Minusta suomalaiset tv-tuottajat voisivat seurata mallia. Monet menestyneet tv-sarjat pohjautuvat siihen kulttuuriin jota maantieteellinen alue yleisön mielessä edustaa. Tietysti on selvää että ilonpilaajat alkavat heti puhua stereotypioista. Hyvä esimerkki on toinen lokaatiolla pelaava käsikirjoitettu reality, Made In Chelsea.

Made In Espoo-sarjassa voitaisiin seurailla start-up tyyppien edeottamuksia sekä vapaalla että liike-elämässä, miten seksi luistaa. vai luistaako, yms.

Myönnän teille että rakastan rumia kerrostaloja. Aina silloin tällöin rumat kerrostalot hyökkäävät blogiini mutta nyt ne ovat vallanneet sen kokonaan. Apua!

Tämä allaoleva on ehkä Lontoon kaunein kerrostalohirviö joka on Wikipedian mukaan ollut myös Oasiksen "Morning Glory" -videossa. Onnistuin kuvaamaan 27-kerroksisen Balfron Towerin sekunti ennen matkustajakoneen kuvitteellista uppoamista sen kaksoistorneihin.

kuva: kimmo laakso

Osaksi tämä hehkutukseni on perjantaina leffateatteriin tulevan Attack The Block-elokuvan ansiota. http://www.youtube.com/watch?v=cD0gm7dHKKc Tämän ajankohtaisen Lontoon mellakoita kommentoivan elokuvan ansioista ollaan monta mieltä. Minun mielestä katsomisen kannalta on mahtavaa että pääosassa ovat rumat kerrostalot. Tässä scifi-leffassa alienit hyökkäävät paikalliseen Jakomäkeen Lontoossa. Siellä diilataan dullaa, räpätään ja tapetaan. Monien lontoolaisten mielestä elokuva on tärkeä koska siinä tulee autenttisesti esiin keskustaslummien nuorten rivo puhetapa. Ohjaaja Joe Cornish kierteli etelä-Lontoossa nimenomaan haastattelemassa hupputakkeja saadakseen todentuntuisia läppiä elokuvaan.

Kyse on siis teinit vs. alienit-komediasta.

Paras anti on arkkitehtuurin suhde elokuvaan. Monet loistavat elokuvat eivät olisi mitään ilman kekseliäitä kuvauspaikkoja tai lavasteita. Esittelen tässä ottamiani valokuvia Attack The Blockin kuvauspaikasta joka on siis aito asia todellinen purkua odottava Pasila. (Syy purkamiselle ovat liialliset sosiaaliset ongelmat.)

kuva:kimmo laakso

Alien-elokuvien Nostromo-avaruusalus on monessa mielessä kuin Attack the Blockin kerrostalot. Se on on yhtä ahdistavan suljettu kuin Die Hard-elokuvan Nakatomi Plaza. Ja kun rumat kerrostalot ovat elokuvassa pääosassa nämä elokuvat usein kommentoivat tapojen ja sääntöjen rapistumista. Kellopeli Appelsiini ei varmaan olisi ollut yhtä yhteiskunnallinen scifi -elokuva ellei mukana olisi ollut todellista kuvauspaikkaa silloin ihkauutta Thamesmeadin lähiötä itä-Lontoossa.

kuva: kimmo laakso

Oikeastaan rumat kerrostalot tekevät Kellopeliappelsiinista juuri niin mehukkaan elokuvan kuin se on.

Kubrickista on myös tajuton aasinsilta Attack The Blockiin. Ohjaajan koti oli samoilla kulmilla etelä-Lontoossa kuin Heygaten tyhjennetty lähiö jossa Attack The Block on kuvattu. Olin jokin aika sitten haltioituneella kävelyretkellä Heygatessa. Siellä on kuvattu monia muitakin elokuvia. Paikkaan tullaan valtavan liikenneympyrän kautta jota ympäröi Elephant& Castlen ostarirumilus. Olin kuullut suomalaistytöstä joka asui Heygaten aavelähiössä. Ajattelin kysyä tytöltä miltä tuntuu olla asukas kymmenen asukkaan Pihlajistossa.

kuva: minä

Lähdin siis etsimään tyttöä betoniviidakosta. Ikkunat hitsattu umpeen. Postinkantaja ei suostu jakamaan postia koska häntä on uhkailtu ohjuksilla. Tällaista meininki oli vuosi sitten Heygatessa. Ja tietenkin paikka vilisi kuvausryhmiä. Siellä oli myös Joe Cornish tekemässä elokuvaansa Attack the Block.
Ja mikä uskomattominta: tyttö joka haastattelin oli perhepäivähoitaja joka haaveili valokuvaajan työstä. Attack The Blockissa huligaanit aikovat ryöstääraiskata Sam-nimisen tytön joka on sairaanhoitaja. Mitä sinunlaisesi tyttö tekee tällaisessa...
Mutta sitten ulkoavaruus puuttuu peliin ja entisistä vihamiehistä tulee ystäviä.

kuva:kimmo laakso

Ja nyt kun Attack the Block on tullut elokuviin ihmiset ovat alkaneet pohtia ennakoiko tämä elokuva jotenkin yliaistillisella tavalla Lontoon mellakoita. Monien lontoolaisten mielestä tämä elokuva tarttui osuvasti ajan henkeen kuvatessaan lähiönuorten ja poliisin huonoja suhteita.
En voinut olla myös miettimättä outoa sattumaa. Rumista kerrostaloista paljon ammentaneen Kubrickin arkisto sijaitsee London College of Communicationsin kampuksella, Heygatea vastapäätä. Ja pyhiinvaellukseni Heygateen kruunasi vierailu tässä harvinaisen rumassa mutta kiehtovassa paikassa. Siellä voi lukea Kellopeli Appelsiinin alkuperäiskäsikirjoitusta tai kannatella kädessään samaa kirvestä kuin Jack Nicholson Hohdossa.

kuva: KL