Elokuvat

Olen toisinaan hämilläni. Moni loistava amerikkalaista elinvoimaa tihkuva elokuva on lopulta brittiläinen. Joskus vuonna 1980 ilmestyi elokuva nimeltä Fame. Se oli valtaisan menestynyt nuorisoelokuva tanssivista myöhäispuberteetikoista. Ja vielä tänänkin päivänä käsityksemme siitä mitä kasari on (reiteen ulottuvat säärystimet)perustuu vuonna 1944 syntyneen englantilaisohjaaja Alan Parkerin tuotokseen.

Myös Flashdance, tuo vimmattua joraamista promoava klassikko oli britin, siis Adrian Lynen ohjaus. Samaan sukupolveen näiden kahden Hollywoodissa breikanneiden brittien kanssa kuuluu englantilainen Ridley Scott (s. 1937) jonka elokuva Blade Runner on edelleen ylittämätön, maailman paras. Ja jos katsoo 1970-luvun alussa syntyneitä brittiohjaajia jotka nyt ovat kuuminta hottentottia Hollywoodissa huomaa että heitä yhdistää Scottin perintö: science fiction.

Niin, Hollywoodiin kirmaavat sellaiset brittiohjaavat jotka ovat pelanneet nuoruudessaan videopelejä ja katsoneet Steven Spielbergin avaruuselokuvia. Ja minä sanon tämän siksi että Joe Cornish (s.1968) on ohjannut nuorisotieteiselokuvan Attack The Block jolta odotin paljon. Ehkäpä siksi että Cornish on myös yksi kolmesta käsikirjoittajasta Spielbergin tekeillä olevassa Tintti-leffassa. Elokuva on kuvattu oikeasti purettavassa lähiössä Lontoossa, Heygatessa. Minulla on henkilökohtainen suhde tähän elokuvaan koska Heygaten kulmat ovat lempihengausmestojani. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/kimmolaakso/111567/

Elokuvassa ulkoavaruuden kansa hyökkää lähiöön jonka kohtalo on jo sinetöity. Minusta tämä elokuva on tärkeä koska siinä on viittauksia paitsi ensimmäisen persoonan ammuntapeleihin, myös rap-musiikkiin. En ole koskaan pelannut Call of Dutyä, mutta monet ystävistäni ovat. Ja tietysti elokuva on jotenkin kadonneen nuoruuden muistokivi. Siinä on musiikkia houseduo Basement Jaxxilta.

Brittiohjaajien, sellaisten kuin Duncan Jonesin(s. 1971) suositut mutta indieauran ympäröimät tekeleet Moon, ja Gareth Edwardsin (s. 1974) Monsters näyttävät osoittavan että science fiction voi olla jotakin meitä koskettavaa ja oivaltavaa, eikä tähtilipun alla urostelua.

Miksi takaa-ajot, ultracoolit letkaukset ja toiminta eivät ole kotonaan kotimaisessa elokuvassa? Tämä on aihe josta jokaisella on mielipide. Myös elokuvatuottaja Jesse Fryckmanilla jota haastattelin tähän lehteen. Fryckman innostui keskustelumme kuluessa siteeraamaan esikuvaansa elokuvatuottaja Markus Seliniä ja totesi jotenkin tähän tyyliin: "Kun sä katsot jenkkileffaa sä pystyt lentämään avaruudessa, ajamaan kaupungin läpi 200km/h tai pystyt heilumaan käsiaseille suburbaneissa. Mutta anna olla, jos teet jotain samaa kotimaisessa elokuvassa siitä tulee epäuskottavaa. Kaikki miettii, hetkinen,ethän sä nyt voi ajaa Mannerheimintiellä noin kovaa. Kotimaisen elokuvan on pakko olla realistista"

Tämä oli kiintoisa, hyvin usein esitetty väite. Pelkäsin että keskustelumme saa lapsellisen sävyn, jossa toimintaa pidetään itseisarvona, eikä havaita action-sankareiden takana piilevää ajattelua ja politikointia. Sanoin Fryckmanille katsoneeni viimeaikoina mielelläni paljon skandinaavisia dekkareita. Sanoin että näissä väkivalta ei tunnu feikiltä. Fryckman totesi että väkivaltaa on näissä elokuvissa hyvin vähän. Siinä vaiheessa ajattelin lähinnä ruotsalaisia filmatisointeja Sjöwallin & Wahlöön dekkareista. Mietin koko elokuvatuottajan kanssa käydyn keskustelun ajan oliko joku pointti unohtunut keskustelustamme.

Sitten tajusin: olimme unohtaneet hyvinvointivaltion. Syy miksi meillä ei ole väkivaltaisten valkoisten miesten elokuvallista perinnettä on sosialidemokratiassa. Kun Fryckman sanoi että kotimaisen elokuvan on pakko olla realistista hän viittasi juuri tähän, ehkä tietämättään. Sosiaalidemokraattiseen malliin maailmasta ei kuulu ajatus vapaaehtoisesta järjestyksenvalvojasta joka siivoaa kadut.

Siksi Mannerheimintiellä ajetaan 40km/h.

Väkivaltaisten elokuvien suuri nousu ajoittui 1960-luvulle. Dirty Harry oli esimerkkitapaus siitä kuinka sallivan yhteiskunnan liberaalit ja jeesmeininkiä promoavat tuulet olivat tulleet tiensä päähän. Harry Callahan oli läpeensä konservatiivi hahmo, joka laittoi pitkätukkaiset sekakäyttäjät magnumillaan ojennukseen. Ja juuri Harryn liki fasistinen vigilante- hahmo elää ja voi hyvin mutta hyvin harvoin suomalaisessa elokuvassa.

Olin kuitenkin yllättynyt tajutessani että tv:stä tulevan ruotsalaisen Beckin ilkeä komisario Gunvald Larsson on itseasiassa saman aikakauden lapsi kuin Dirty Harry, vaikka hän seikkailee keskellä hyvinvointivaltiota. Larsson esitelttin ensi kerran vuonna 1967. Sehän oli vain vuosi ennen kuin Clint Eastwood oli esiintynyt Rautaisessa Cooganissa, joka oli eräänlainen western-versio Likaisesta Harrystä. Tämä osoittaa että ruotsalaiskirjailijakaksikko joka loi vittumaisen Gunvaldin, oli hyvin kartalla siitä miten väkivalta ja politiikka liittyvät toisiinsa.

Larssonia ja Harrya yhdistää se että nämä toteuttavat katsojien salaisen fantasian. Pannaan asiat kerralla järjestykseen ilman papereiden täyttöä ja byrokratiaa. Turha kuunnella mitä tädeillä on sanottavaan, se ei auta kuitenkaan. Turha käydä äänestämässä. Parempi toimia.

Erona on tietenkin se että kirjoittajat jotka loivat Larssonin olivat marxisteja. Heille Gunvar Larsson oli jonkinlainen fasistinen pilakuva, ei esikuva, jota tuli ihailla. Kirjoittajille hyvinvointivaltio oli ilmeisesti lähinnä fasismia demokratian varjolla.

Nyt lienee parasta skarpata alussa esittämääni väitettä: suomalaisessa elokuvassa ei esiinny väkivaltaa koska...

Me olemme niin kritiikittömiä sosiaalidemokratian rakastajia. Toiseksi: väkivalta on aina kytköksissä politiikkaan ja tämä seikka unohtuu elokuvantekijöiltä. Siten elokuvia jotka kuvaavat väkivaltaa ei voi tehdä vain apinoimalla aikaisemmin tehtyjä väkivaltaisia elokuvia. Tarvitaan käsitys niistä valtasuhteista jotka omassa yhteiskunnassa vallitsevat, elokuvan ulkopuolella.

Miksi olennaisesti kirjalliset elokuvat ovat nykyään niin pop? Siis otetaan ihan näitä nimiä, huippusuosittuja leffoja: Jane Austen Book Club, Becoming Jane, The Reader... Listaa voisi jatkaa ellei käsi puutuisi. Pari viikkoa sitten nähtiin brittiohjaaja Frearsin Tamara Drewe jonka taustalla on vuonna 1840 syntyneen kirjailijan Thomas Hardyn romaani Far From the Maddening Crowd.

Nyt valkokankaille on jo tullut (tuleeko suomeen, kuka tietää) Charlotte Bronten vuonna 1817 julkaistun romaanin Jane Eyre versiointi. Kiinnostavaa on se kuinka tämän käsikirjoituksen on tehnyt sama käsikirjoittaja, Moira Buffini joka vastasi Tamara Drewen loistavasta kässäristä.Tamara Drewe oli häpeämättömän kirjallinen elokuva.

Mistä tässä kirjallisuuden jatkuvassa tyrkyttämisessä elokuvayleisölle on kyse?

Nykyään strategia on myydä elokuvia niille jotka lukevat. Ei yliopistossa. Kyse on siitä että korkekirjallisuudesta on näiden elokuvien kautta tullut purukumin kaltainen tuote.Elokuvan voi myydä paremmin yleisölle jos sen kehystää kirjallisen kulttuurin ja snobismin pintakiillolla

Jenkkiläinen elokuvalevittäjä Miramax tuli tunnetuksi viimeistään elokuvan Seksiä, valheita ja videonauhaa jälkeen vuonna 1989. (Tässä vatiheessa, huomio, Miramaxia ei vielä omistanut Disney) Miramaxista tuli yhdysvalloissa ja meilläkin synonyymi indie-elokuvalle. Miramax-elokuvan katsominen tarkoitti jotain muuta kuin Batmanin katsominen. Senkin jälkeen kun Disney hankki Miramaxin omistukseensa firma vastasti koko 1990-luvun ajan sellaisten hipsterielokuvien kuin Pulp Fiction (1994) Trainspotting (1996)levittämisestä. Se on myös levittänyt "ulkomaisia" artsuelokuvia jenkkiyleisölle, sellaisia kuin City of God (2002).

Olen maininnut nämä elokuvat siksi että niissä ei juurikaan ole kirjallisia viittauksia. Minun nähdäkseni monet Miramaxin 1990-luvun elokuvat olivat hyvin anti-kirjallisia, hienoja elokuvia joissa ei flirttailtu wannabe-kultturellien kirjallisilla himoilla. Sitä kummallisempaa on että nykyään elokuvakriitikot puhuvat "miramaxingista" kun he viittaavat tapaan jolla yhtiö on onnistunut muuttamaan strategiansa. Nykyään sen käsistä leviää elokuvia jotka ovat häpeämättömän kirjallisia. 1990-luvulla Miramaxin onnistuin paketoida porno taiteen pakettiin esimerkiksi elokuvalla Kokki ,varas, vaimo ja rakastaja.

1990-luvulta lähtien"hyvä maku" on tullut osaksi elokuvakokemusta. Miramaxin nykyiset koko kansan taide-elokuvat tai "laatuelokuvat" ovat hyvä osoitus siitä että postmoderni ei ole pelkkä kirosana. Hyvä esimerkki nykyisen Miramaxin "tyylistä" suhteessa 1990-luvun indieaikoihin nähdään elokuvassa Englantilainen potilas. Tämähän on Michael Ondaatjen vuonna 1992 ilmestynyt postmoderni romaani. Silti se on edelleen yhtä suosittu kuin Aku Ankka. Dekkareita lukevalla anopillani on se hyllyssä.

Vuoden 1996 elokuva Englantilainen potilas todella aloitti postmodernia koko kansalle-projektin. En tahdo uusia typerää väitettä että kirjat ovat parempia kuin elokuvat. Miramax on hyvä esimerkki siitä että tämä käsityskanta on yhtä vanhanaikainen kuin Vic-20. Kun Miramax järjestää elokuviensa promotilaisuuksia kirjailijat ovat aina paikalla. Kirjoja luetaan ääneen ja niinollen katsojat jotka katsovat voivat tuntea osallistuvansa kulttuuriin joka on jotain muuta kuin Batmania.