Pöstmodernia pösilöille

Miksi olennaisesti kirjalliset elokuvat ovat nykyään niin pop? Siis otetaan ihan näitä nimiä, huippusuosittuja leffoja: Jane Austen Book Club, Becoming Jane, The Reader... Listaa voisi jatkaa ellei käsi puutuisi. Pari viikkoa sitten nähtiin brittiohjaaja Frearsin Tamara Drewe jonka taustalla on vuonna 1840 syntyneen kirjailijan Thomas Hardyn romaani Far From the Maddening Crowd.

Nyt valkokankaille on jo tullut (tuleeko suomeen, kuka tietää) Charlotte Bronten vuonna 1817 julkaistun romaanin Jane Eyre versiointi. Kiinnostavaa on se kuinka tämän käsikirjoituksen on tehnyt sama käsikirjoittaja, Moira Buffini joka vastasi Tamara Drewen loistavasta kässäristä.Tamara Drewe oli häpeämättömän kirjallinen elokuva.

Mistä tässä kirjallisuuden jatkuvassa tyrkyttämisessä elokuvayleisölle on kyse?

Nykyään strategia on myydä elokuvia niille jotka lukevat. Ei yliopistossa. Kyse on siitä että korkekirjallisuudesta on näiden elokuvien kautta tullut purukumin kaltainen tuote.Elokuvan voi myydä paremmin yleisölle jos sen kehystää kirjallisen kulttuurin ja snobismin pintakiillolla

Jenkkiläinen elokuvalevittäjä Miramax tuli tunnetuksi viimeistään elokuvan Seksiä, valheita ja videonauhaa jälkeen vuonna 1989. (Tässä vatiheessa, huomio, Miramaxia ei vielä omistanut Disney) Miramaxista tuli yhdysvalloissa ja meilläkin synonyymi indie-elokuvalle. Miramax-elokuvan katsominen tarkoitti jotain muuta kuin Batmanin katsominen. Senkin jälkeen kun Disney hankki Miramaxin omistukseensa firma vastasti koko 1990-luvun ajan sellaisten hipsterielokuvien kuin Pulp Fiction (1994) Trainspotting (1996)levittämisestä. Se on myös levittänyt "ulkomaisia" artsuelokuvia jenkkiyleisölle, sellaisia kuin City of God (2002).

Olen maininnut nämä elokuvat siksi että niissä ei juurikaan ole kirjallisia viittauksia. Minun nähdäkseni monet Miramaxin 1990-luvun elokuvat olivat hyvin anti-kirjallisia, hienoja elokuvia joissa ei flirttailtu wannabe-kultturellien kirjallisilla himoilla. Sitä kummallisempaa on että nykyään elokuvakriitikot puhuvat "miramaxingista" kun he viittaavat tapaan jolla yhtiö on onnistunut muuttamaan strategiansa. Nykyään sen käsistä leviää elokuvia jotka ovat häpeämättömän kirjallisia. 1990-luvulla Miramaxin onnistuin paketoida porno taiteen pakettiin esimerkiksi elokuvalla Kokki ,varas, vaimo ja rakastaja.

1990-luvulta lähtien"hyvä maku" on tullut osaksi elokuvakokemusta. Miramaxin nykyiset koko kansan taide-elokuvat tai "laatuelokuvat" ovat hyvä osoitus siitä että postmoderni ei ole pelkkä kirosana. Hyvä esimerkki nykyisen Miramaxin "tyylistä" suhteessa 1990-luvun indieaikoihin nähdään elokuvassa Englantilainen potilas. Tämähän on Michael Ondaatjen vuonna 1992 ilmestynyt postmoderni romaani. Silti se on edelleen yhtä suosittu kuin Aku Ankka. Dekkareita lukevalla anopillani on se hyllyssä.

Vuoden 1996 elokuva Englantilainen potilas todella aloitti postmodernia koko kansalle-projektin. En tahdo uusia typerää väitettä että kirjat ovat parempia kuin elokuvat. Miramax on hyvä esimerkki siitä että tämä käsityskanta on yhtä vanhanaikainen kuin Vic-20. Kun Miramax järjestää elokuviensa promotilaisuuksia kirjailijat ovat aina paikalla. Kirjoja luetaan ääneen ja niinollen katsojat jotka katsovat voivat tuntea osallistuvansa kulttuuriin joka on jotain muuta kuin Batmania.

Kirjoitettaessa soi Cee Lo Green Bright LIghts Bigger City