200km/h Mannerheimintiellä

Miksi takaa-ajot, ultracoolit letkaukset ja toiminta eivät ole kotonaan kotimaisessa elokuvassa? Tämä on aihe josta jokaisella on mielipide. Myös elokuvatuottaja Jesse Fryckmanilla jota haastattelin tähän lehteen. Fryckman innostui keskustelumme kuluessa siteeraamaan esikuvaansa elokuvatuottaja Markus Seliniä ja totesi jotenkin tähän tyyliin: "Kun sä katsot jenkkileffaa sä pystyt lentämään avaruudessa, ajamaan kaupungin läpi 200km/h tai pystyt heilumaan käsiaseille suburbaneissa. Mutta anna olla, jos teet jotain samaa kotimaisessa elokuvassa siitä tulee epäuskottavaa. Kaikki miettii, hetkinen,ethän sä nyt voi ajaa Mannerheimintiellä noin kovaa. Kotimaisen elokuvan on pakko olla realistista"

Tämä oli kiintoisa, hyvin usein esitetty väite. Pelkäsin että keskustelumme saa lapsellisen sävyn, jossa toimintaa pidetään itseisarvona, eikä havaita action-sankareiden takana piilevää ajattelua ja politikointia. Sanoin Fryckmanille katsoneeni viimeaikoina mielelläni paljon skandinaavisia dekkareita. Sanoin että näissä väkivalta ei tunnu feikiltä. Fryckman totesi että väkivaltaa on näissä elokuvissa hyvin vähän. Siinä vaiheessa ajattelin lähinnä ruotsalaisia filmatisointeja Sjöwallin & Wahlöön dekkareista. Mietin koko elokuvatuottajan kanssa käydyn keskustelun ajan oliko joku pointti unohtunut keskustelustamme.

Sitten tajusin: olimme unohtaneet hyvinvointivaltion. Syy miksi meillä ei ole väkivaltaisten valkoisten miesten elokuvallista perinnettä on sosialidemokratiassa. Kun Fryckman sanoi että kotimaisen elokuvan on pakko olla realistista hän viittasi juuri tähän, ehkä tietämättään. Sosiaalidemokraattiseen malliin maailmasta ei kuulu ajatus vapaaehtoisesta järjestyksenvalvojasta joka siivoaa kadut.

Siksi Mannerheimintiellä ajetaan 40km/h.

Väkivaltaisten elokuvien suuri nousu ajoittui 1960-luvulle. Dirty Harry oli esimerkkitapaus siitä kuinka sallivan yhteiskunnan liberaalit ja jeesmeininkiä promoavat tuulet olivat tulleet tiensä päähän. Harry Callahan oli läpeensä konservatiivi hahmo, joka laittoi pitkätukkaiset sekakäyttäjät magnumillaan ojennukseen. Ja juuri Harryn liki fasistinen vigilante- hahmo elää ja voi hyvin mutta hyvin harvoin suomalaisessa elokuvassa.

Olin kuitenkin yllättynyt tajutessani että tv:stä tulevan ruotsalaisen Beckin ilkeä komisario Gunvald Larsson on itseasiassa saman aikakauden lapsi kuin Dirty Harry, vaikka hän seikkailee keskellä hyvinvointivaltiota. Larsson esitelttin ensi kerran vuonna 1967. Sehän oli vain vuosi ennen kuin Clint Eastwood oli esiintynyt Rautaisessa Cooganissa, joka oli eräänlainen western-versio Likaisesta Harrystä. Tämä osoittaa että ruotsalaiskirjailijakaksikko joka loi vittumaisen Gunvaldin, oli hyvin kartalla siitä miten väkivalta ja politiikka liittyvät toisiinsa.

Larssonia ja Harrya yhdistää se että nämä toteuttavat katsojien salaisen fantasian. Pannaan asiat kerralla järjestykseen ilman papereiden täyttöä ja byrokratiaa. Turha kuunnella mitä tädeillä on sanottavaan, se ei auta kuitenkaan. Turha käydä äänestämässä. Parempi toimia.

Erona on tietenkin se että kirjoittajat jotka loivat Larssonin olivat marxisteja. Heille Gunvar Larsson oli jonkinlainen fasistinen pilakuva, ei esikuva, jota tuli ihailla. Kirjoittajille hyvinvointivaltio oli ilmeisesti lähinnä fasismia demokratian varjolla.

Nyt lienee parasta skarpata alussa esittämääni väitettä: suomalaisessa elokuvassa ei esiinny väkivaltaa koska...

Me olemme niin kritiikittömiä sosiaalidemokratian rakastajia. Toiseksi: väkivalta on aina kytköksissä politiikkaan ja tämä seikka unohtuu elokuvantekijöiltä. Siten elokuvia jotka kuvaavat väkivaltaa ei voi tehdä vain apinoimalla aikaisemmin tehtyjä väkivaltaisia elokuvia. Tarvitaan käsitys niistä valtasuhteista jotka omassa yhteiskunnassa vallitsevat, elokuvan ulkopuolella.

Kirjoitettaessa soi New YOrk Dolls: Dancing Backwards in HIgh Heels