Elokuvat

Sähköiskuja saavia norsuja , painiotteluita, joissa painijoiden jäsenet irtoavat. Ensimmäiset elokuvayleisöt sata vuotta sitten kohtasivat järjettömyyksiä valkokankaalla, ja unohtivat hetkeksi ikävänsä. Erityisesti takaa-ajosta tuli suosittu elokuvagenre. Nykyäänhän on vaikea olla katsomatta elokuvaa, jossa ei ajettaisi takaa. Onkin sanottu että meillä elokuvakatsojilla on häpeällisen alhainen maku, me voisimme katsella tunnista toiseen aivan typeriä juttuja. Mutta koska meidän on vaikea myöntää tätä, tarvitaan jotain, joka peittää tämän karsean todellisuuden: juoni. Takaa -ajo-kohtaukset täytyy ympätä osaksi tarinaa, joka "selittää" miksi takaa-ajo tapahtuu.

Tätä logiikkaa noudatellen voi seksikohtauksen kokoillan elokuvassa nähdä eräänlaisena sirkusnumerona, jolla tarkemmin ajatellen ei ole mitään tekemistä jutun juonen kannalta.

Getting in touch with my feminine side.

Siis sellaisia elokuvia joissa seksi ja sukupuoliasiat ovat esillä jollakin törkeällä, mutta kiehtovalla tavalla. Seksielokuva on ihan toinen homma kuin pornoelokuva. Oikeastaan pornoleffa on kärsimättömän väärinymmärryksen tulos. Seksielokuvassa kyse on eräänlaisesta nolosta, pinnanalaisesta kutkuttavasta fiiliksestä.

Moni näistä suttuisista elokuvista on elokuvaa puhtaimmillaan. Äskettäin julkaistu ruotsalainen dokumentti The Sarnos A Life in Dirty Movies esittelee lempeän hiljan poismenneen seksielokuvan veteraanin, Joe Sarnon vaimonsa Peggyn kera.

http://www.youtube.com/watch?v=P0HdBVkBkrs

Joe Sarno oli New Yorkista kotoisin oleva ns.sexploitaatio-genren uranuurtaja, joka teki paljon elokuvia amerikkalaisella rahoituksella Euroopassa, mm Ruotsissa. 1970-luvun kuluessa hän siirty sexploitaatiosta soft-coren kauttaa hc-pornoon. Kiintoisaa sexploitaatiossa on korostunut naisnäkökulma. Nykyään nämä "seksielokuvat" ovat jopa feministien suosiossa, kun pornovastaisuus on ollut poissa muodista. Sexploitaatio on hyvissä voimissa nykyäänkin, 1980-ja 1990-luvuilla se teki pesänsä ns. eroottiseen thrilleriin.

Genren tunnisti elokuvien nimistä joissa esiintyi sana instinct. Animal Instinct, Deadly Instinct, Basic Instinct.

Dokumentin julkaisun myötä olen iskenyt pikkutuhman soft-core vaihteen silmään, katselemalla itseäni peilistä huulipunat suussa. Koska nykyään miehekäs urostelu, hardkoreilu on ottanut isännyyden elokuvamaailmassa, pehmoporno tuntuu aidosti vastakarvaan kampaamiselta. Olen melkein kuin Al Pacino nahkalippiksessä eroottisessa thrillerissä Cruising (1980).

Sen lisäksi että olen melkein kuollut ikävääni peilin edessä, huulet punaisina, olen katsellut Joe Sarnon mestariteosta, Sin in the Suburbs, joka kuvaa nimensä mukaisesti omakotialueen seksileikkejä ja niiden jännittävyyttä. Siinäkin lähtökohta on tylsyys. Seksiin antaudutaan naamarit päässä kun on niin vitun tylsää.

Tylsyys on kaiken hauska lähtökohta.

Sarnosin elokuvien katselun jälkeen tuntuisi vähintään vähättelyltä pitää häntä pelkkänä likaisena setänä. Sarnos oli varmasti nero, joka käytti esimerkiksi Sin in The Suburbsissa ajankohtaista myyttiä epätoivoisesta kotiäidistä. http://www.dailymotion.com/video/xlu6fd_sin-in-the-suburbs_shortfilms#.US--IVeo0pA Hellojen desperaadot pystyvät vangitsemaan jännitteitä jotka kiehtovat vielä tänäkin päivänä. Eräs Sarnon kestoteema on ajatus naamiaisista. Seksi on aina osa jotain omituista peliä, jossa henkilöiden pitää peitellä henkilöllisyyksiään. Tätä voisi laajentaa elokuviinkin. Myös nekin naamioidaan usein joksikin. Vaikka huulipunalla, mukanokkelilla juonilla.

Olen snobi.

Jos katsoisitte nyt huoneeseeni, näkisitte seinän kokoisen kirjahyllyn, valkoviinilasin, boheemisti vinossa olevia papereita ja sanakirjan. Olen paljastanut tämän verran, mutta enempää en uskalla. Minulla on aina tunne että snobeja ei suvaita. Jos kertoisin teille, että pidän joistain asioista enemmän kuin toisista, että käytän puhuessani usein ilmausta "kenties" ja Hesaria lähinnä takan sytyttämiseen, voi olla joutuisin epäsuosioonne.

Helsingin Yliopiston miesten wc, kulttuurisnobin painajainen?

Kun olin koulussa, sanaa "snobi" käytettiin viittaamaan vain niihin, jotka pukeutuvat korostuneen kalliisti. Mutta minähän pukeudun rääsyihin, takkini haisee paskalle.Kuinka voisin olla snobi? Luultavasti snobiuden ytimessä eivät ole ulkonaiset seikat. Kunnon snobi suhtautuu halveksivasti niihin, jotka eivät hänen mielestään ansaitse hänen kunnioitustaan. Kunnon snobi on varma siitä, että on olemassa ihmisiä, joiden suosioon kannattaa pyrkiä, ja ettei kannata seurustella niiden kanssa jotka ovat hänen arvonsa alapuolella. Onkin tyypillistä erottaa kulttuurisnobit, sosiaaliset snobit ja älylliset snobit omaksi joukokseen.

Kulttuurisnobit ovat yleensä varmoja siitä, mikä on kulttuurisesti ala-arvoista. Äskettäin kommentaattori kommentoi blogimerkintääni toteamalla, että kirjoitukseni oli loistavan syvällinen, mutta tuskin meni yhdenkään lukijan jakeluun. Anonyymi oli sitä mieltä, ettää keskiverto City:n lukijaa kiinnostaa nussiminen, ei kulttuuri! Vaikka olinkin imarreltu, olin myös huolissani. Mieleni teki mieli kuiskata Anonyymin korvaan: hys hys, pidä nyt se pääsi kiinni, sinähän paljastat pian koko maailmalle millaisia helvetillisiä snobeja me olemme!

Snobius on tarttuvaa, ja minäkin olen kaivanut snobihattuni naftaliinista katsottuani juuri Francois Ozonin uuden elokuvan Vieras talossa, joka on mahtava. http://www.francois-ozon.com/en/videos (Snobinvihaajat voivat lopettaa lukemisen, koska seuraava ei kosketa teitä.)Vain kunnon snobi voi ymmärtää mitä merkitsee kohtaus, jossa elokuvan kulttuurisnobia esittävä kirjallisuudenopettaja(Fabrice Luchini) menettää tajunsa saatuaan voimakkaan iskun päähänsä. Hänen päähänsä osuu Louis Ferdinand Celinen "Niin kauas kuin yötä riittää."

Tämä kirja muuten ilmestyi viime vuonna uutena suomennoksena.

Ozonin elokuva tarttuu snobi-teemaan heti alussa. Kirjallisuudenopettaja lukee vaimolleen ääneen oppilaidensa äidinkielen aineita , ja toteaa että kaikki ovat surkeita. Nykynuoria ei kiinnosta enää kirjallisuus, vain pitsa, televisio ja Playstation. Sen vuoksi aineet ovat älyllisesti ala-arvoisia. Sitten hän kuitenkin juuttuu lukemaan erästä ainetta tavallista pidempään. Se on koukuttava, ja sitä paitsi perustuu sarjallisuuteen, siinä missä The Voice of Finlandkin. Opettaja pitää oppilaan kirjoituksista niin paljon, että haluaa lukea lisää. Hän jopa teeskentelee haluavansa opettaa tätä yksityisesti, vain varmistaakseen lukunautintonsa jatkuvuuden.

Katsojalla onkin vuorenvarma tunne, että tämä snobi onkin pelkkä teeskentelijä, hän ruokkii ylemmyydentuntoaa paksuilla tiiliskivillä joita syytää oppilaansa luettavaksi. Vieras talossa tuntuu vihjaavan, että todellinen opettaja on oppilas, että opettajat ovat snobeja, pitäessään kaikin voimin kiinni auktoriteettinsä suomasta ylimielisestä mielihyvästä.

Mutta lopussa kirjallisuudenopettaja saa siis yllämäinitun iskun päähän. Se symboloi hänen snobiudensa kuolemaa. Samassa hän menettää kaiken, kulttuurihaukka-vaimon, kirjahyllynsä, työnsä...hänestä tulee kulttuurisesta kimalluksesta riisuttu vanha paskalle haiseva äijä. Ainoa seikka, joka hänelle jää, on hänen ystävänsä oppilas ja tämän kirjoittamat tarinat. Yhtäkkiä hän on täysin samalla viivalla 16-vuotiaan pojan kanssa. Ehkä tämä snobiuden kuolema ja näennäisesti erilaisten ystävyys on elokuvan paras opetus. Se tunne, että snobius on lopulta pelkkää paskaa, vappunaamari, joka otetaan esiin kerran vuodessa, jos silloinkaan. Minä päätin lyödä sisäisen snobini tajuttomaksi nyt. Snobius on kuollut, eläköön snobius!

Tv-tuolissa istuu mies. Hän nostaa kankkua, pieraisee. Nainen joka istuu viereisellä tuolilla luo paheksuvan katseen mieheen.
"Sika" nainen sanoo.
Mies katsoo vihaisena naista.
"Teen kotonani mitä tahdon" hän toteaa ja pieraisee uudestaan. Nurkassa on televisiovastaanotin josta kantautuu laukauksia, hirnuntaa ja huutoja.
Saluunan tiskiin nojaa vihaisen näköinen mies, valmiina vetämään revolverin esiin.

Riippumatta siitä kuinka tyypillinen yllä kuvattu olohuonevignetti on, olen todistanut sen usein -niin monta kertaa etten enää saa sitä pyyhittyä pois mielestäni. Olen aina harrastanut vakoilua olohuoneissa joissa katsotaan tv-vastaanotinta. Kun ihmiset rentoutuvat, he usein paljastavat itsestään asioita. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä pitää suomalaisen miehen sohvallapiereskelelyä signaalina hänen yksityisestä sieluntilastaan. Todellinen paljastus on luonteeltaan koko yhteisöä koskeva. Sohvalla piereskelevä mies, ja häntä paimentava nainen on todellinen toisinto monista olohuoneista ympäri maailmaa.

Tuohon olohuonenäkymään tiivistyy koko länsimainen kulttuuri ja sen kätkemät jännitteet. Koti on mikrokosmos, pienoismaailma. Miehen huono käytös kotona liittyy hänen kodin ulkopuolella edustamiinsa arvoihin, lakiin ja järjestykseen ja samanaikaiseen tarpeeseen rikkoa lakia. Samaan aikaan kun mies on kotinsa herra, hänen oletettu vapautensa on uhattuna naisen taholta. Koska mies on epävarma vapaudestaan, hänen täytyy ottaa vapauksia, olivat keinot sitten kuinka lapsellisia tahansa.

Miksi mies siis piereskelee istuessaan sohvalla? Jane Tompkinsin mukaan lännenelokuvien peruskonflikti liittyy miehen kunniaan, siihen, että jossain on uroteko, joka odottaa tekijää. Tuo kunnia siihen liittyvine tekoineen kytkeytyy välttämättä siihen, mitä nainen ei miehen mielestä ymmärrä, tai mitä hän itse asiassa inhoaa. Nainen haluaa lopettaa, mitä mies on aloittamassa, -siis estää miestä aloittamasta tappelua, tekemästä vaadittavaa urotekoa. Miehen tehtävä taas on todistaa, että nainen ei kontrolloi häntä. Sohvalla piereskely on siis uroteon surkastunut muoto -sen vähemmän idealisoitu pikkuveli- jotain, mitä nainen (ja kenties moni muukin huoneessa olija)haluaa estää miestä tekemästä. Tekemällä teon, jota nainen ei halua miehen tekevän, mies palaa villiin luontoon, siihen romanttiseen järjestykseen, joka on lännenelokuvien symboliikan ytimessä.

Pieru on eräänlainen riisuttu statement, joka on suunnattu tasapainottamaan porvarillisen järjestyksen ja kodin arvoja, joita naisen tehtävä on tässä sisäistetyssä lännenelokuvan järjestyksessä on vahtia. Halu tehdä mitä huvittaa on peilikuva lännenelokuvan juonilinjasta: miehet matkalla jonnekin, pois kodista ja sen typerryttävästä rauhasta. Ampuessaan revolverilla cowboyt juhlistavat miehistä sohvallapiereskelyn logiikkaa. Kuva kodin ulkopuolella, ruotsinlaivalla vapaasti rellestävistä piereskelevistä miehistä rinnastuu tiukkaan äitihahmoon, naiseen, joka ei pidä väkivallasta eikä muustakaan vallattomuudesta.

Isänmaallisessa ajattelussa tavataan usein ajatus jonka mukaan naisen tehtävä vaimona on opettaa miestä:

"Ei ole ainoatakaan oikeinajattelevaa miestä, joka ei ole muuttunut uudeksi mennessään avioliittoon. Ja muutoksen syynä, milloin muutos on laadultaan oikeata, on naiseen kohdistuva kunnioitus. Tätä kunnioitusta ei mieheen luo se mitä hänellä itsellään on ja mitä hänen kaltaisillaan voi olla, vaan se mitä häneltä ja heiltä puuttuu, sydämen puhtaus, hieno säädyllisyydentunto, omatunnon herkkyys, väsymätön toisista huolehtiminen, näissä toimissa ilmenevä helppous ja varmuus yleensä siveys tapana, siveellinen käytös. (1858)

Kirjoittaja paskalla.

Sohvalla piereskelyn logiikka edellyttää konservatiivisen vision naisesta sivistyksen kannattelijana. Ehkäpä täydellisin muotoilu tämän miehen vapauden ja naisen vartijantehtävän jännitteestä löytyy äskeisestä J.V. Snellmannilta peräisin olevasta sitaatista. Yhteydet lännenelokuvien genreen ovat varmasti tiedostamattomia, mutta siellä ne silti ovat. Snellmannin hahmossa on yhtäläisyyksiä stereotyyppisen cowboyn kanssa, joka haluaa katkaista napanuoran vetämällä tiukan rajan miesten vapaan toiminnan alueelle. Snellmannin mukaan mies, koska hän lähtee ulos maailmaan, jättää toimintaansa ryhtyessäään kodin rauhan.

"Miehen tehtävä on siten käydä taistelua periaatteiden ja yhteiskunnan ja valtion olevien olojen välillä -se on hänen tehtävänsä juuri siksi että hän menee perheen ulkopuolelle, toimintaan joka ei noudata perheen piirissä vallitsevaa tapaa ja tottumusta." hän kirjoittaa vuonna 1858 julkaistussa artikkelissa "Opetuksesta tyttökouluissa", joka on samalla varhainen suomalainen pohdinta sukupuolten välisen tasa-arvon vaaroista.

Vaikka suomalaisuus rinnastuu sivistymättömyyteen, se on kuitenkin Snellmannille tarpeellinen tausta. Snellman on yksinäinen sankari, sheriffi jolla on vahva usko omaan oikeudentajuunsa. Korkeimmassa toiminnassa valtion hyväksi kykenee ainoastaan nero toimimaan omin neuvoin hän kirjoittaa.

Hyi helvetti-tyyppiset reaktiovideot levisivät vuonna 2007 kun video 2 Girls 1 cup esitteli tytöt syömässä kakkaa ja yrjöämässä sitä toistensa suihin. You Tube-palvelu täyttyi videoista joissa kuvattiin katselijoiden reaktioita.Sitten kaksi tyttöä kakkasi bussiin matkalla Turkuun. Ja taas: hyyii helvetti-tyyppiset reaktiot levisivät kuin syöpä. Palstat täyttyivät tuumailuista. Mitäs tämä nyt oli?

Hämmästyksen estetiikasta online-avaruudessa on kirjoittanut Susanna Paasonen http://www.onscenity.org/conf1/?p=625

Seurasi tyypillinen marsilaiset maassa-tilanne. Marsilainen ottaa käteensä maasta löytämänsä esineen, valkoisen A4:n, pyörittelee sitä hetken. Ihan järjetöntä. Sehän on tyhjä, sillä ei voi ajaa, sillä ei voi soittaa, siitä ei kuulu musiikkia. Sehän on pelkkää paskaa!
Marsilainen ei tajua A4:sta koska yksinään, ilman kynää tai printteriä sillä voi ainoastaan pyyhkiä...

Nyt median kakkaspektaakkelin yhteydessä on nostettu esiin Telley Savalas ja Marsalkka.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288537903962.html
Ilta-Sanomien päätoimittaja siteeraa kolumnissaan toista kirjoittajaa sanoessaan, että kakka-aiheisella lehtijutulla on samanlaista "vaikeasti määriteltävää" arvoa kuin mustalla Mannerheimilla.
Oletus on, että sievät valkoiset tytöt eivät kakkaa housuunsa bussissa ja tee siitä lehtijuttua, eikä kenialainen mies mielellään näyttele kansallissankaria valkoisesta kansallisankarista kertovassa elokuvassa.

Mikäli näin tapahtuu,herne menee sivistyneen ihmisen sieraimeen. Valkoinen Suomi-neito tahriintuu.

Määrittelemisen vaikeus on kuitenkin tahallaan jätetty hämäräksi. Miksi se nyt muka on niin vaikeaa? Ilta-Sanomien päätoimittaja viittaa suoraan meidän, siis lukijoiden reaktioihin. Inhottavat spektaakkelit mediassa osoittavat kuinka tyhmiä lukijat voivat potentiaalisesti olla, koska lukevat paska-aiheisia juttuja. Mutta vaikka aihetta vähätellään, poliittinen viesti on kuitenkin tämä: se mitä valkoisen tytön anuksesta tulee ulos, rinnastetaan kenialaiseen näyttelijään.

Paska ei ole vain biologiaa, sillä on kulttuuriarvo. Se on viesti arvojärjestyksestä. Paska on alhaista. Ja kukapa nyt alhainen haluaisi olla? Rasismin eräs ajatus on juuri tämä hierarkia sovellettuna rotuun.
Väitän että paskassa ei ole kyse pelkästä shokkiefektistä, jolla ei ole arvoa sinänsä, paitsi eräänlaisena tyrmäävänä keskustelun aloittajana.

Se että paska yhdistetään kuolemaan, helvettiin ja mustaan ihonväriin ei ole minun keksintöäni. Tästä puhui eräs englantilainen yhteiskuntatieteilijä jo 1960-luvulla. Tutkija viittasi siihen, että rasismi on kuin pinttynyt paska valkoisten, erityisesti pohjoiseurooppalaisten kansojen kultivoituneessa julkisivussa. Vaikka sitä yrittää kuinka valkaista tai hinkata, haju pistää nenään.

Toisin sanoen: kammo paskaa kohtaan on yhteydessä muukalaiskammoon.

Mistä me suomalaiset olemme oppineet niin koviksi puhtauden vaalijoiksi. Miksi paska on pahaa? Jäljet johtavat aapiskukkoon. Siellä suurten ikäluokkien ahnaasti lukemalla Kultaisen Aapisen sivulla 2 on kuva mustasta miehestä joka pesee itseään. Hän on ilmeisesti yltä päätä paskassa.
Alla oleva loru toteaa:

"Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan."

Tehdessäni juttua omista käytöshäiriöistäni peruskoulussa, http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2012/numero-9/hairikko-puhuu haastattelin aapiskukkonaista, tutkija Leena Koskea Joensuun yliopistolta. Hän sanoi että lialla on tärkeä rooli yhteiskunnassa.
Lika osoittaa kuka kuuluu ja kuka ei kuulu yhteiskuntaan. Se joka on paskainen, ei kuulu.
Nyt kun minulta kerran kysytään miksi jauhan tätä paskaa, vastaan: en ainoastaan siksi koska olen niin hämmästynyt. Etupäässä siksi, että paska on osunut tuulettimeen: siitä on tullut poliittinen kiistakapula. Paska on tärkeää, maailma on jakautunut sen tyrmääjiin ja puolustajiin.
Jos puolustaa paskaisia, voi saada puukon selkäänsä.
Nähdäkseni paskan vihaajat ovat oikealla. Tässä meemissä http://youtu.be/2KGUaQrrGj8 Hitler, paskafoobikko, tunnustaa paskan poliittisen merkityksen. Poliittisen kentän vasemmassa laidassa paskaan suhtaudutaan lämmöllä. Se on maanläheistä, humaania. Osa meitä.
Paskaan oikeistolaisen konservatiivisesti suhtautuvat ovat sitä mieltä, ettei pelkkä paska, ilman jaloa pyhittävää syytä kuulu lehtijuttuun.

Ulos lehdestä, ulos Suomesta.

Hetkinen. Hitler? Mitä tekemistä natseilla ja paskalla on toistensa kanssa? Ainakin tämä: natseilla on selvä käsitys siitä mikä on paskaa. Ihon kuuluu olla valkoinen. Jos näin ei ole, on tapahtunut erehdys.
Tai joku on paskantanut housuunsa, hieronut ja hieronut ympäri itseään sonnalla. Lisää paskalle sympaattista politikointia myös lärvikirjassa:
http://www.facebook.com/pages/Olen-kakannut-housuihini/435421643196902?ref=stream

Miksi valkoiset tykkäävät mustista jutuista? Tämä on aihe, josta on paljon kiistelty, myös elokuvien yhteydessä. Hyvä johdatus aiheen ongelmiin on tietenkin Christian Landerin blogista koottu kirja, Stuff White People Like. http://stuffwhitepeoplelike.com/ Siinä on nähtävissä se tyypillinen valkoisen henkilön aavistus, ettei hänessä ole mitään aitoa.

Jonkinlaisen aavistuksen sain kuunnellessani eteläafrikkalaista räp-aktia, Die Antwoordia. Aluksi ajattelin, kuten monet, että tässä on nyt aitoa valkoista työväenluokkaista uhoa. Sitten tietysti kävi, niin että taustalla oli jonkinlainen performanssi-mies, Watkin Tudor Jones.
http://www.youtube.com/watch?v=AIXUgtNC4Kc

Ehkä piinallisin kuvaus aiheesta löytyy Mike Judgen elokuvasta Konttorirotat. Siinä valkoinen mies laulaa hip-hopin tahdissa jonottaessaan ruuhkassa. Sitten yhtäkkiä iso musta mies ilmestyy asfaltille -autossa istuva valkoinen joutuu paniikkiin ja ruuvaa välittömästi ikkunan kiinni.
http://www.youtube.com/watch?v=GKlDBi0cyIA

Tämä kohtaus ON elokuvahistorian piinallisimpia. Jälkeenpäin minulla on aina tunne, että jos valkoinen katsojamme repeää nauruun, hän nauraa myös itselleen. Mutta mille me oikeastaan nauramme? Public Enemyn Chuck D ja Flavor Flav räppäävät jotakuinkin siihen tyyliin, että Elvis oli monille valkoisille sankari, mutta heille hän ei merkkaa paskaakaan. Elvis oli mustille räppäreille pelkkä rasisti ja imitaattori itsekin, ja kaiken lisäksi mutsinussija, kuten lännenelokuvista tuttu John Waynekin!

Minusta tämä Konttorirottien kohtaus kuitenkin jollain hirveällä tavalla osoittaa, että mustasta kulttuurista pitäminen ja sen inhoaminen ovat toisiinsa kytköksissä. Tutkija Eric Lottin mukaan Elviksen matkiminen on peilikuva siitä miten valkoisuus käytännössä toimii. Kyse on skitsofreniasta, pitämisen ja ei-pitämisen perverssistä vuorottelusta. Tilasta, jossa välillä tunnetaan itsensä kuninkaaksi, ja välillä valkoiseksi paskiaiseksi, joka matkii kuningasta. Elviksen matkimisen tarve antaa valkoisille mahdollisuuden tulla lähelle mustaa kulttuuria musiikillisen perinteen muodossa. Samalla Elviksen matkija kuitenkin jotenkin vaan unohtaa Elviksen olemuksen mustuuden - sen että oikea kuningas on musta. Hän suorittaa kulttuurin valkopesun kuin kuka tahansa meistä.

Onkin väitetty, että me kaikki tavalla tai toisella syyllistymme tähän skitsoon Elviksen matkimiseen vaikka emme olisi koskaan kuulletkaan Elvistä. (Päästäkseni tunnelmaan, olen katsomassa eräänlaista aiheeseen liittyvää klassikkoa nimeltä Kuherruskuukausi Vegasissa http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuherruskuukausi_Vegasissa)

Kaikki asiat josta valkoiset pitävät, ovat useimmiten yhdistettävissä jonkinlaiseen epämääräiseen "etnisyyteen". Esimerkiksi tango nauttii Suomessa lähestulkoon kansanmusiikin asemasta. Se tuntuu meistä verevältä ja autenttiselta. Tango on kuitenkin alun perin afrikkalainen festivaalitanssi jonka espanjalaiset ja muut eurooppalaiset omaksuivat joskus sata vuotta sitten -mustilta. Ainakin sata vuotta valkoinen nuoriso on tuntenut itsensä "cooliksi" kuuntelemalla mustien tekemää "alkuperäistä" musiikkia. On tietenkin ongelmallista puhua "alkuperästä". Silloin tulee usein sekaannuksia ja tuloksettomia muna/kana-väittelyitä. Jos kerran valkoiset kuitenkin näin paljon diggailevat mustia juttuja, miksi heillä on niin kova tarve rasistiseen valkopesuun? Miksi valkoisilla on niin kova tarve väittää : me olimme täällä ensin, jättäkää meidät rauhaan?

Mitä siis tapahtuu, kuin valkoinen henkilö nousee barrikadeille puolustamaan omaa kulttuuriaan, joka on ilmeisesti uhattuna? Koska hän tietää, ettei ole mitään todellista puolustettavaa, on puolustaminen tuhoon tuomittua. Siitä tulee takuuvarmaa urpoilua, jota ei mittaa järki eikä mikään muukaan mittalaite.