Olen snobi.
Jos katsoisitte nyt huoneeseeni, näkisitte seinän kokoisen kirjahyllyn, valkoviinilasin, boheemisti vinossa olevia papereita ja sanakirjan. Olen paljastanut tämän verran, mutta enempää en uskalla. Minulla on aina tunne että snobeja ei suvaita. Jos kertoisin teille, että pidän joistain asioista enemmän kuin toisista, että käytän puhuessani usein ilmausta "kenties" ja Hesaria lähinnä takan sytyttämiseen, voi olla joutuisin epäsuosioonne.
Helsingin Yliopiston miesten wc, kulttuurisnobin painajainen?
Kun olin koulussa, sanaa "snobi" käytettiin viittaamaan vain niihin, jotka pukeutuvat korostuneen kalliisti. Mutta minähän pukeudun rääsyihin, takkini haisee paskalle.Kuinka voisin olla snobi? Luultavasti snobiuden ytimessä eivät ole ulkonaiset seikat. Kunnon snobi suhtautuu halveksivasti niihin, jotka eivät hänen mielestään ansaitse hänen kunnioitustaan. Kunnon snobi on varma siitä, että on olemassa ihmisiä, joiden suosioon kannattaa pyrkiä, ja ettei kannata seurustella niiden kanssa jotka ovat hänen arvonsa alapuolella. Onkin tyypillistä erottaa kulttuurisnobit, sosiaaliset snobit ja älylliset snobit omaksi joukokseen.
Kulttuurisnobit ovat yleensä varmoja siitä, mikä on kulttuurisesti ala-arvoista. Äskettäin kommentaattori kommentoi blogimerkintääni toteamalla, että kirjoitukseni oli loistavan syvällinen, mutta tuskin meni yhdenkään lukijan jakeluun. Anonyymi oli sitä mieltä, ettää keskiverto City:n lukijaa kiinnostaa nussiminen, ei kulttuuri! Vaikka olinkin imarreltu, olin myös huolissani. Mieleni teki mieli kuiskata Anonyymin korvaan: hys hys, pidä nyt se pääsi kiinni, sinähän paljastat pian koko maailmalle millaisia helvetillisiä snobeja me olemme!
Snobius on tarttuvaa, ja minäkin olen kaivanut snobihattuni naftaliinista katsottuani juuri Francois Ozonin uuden elokuvan Vieras talossa, joka on mahtava. http://www.francois-ozon.com/en/videos (Snobinvihaajat voivat lopettaa lukemisen, koska seuraava ei kosketa teitä.)Vain kunnon snobi voi ymmärtää mitä merkitsee kohtaus, jossa elokuvan kulttuurisnobia esittävä kirjallisuudenopettaja(Fabrice Luchini) menettää tajunsa saatuaan voimakkaan iskun päähänsä. Hänen päähänsä osuu Louis Ferdinand Celinen "Niin kauas kuin yötä riittää."
Tämä kirja muuten ilmestyi viime vuonna uutena suomennoksena.
Ozonin elokuva tarttuu snobi-teemaan heti alussa. Kirjallisuudenopettaja lukee vaimolleen ääneen oppilaidensa äidinkielen aineita , ja toteaa että kaikki ovat surkeita. Nykynuoria ei kiinnosta enää kirjallisuus, vain pitsa, televisio ja Playstation. Sen vuoksi aineet ovat älyllisesti ala-arvoisia. Sitten hän kuitenkin juuttuu lukemaan erästä ainetta tavallista pidempään. Se on koukuttava, ja sitä paitsi perustuu sarjallisuuteen, siinä missä The Voice of Finlandkin. Opettaja pitää oppilaan kirjoituksista niin paljon, että haluaa lukea lisää. Hän jopa teeskentelee haluavansa opettaa tätä yksityisesti, vain varmistaakseen lukunautintonsa jatkuvuuden.
Katsojalla onkin vuorenvarma tunne, että tämä snobi onkin pelkkä teeskentelijä, hän ruokkii ylemmyydentuntoaa paksuilla tiiliskivillä joita syytää oppilaansa luettavaksi. Vieras talossa tuntuu vihjaavan, että todellinen opettaja on oppilas, että opettajat ovat snobeja, pitäessään kaikin voimin kiinni auktoriteettinsä suomasta ylimielisestä mielihyvästä.
Mutta lopussa kirjallisuudenopettaja saa siis yllämäinitun iskun päähän. Se symboloi hänen snobiudensa kuolemaa. Samassa hän menettää kaiken, kulttuurihaukka-vaimon, kirjahyllynsä, työnsä...hänestä tulee kulttuurisesta kimalluksesta riisuttu vanha paskalle haiseva äijä. Ainoa seikka, joka hänelle jää, on hänen ystävänsä oppilas ja tämän kirjoittamat tarinat. Yhtäkkiä hän on täysin samalla viivalla 16-vuotiaan pojan kanssa. Ehkä tämä snobiuden kuolema ja näennäisesti erilaisten ystävyys on elokuvan paras opetus. Se tunne, että snobius on lopulta pelkkää paskaa, vappunaamari, joka otetaan esiin kerran vuodessa, jos silloinkaan. Minä päätin lyödä sisäisen snobini tajuttomaksi nyt. Snobius on kuollut, eläköön snobius!
Kirjoitettaessa soi K-Tone: Lust for Death
