Elokuvat

Bemarityyppi pitää ehdottomasti erottaa volvotyypistä. Volvotyyppi on liberaalin eliitin edustaja, joka rakastaa rauhaa ja turvallisuutta. Häneen törmätään usein elokuvissa. Silloin hän on tavallisesti luovan luokan edustaja; toimittaja, kirjailija tai arkkitehti. Olennaista on, että kun henkilö nähdään ajamassa laatikonmallista Volvoa, hänen moraaliinsa voi luottaa. Hän äänestää vasemmistopuolueita.

Laatikko-Volvo takaa, että jauhot on pussissa puhtaina.

Alunperin musta hahmo merkattiin lännenelokuvissa mustalla stetsonilla. Sankarilla oli valkoinen stetsoni. Nykyään keskiluokan sankari merkitään joko Toyota Priuksella tai Volvolla.

Bemarityyppi on ikävä ihminen. Häntä tulee vihata. Kun hän ajaa autoa hän ei käytä vilkkua. Hän on pilkallinen vittupää, joka painaa kaasua kohdatessaan itseään hitaamman kanssa-autoilijan.Turha sanoa, että hän pitää perässäajamisesta. Bemarityyppi ei kannata tasa-arvoa. Ihanteena on keskiluokkainen turvallinen elämä, jossa ainoa jännittävä asia on kaahailu. Silloin on tärkeää, että naispuoliset henkilöt istuvat apukuljettajan pallilla. Pakettiin kuuluu omakotitalo ja vuosittaiset aurinkomatkat. Poliittisesti bemarityyppi on oikealla, ja kannattaa yhteiskuntaa jossa valtio ei sotkeudu hänen asioihinsa.

Ai niin, unohdinko sanoa, että bemarityyppi on mies?

Bemarityyppi on viimeikainen esimerkki siitä mistä käytetään nimitystä kansanpiru, folk devil. Kansanpiru on moderni stereotypia. Sen avulla keskustelijat voivat erottaa oikein ajattelevat ja väärin ajattelevat toisistaan- ja tuntea olevansa oikein ajattelevien seurassa. Kansanpiru on -kuten nimi ilmoittaa- usein epämiellyttävä kuvitteellinen hahmo, jolla on juurensa todellisuudessa. Ja tietenkin kirjoissa ja elokuvissa.

Usein kansanpirut yhdistetään moraalisiin paniikkeihin. Moraalinen paniikki syntyy poikkeuksetta media-avusteisesti. Jos otsikoidaan väkivaltainen kuolema, johon liittyy videopelien pelaamista tai elokuvien katselua, on paniikki valmis. Piruna voivat, tapauksesta riippuen, toimia videopelit jotka muuttavat pelaajat verenhimoisiksi tappajiksi, tai huoltajat jotka sallivat lasten pelata.

Pirulliseen tyyppiin voidaan heijastaa ikävät negatiiviset ominaisuudet, joihin itse mielellään halutaan ottaa etäisyyttä.

Kansanpiru on tavallisesti nuorisoryhmän edustaja: skinhead, satanisti tai teini ostarilla. Toisinaan koko kansan pirun aseman saavuttamiseen riittää, että on yksinkertaisesti ulkopuolinen, maahanmuuttaja. Kotoinen kansanpiru on luuseri, joka elää yhteiskunnan tuilla: sosiaalipummi.

Huomioni on kuitenkin kiinnittynyt tapaan, jolla liikennekulttuuri synnyttää bemarityypin kaltaisia negatiivisia myyttisiä hahmoja. Näille myyteille on ominaista arkipäiväisyys. Ne ovat osa arkikokemusta eikä niitä usein edes ajatella enemmistön elämää helpottavina tarpeellisina yksinkertaistuksina.

Tarpeellinen kansanpiru on siksi, että se tekee enemmistön elämän helpommaksi. Bemarityypin kaltaisten myyttisten miesmoukkien juuret juontavat 1990-luvulle. Silloin brittiläisessä mediassa alettiin puhua valkoisia pakettiautoja ohjaavista miehistä, white van maneistä.

Tyypillinen white van man on bemarityypin köyhempi versio. Hän on tavallinen suhari; lähettiauton kuljettaja jolla on agressiivinen ajotyyli. Hän kuuntelee kovalla musiikkia eikä koskaan siivoa pakettiauton hyttiä. Hän viheltää nähdessään naisia ikkunasta. Turha on odottaa että hän pysähtyy suojatien eteen, paitsi jos vetävän näköisiä kimuleita on sitä ylittämässä.

Koko kansan tietoisuuteen tämä tuntematon moukkamainen pakettiautonkuljettaja tuli BBC:n komediasarjassa White Van Man. Ja vaikka sarja hyllytettiin, siitä ollaan parhaillaan tekemässä myös versiota yhdysvaltalaisen ABC -tuotantoyhtiön toimesta.

Tiekulttuurin synnyttämien stereotypioiden klassikko on kuitenkin Mondeomies. Tuleva pääministeri Tony Blair piti puheen vuonna 1992. Siinä hän kertoi kuinka oli tavannut ääntenkalastelumatkalla entisen Labour-puolueen äänestäjän, josta oli yhtäkkiä ryhtynyt äänestämään Toryja. Blair pani merkille, ennenkaikkea, miten mies kiillotti Ford-merkkistä henkilöautoa omakotitalonsa pihalla. Blairille henkilöautoon henkilöityi koko poliittisen kentän muutos.

Sitä mukaa kun ihmiset vaurastuvat, heidän on entistä vaikeampaa äänestää työväenpuolueita. Ford Mondeosta tuli 1990-luvulla konservatiivien hallitsemassa Britanniassa todellinen menestystarina firmojen hankkimana työsuhdeautona ja samalla myös poliittinen symboli.

Nimitys Mondeomies on satiiri pikkupomosta, maailmanmiehestä. Nimi Mondeo ei ole mitään kieltä. Kyseessä on Fordin yritys luoda keinotekoinen sana, joka kuulostaa sanalta maapallo mahdollisimman monella kielellä. Mondeomies ei koskaan poistu autostaan. Maailma on mondeo, miellyttävällä kamelinnahkalla ja eebenpuu-jäljitelmällä vuorattu henkilöauton hytti.

Olen nolostunut,sillä nauran usein ilman syytä. Vaikkapa vain nähdessäni kasvoilla sykkivän tirskauksen. Alan nauraa. Toinen kysyy mille nauran, ja minä vastaan etten osaa vastata. Olen tyhjännauraja. Ja sitten alan nauraa uudestaan.

Koska nauru on kaikista taudeista tarttuvin, joillakin on tarve tehdä huumorista älykästä. Meidän nauruumme on aina koodattu ripaus ylemmyydentunnetta. Haluamme nauraa vain, jos tiedämme että on olemassa joku, joka ei tajua mille me nauramme. En osoita ketään sormella --- varsinkaan hipsteriystävääni, joka äskettäin valisti minua suuresta kuilusta yksikameraisten ja monikameraisten tilannekomedioiden välillä. Ystäväni oli suuri yksikameraisten komedioiden (Girls, Puisto-osasto, New Girl, Community, The Office) ystävä. Yhdellä kameralla kuvatut telkkakomediat ovat kuulemma ensinnäkin laadukkaampia. Niissä on enemmän elokuvan tuntua. Huumori on usein monimutkaista. On myös lokaatiokohtauksia. Ja mikä parasta, yksikameraisista puuttuu laughing track eli naururaita. Niille, jotka pitävät älykkäästä huumorista, ajatus kasvottomasta höröttämisestä muiden mukana on korkeintaan hyvä aihe parodialle, kuten The Extras-ohjelmassa.

Lapsikin osaa nauraa.

Well, kolmas silmäni näki tässä hahmotellussa jännitteessä (multi cam vs. single cam sitcom) sukulaisuussuhteen siihen kuiluun, jonka voi havaita sinkulafillareiden ja monivaihdefillareiden välillä. Monivaihdepyörä on ajan hermolla keikkuvalle hiukan onneton jäänne ajoilta kun faija pakotti polkemaan.(Tosin erottautumisen logiikka keksii aina uusia tapoja olla omaperäinen. Siinä mielessä 6-vaihteinen ysärikäyris voi olla jo nyt ehdottoman hip).

Kun ensimmäiset suositut tv:n tilannekomediat ilmestyivät 1950-luvulla, niitä tuli tavaksi kuvata talossa, josta puuttuu yksi seinä. On helpompi toimia, kun kaikki näyttelijät ovat läsnä yhtä aikaa. Näitä kuvattiin usealla kameralla. Tämä on halvempaa. Parhaimmat tällä tavalla toteutetut sarjat saavat katsojan unohtamaan sen ahtaan paikan kammon, jonka ulkokohtausten puuttuminen aiheuttaa.

It-joukko on viimeaikainen esimerkki monella kameralla kuvatusta tilannekomediasta. Tekijät ovat ilmoittaneet halunsa vastustaa no laughing track-trendiä. Olen usein nauranut sarjalle, huolimatta tunteesta että olen pudonnut tv-viihteen kelkasta. On nimittäin tapana sanoa, että ne joiden sukupolvinen ja -puolinen avainkokemus ajoittuu 1990-luvulle, ovat kasvaneet valmiiksi naurettujen monikameraisten amerikkalaisten tilannekomedioiden vaikutuspiirissä. Sellaisten kuin Frendit. Toisin kuin vuonna 1990 syntyneet, he tuntevat olonso kotoisaksi seinättömän talon valmiiksinauretussa valtakunnassa.

It-joukon osalta kyseessä on kuitenkin havainto, että toisin tekeminen voi olla sinänsä huvittavaa. Kun kaikki fiksut nauravat Girlsille ilman live-yleisön esinaurua, me idiootit nauramme ilman mitään järkevää syytä samaan tahtiin naururaidan kanssa. http://www.youtube.com/watch?v=nn2FB1P_Mn8

Jos tarkkailee aikuisia julkisessa tilassa, huomaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, aikuiset hengailevat harvoin.Toiseksi, aikuiset liikkuvat harvoin porukassa.Kun aikuiset kertovat "henganneensa", tavoitellaan vapauden tunnetta, joka tosiasiassa on kadonnut. Uusi brittileokuva Broken esittelee yksinäisiä aikuisia.Näyttää siltä, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee kasvavaa yksinäisyyttä. Kaikenlainen ryhmässä notkuminen loppuu. http://www.youtube.com/watch?v=q-tc9rJQBFU

Aikuisia "hengailemassa" pariisilaisella asemalla.

Jos aikuiset kuitenkin hengaavat, se tapahtuu yksin. Puhutaan hiukan snobimaisella äänellä vaikkapa flanöörauksesta. Flanööri (flaneur) syntyi viime vuosisadalla osana modernia kaupunkikulttuuria. Flanööreiksi sanottiin yksinäisiä miehiä, jotka kävelevät huvikseen. Flanööri käveli niillä alueilla kaupungissa, joissa myydään ja ostetaan, etenkin kauppakujilla. Flanööri ei tietenkään ostanut mitään. Hän vain oli, hengaili ja tarkkaili ohikulkijoita.

Flänööri, suuri pariisilainen tyhjäntoimittaja, jolla on pokkaa lorvia.

Kauppakujat, joissa hän hengaili, olivat tavaratalojen ja myöhemmin ostareiden edeltäjiä. Flanööri on edelleenkin joillekin aikuisille boheemi sankari, joka kaivetaan naftaliinista, kun haetaan oikeutusta lorvimiselle julkisessa tilassa.

Flanöörin hienostuneesta arroganssista on iso hyppy nykyiseen ostarikeskusteluun. Kenellä on lupa pyöriä kauppakeskuksissa? Jos elokuviin on uskominen, ostari on lostari, siellä pyörii luusereita. Nuorisoa ja zombeja. Esimerkiksi George Romeron Kuolleiden aamunkoitto esittelee the ultimate fashion victimin: hahmon joka vielä kuolleenakin käy ostoksilla. Mall Ratsissa (1995) me tapaamme potentiaalisesti uhkaavan jengin nuoria, jotka häiritsevät kunniallisia shoppailijoita, ja tietenkin stereotyyppisen kusipään, ostarin vartijan.

Vaikka kukaan ei vielä ole osannut tyhjentävästi vastata, miksi nuoret hengaavat ostospaikkojen tuntumassa, olisi ehkä ehkä hyvä aloittaa tästä: samasta syystä kuin flanöörikin. Mutta nuoret ovat potentiaalisesti uhkaavia, koska he eivät ole yksin. Heiltä puuttuu flanöörin boheemi aura, eivätkä he ole toisaalta ikuisesti ostoksilla olevia zombejakaan.

Aikuisten käsitys julkisesta tilasta: puhelinkoppi jossa voi lääkitä yksinäisyyttä.

Zombissa kiteytyy aikuisuuden kuva hengailusta, yksinäinen hahmo joka on täydellisesti sulautunut joukkoon, jonka aivoista on tullut papu. Zombissa kiteytyy sivistyneen aikuisen halveksinta massaa kohtaan.

Nuoret kauppakeskuksessa ovat massaa, jota pitää väistellä, joka voi käyttäytyä uhkaavasti. Olenkin vakuuttunut, että nuorison uhkaavuuden ytimessä ei ole mikään hämärä "nuoruus" tai "tilojen puute". Kyse on aikuisten maailmaan sisältyvästä jännitteestä yksinolon ja ryhmässäolon välillä. Koska aikuiset suosivat yksin liikkumista julkisessa tilassa, minkä tahansa näkyvän ja äänekkään ryhmän (nuoret, zombit) kohtaaminen aiheuttaa panikointia.

Kun aikuiset esiintyvät julkisessa tilassa toistensa seurassa, on tavallisesti kyseessä vakava juttu: mielenosoitus, sotilasparaati, vallankumous tai pikkujoulut. Useinhan mielenosoitukset startataan toreilta, noista entisajan kauppakeskuksista. Olisiko demokratian mukaista, että aikuistenkin joukkoliikehdintä siirtyisi viimein Hakaniemestä Kampin keskukseen, nuorten esimerkkiä seuraten? Ehkäpä aikusetkin voisivat ottaa hengaillen katutilan haltuun kauppakeskuksilta, noilta metallisilta mustekaloilta? Katutilan demokraattisuus on meidän kaikkien etu. Todellisuudessa meidät kitaansa nielevä monsteri on varustettu liukuovilla. Nieltyään meidät se pakottaa osallistumaan spektaakkeliin nimeltä "miellyttävä ostoskokemus".