Mehän tiedämme, että Salatut elämät kertoo Helsingin Eirassa sijaitsevan kerrostalon asukkaiden elämänpiiristä. Siellä ne Sepot ja muut Suominaamat seikkailevat - en tiedä onko Seppo tulossa mukaan tämän Suomen ensimmäisen saippuoopperan leffaversioon. Tuotantoyhtiö on päättänyt julkaista trailerin tänään torstaina-ehkä arvoitus ratkeaa piankin. Se ainakin tiedetään, että elokuvassa seikkaillaan ruotsinlaivalla.
FremantleMedia on eräs maailman suurimmasta tv-ohjelmien ja formaattien tuottajista. Sen päämaja on Lontoossa. Sillä on oikeudet mm. Idolsiin. Wikipedian mukaan firman toimari on heppu nimeltä Cecile Frot-Coutaz. Lieneekö Cecile koskaan väijynyt Salkkareita? Tai sen unkarilaista serkkua Baratok Koztia? Tai saksalaista Gute Zeiten Schlechte Zeitenia? Tai Italian Un Posto al Solea? Nämä ovat ylikansallisen yhtiön tuottamia kansallisia "sarjadraamoja". Siis tuttuja turvallisia Salkkareita vähän eri näyttelijöillä, vähän eri kielellä.
kuva:kauhunhetkiä botskilla
En ole varma ollaanko muissa maissa tekemässä vastaavia spin offeja kuin Salkkarit The Movie.
Kun FremantleMedia ryhtyi tekemään Salatut elämät -elokuvaprojektia tunnetuksi, tarkoitus oli tuottaa jonkinlainen kotimainen vastine Twilight -sukupolvelle.
Jostain syystä tästä tulee mieleen 1960-luku jolloin hittejä piti "kääntää" suomeksi. Silloin Danny lauloi kesäkadusta, koska pre-peruskoulu-yleisö tuskin olisi hyräillyt takkuilematta Summer in the Cityä.
Kuka keksi pistää "Cinè" Espoon yhteyteen? Tuhlasin juuri kolme minuuttia oikean näppäinyhdistelmän löytämiseen,voidakseni kirjoittaa tuon ranskalaisen komeasti kallellaan olevan baskeri-laksantin. Turha sanoa, että espoolaisessa ranskalaisuuden tavoittelussa on jotain koomista!
Espoosta on lyhyt matka Saksaan. Todella suuri osa festarin elokuvista on Berliinin elokuvajuhlien satoa. Niinpä minäkin olen saanut tekosyyn lihavoittaa saksalaisen elokuvan lukutaitojani. Totta puhuakseni, saksalaisen elokuvan tuntemukseni on ohutta. Se perustuu tutulle stereotypialle jonka mukaan kaikki saksalaiset ovat himonussijoita, pornon suurkuluttajia -ja tuottajia.
Niinpä kun näin Christian Petzoldin hienon ja kultturellin teoksen nimeltä Barbara, koin jatkuvasti syyllisyyttä alastomista mielleyhtymistä, joita elokuvaa katsoessani jouduin mielestäni hätyyttelemään. Olin varma, että kohta elokuvan vähäeleinen lääkäriä esittävä blondi tekee Jalluista tutun tukanavauksen, levittää haaransa villin rodeon alkaessa leikkaussalissa.
kuva:ah, Barbara
Niin ei tietenkään käynyt. Ilmeisesti stereotypiat ovat joskus väärässä. Oikeastaan Barbarassa ei ollut nimeksikään rakkautta, vaikka sen sensuellissa päätähdessä olikin jotain tukahdutetun kiihkeää. Tämän elokuvan luostarimainen viileys johtui siitä että tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun DDR:ään. Kuvissa vilahtelee runsaasti laatikonmuotoisia autoja, miehillä on pulisongit y ms. Mutta perusjännite hahmojen välillä syntyy lännen ja idän, kapitalismin ja ...mikä se toinen nyt oli välillä.
kuva: Barbaran päätähti
Tarinan opetus on yksinkertaisesti tämä: nuori lääkäri tahtoo maistaa kapitalismin hedelmää, mutta joutuu mussuttamaan Rainbow-rusinoita. Eli alusta alkaen katsojan eteen loihditaan kuva kurjistumiskehityksestä: hänen elämänsä on alamäkeä koska hän, kaunis nainen ei saa käyttää sukkahousuja eikä naida niin paljon kuin huvittaa, eikä bailata Berliinin yössä. Siis tässä vaiheessa näyttää että elokuvasta on tulossa eräänlaista kapitalismin epäsuoraa juhlintaa. Näytetään katsojille: katsokaa, jos meillä ei olisi kapitalismia, näin vittumaista olisi elämä.
Mutta yhtäkkiä elokuvan edetessä käy ilmi että tämä kapitalismin iltasatu väistyy syrjään. Päähenkilön Mersulla ajava kapitalisti-poikaystävä saa monoa ja vaihtuu Warthburgia ajavaan pitkätukka-renttuun. Ja tämä on lopulta elokuvan tag-line.
Monoa kapitalismille. Mitä iistimpää sen siistimpää.
Kenkää sille nilkille joka tahtoo vain brassailla isoilla stereoillaan. Elokuvan lopussa näyttää että elokuva on tehnyt täyskäännöksen alun oletuksista.
Ja itseasiassa, minä en ole ainoa joka tekee tämän terävän havainnon. Petzoldin sanotaan elokuvantekijänä kuuluvan Berliinin kouluun. Onkin väitetty että tämän "koulun" eräitä piirteitä on kyseenalaistaa ne mutkattomat yleistykset joita me tavallisesti teemme.
Sanotaan että viimeisen kymmenen vuoden ajan saksalaiset elokuvat ja kirjat ovat olleet poikkeuksellisen kiinnostuneita nykyisen taloudellisen järjestelmän suhteesta yksilöiden onnellisuuteen. Vaikka Barbara sijoittuu DDR:ään, se muistuttaa päänsisäisestä muurista joka edelleen on murtumatta.
Yle Areenasta voi seurata torstai-aamuna Suomen Marsalkka -elokuvan tiedotustilaisuutta. Tilaisuudessa julkistetaan näyttelijät ja traileri. Tilaisuus kestää reilun tunnin. http://areena.yle.fi/tv/1635905
Blogissaan tuottaja, Erkko Lyytinen toteaa että on tullut selväksi, että elokuva tulee poikkeamaan "joiltain osin" ennakko-odotuksista. Hän lisää, että elokuvan julkistustilaisuuden myötä on odotettavissa että ne, jotka suhtautuvat hankkeeseen vihamielisesti, tulevat leppymään.
Lyytisen blogauksesta välittyy tunne, että elokuvantekijää ahdistaa. Lyytinen lisää toivovansa, että voisi toteuttaa projektinsa loppuun ilman väkivallan uhkaa.
En usko, että ne jotka ovat vihoissaan tulevat kuitenkaan leppymään. Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että ne jotka tahtovat, tuohtuvat, vaikkeivät koskaan mitään elokuvaa näkisikään.
Mitä yhteistä on Jeesuksella, Mannerheimilla ja Mikki Hiirellä?
Heistä kaikista on tehty elokuva. Heihin kaikkiin on mahdollista suhtautua fanaattisesti.
Mutta jos minulta kysytään, Jeesus on lähempänä Mannerheimia kuin Mikki Hiirtä. Siis mikäli katsojien tosikkomaisiin reaktioihin on uskominen. Olen varma että monetkaan uskovaiset eivät koskaan nähneet vuonna 1968 julkaistua italialaista elokuvaa Black Jesus.
Tämä kaikki ei tietenkään lupaa hyvää, onhan tunnettua että Jeesuksesta kertovat elokuvat ovat useimmiten roskaa.
Jos minun pitäisi nyt valita katsonko valkokankaalta Mikki Hiirtä, Jeesusta vai Mannerheimia, valinta tapahtuisi luultavasti Mikki Hiiren ja Mannerheimin välillä. Ei siksi, ettenkö pitäisi Jeesuksesta.
En yksikertaisesti pidä Jeesuksesta kertovista elokuvista. Monille -kuten Mannerheim-leffan herättämät reaktiot tuntuvat osoittavan- näiden kahden ulottuvuuden, leffan ja sen ulkopuolisen avaruuden erottaminen toisistaan ei onnistu.
Kokeilin äsken loggautua amerikkaiseen online-leffapalveluun, Netflixiin. Vastaus: Sorry, Netflix is not available in your country yet. Ei vaikuta miltään maapalloistuvan maailman globaalilta tervetuloa-meiningiltä.
Ilmeisesti Netflixin systeemi on tekijänoikeusbyrokratian raskauttama. Leffapuolella tekijänoikeuksien sanotaan olevan viisi vuotta musabisnestä jäljessä.
Spotify, ei saatavilla Ruotsissa.
Minun ei tarvitse odotella Netflixiä. Nimittäin, törmäsin Mubiin, online- leffateatteriin.
Le Web-konferenssissa Lontoossa esiintyi tänä kesänä perustaja, turkkilaissyntyinen Efe Cakarel. http://london.leweb.co/
Hän esitteli yleisölle palvelunsa. Mottona oli usein kuultu sana: globaali.
Niin globaali kuin netti väittääkin olevansa, se ei ole sitä.
Tosin Mubin kotipaikka on siellä missä Facebookin, eli Palo Altossa Yhdysvalloissa. Silti Cakarel ei usko että Palo Alto on maailman napa. Ilmeisesti kaupunki, jossa on maailman eniten Facebook-käyttäjiä on Bangkok.
Cakarel muistutti että maailman netinkäyttäjistä 13% asuu Yhdysvalloissa.
Loput olemme me.
Siis 87%.
Enemmistö.
Kuinka kauan meidän on odotettava että USA lakkaa hallitsemasta Internetiä? Ja milloin tapahtuu vallankumous? Nämä olivat Cakarelin esittämiä kysymyksiä.
Otin juuri puhelimellani yhteyttä Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon Helsingissä.
Kysyin elokuvaa. Minulle sanottiin että tätä elokuvaa ei ole tällä hetkellä saatavilla katseluun. Ja jos on joskus tulevaisuudessa, sen katselu maksaa 5,20e /tunti.
Katselua varten minun pitää varata katseluhuone, joka sijaitsee jossain Suvilahdessa. Mikäpä siinä jos on aikaa. Pidän hengailusta.
Mutta äsken tilasin elokuvan Mubista hintaan 2,90.
Cakarel perusti Mubin juuri kuvatunkaltaisen saatavuusongelman innoittamana. Hän yritti kerran katsoa elokuvaa netistä läppärillään kahvilassa. Se ei onnistunut. Vuonna 2008 hän perusti firman joka korjaisi puutteen. Tai ainakin yrittäisi.
Siksikö, että se on tarina kahdesta varkaasta? Juuri siksi. Olen saanut tarpeekseni varkaille vittuilusta. Kuka varkaita enää puolustaa? Äskettäin aamun Hesari aloitti ruoskimalla rehellisiä rikollisia "Yhteiskunnan ei pidä tukea rikollisuutta" (Hs 1.8. 2012)
Mutta jos katsomme totuutta karvoihin, harva hyvä elokuva tulee toimeen ilman rikollisuutta. Ilman rikollisia esikuvia, viihde olisi paljon köyhempää. Kunnialliset isukit ahmivat olohuoneittensa sohvilla surutta tarinoita mafiosoista, ja seuraavat dekkareissa kun tatuoidut pojat imevät koksua sieraimeen, samalla kun vaimo tuo hillovoileipää olkkariin.
Pahikset ovat bensa, joka sytyttää elokuvan liekkeihin. Tavallaan kaikki tarinoiden kuluttajat tukevat rikollisuutta. Vaikka rikollisilta evättäisiinkin työttömyystuki, ei heiltä voi evätä sitä epäsuoraa tukea jonka herkullinen tarina katsojassa aikaansaa. Rikolliset ovat se syntipukki, jota ilman me tavikset emme voi tuntea olevamme todellisuudessa kunniallisia.
3 Simon katsoja kokee juuri tämän ristiriidan; hän komppaa päähenkilöitä, samalla kun kuuntelee näiden soljuvaa dialogia. Silti hän tietää että tyypit ovat asuntovarkaita.
Ohjaajan mukaan dialogille annettiin painoarvoa elokuvaa tehtäessä. Ilmeisesti Suomessa ei yleensä kiinnitetä tähän huomiota, eikä tehdä elokuvia joissa dialogi todella toimii. Niinpä 3 Simon kohdalla aikaa meni dialogin treenaamiseen enemmän kuin itse kuvauksiin. Näyttelijät eivät olleet ammattilaisia. Kenties juuri tästä syystä tulos on miellyttävä.
3 Simossa siis puhutaan paljon. Tässä tapauksessa puhuminen on kultaa.
3 Simoa on monessa mielessä velkaa Coenin veljesten leffoista tutuille kusisille paikoille. Siis tilanteille jotka ovat tyyppiä: jos x saa tietää että y ei olekaan z kuten hän luulee, tapahtuu kauheita, varsinkin jos p saa tietää. Pahimmassa tapauksessa joku saa kuulan kalloonsa. Sekaannukset johtuvat usein siitä, että eri henkilöt kusettavat tai salaavat identiteettinsä. Kuka kukin on oikeasti-tyyppiset tilanteet ovat oikeastaan vanha keksintö; jo Shakespeare perusti komediansa sekaannuksille.
Ohjaaja totesi Coenin veljien leffat suureksi innoittajakseen. 3 Simossa, kuten edellisisäkin, on jälkiä 1930-40-lukujen screwball-komedioista. Toisin kuin romanttisissa komedioissa, henkilöt ovat usein lapsenomaisia (3 Simon Simo/Lasse), näillä on paljon vapaa-aikaa (Varkailla ei ole kiire). Tyypillisesti screwball-komedioissa päähenkilöiden ihmisuhteet eivät ole tyydyttäviä. 3 Simossa hahmo nimeltä Simo on saattanut raskaaksi ravintolahoidon, mutta hänellä ei ole aikomustakaan ottaa hoitoa ja sen seurausta hoitoonsa.
kuva:suomen filmikamari
Tapasin Simoa näyttelevän nuoren miehen tänään leffateatterin aulassa. Kysyin millainen statement kätkeytyi elokuvaan. Mies Simon hahmon takana totesi osuvasti screwball- komedioiden perusopetuksen: raha ei ole kaikki.
Simon rikos ei ole se että hän nyysii pöytähopeita, vaan se että hän ei pakoilee vastuutaan isänä.
Jututin myös yllä mainittua ravintolahoitoa, siis PMMP-yhtyeestä tuttua Paulaa. Kysyin oliko vaikea laskeutua epätoivoisen lähiö-äidin kokemuksen tasolle. Ei kuulemma ollut. "En ole itsekään mikään kulttuuriperheen kasvatti" hän sanoi.
