Elokuvat

Jos tarkkailee aikuisia julkisessa tilassa, huomaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, aikuiset hengailevat harvoin.Toiseksi, aikuiset liikkuvat harvoin porukassa.Kun aikuiset kertovat "henganneensa", tavoitellaan vapauden tunnetta, joka tosiasiassa on kadonnut. Uusi brittileokuva Broken esittelee yksinäisiä aikuisia.Näyttää siltä, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee kasvavaa yksinäisyyttä. Kaikenlainen ryhmässä notkuminen loppuu. http://www.youtube.com/watch?v=q-tc9rJQBFU

Aikuisia "hengailemassa" pariisilaisella asemalla.

Jos aikuiset kuitenkin hengaavat, se tapahtuu yksin. Puhutaan hiukan snobimaisella äänellä vaikkapa flanöörauksesta. Flanööri (flaneur) syntyi viime vuosisadalla osana modernia kaupunkikulttuuria. Flanööreiksi sanottiin yksinäisiä miehiä, jotka kävelevät huvikseen. Flanööri käveli niillä alueilla kaupungissa, joissa myydään ja ostetaan, etenkin kauppakujilla. Flanööri ei tietenkään ostanut mitään. Hän vain oli, hengaili ja tarkkaili ohikulkijoita.

Flänööri, suuri pariisilainen tyhjäntoimittaja, jolla on pokkaa lorvia.

Kauppakujat, joissa hän hengaili, olivat tavaratalojen ja myöhemmin ostareiden edeltäjiä. Flanööri on edelleenkin joillekin aikuisille boheemi sankari, joka kaivetaan naftaliinista, kun haetaan oikeutusta lorvimiselle julkisessa tilassa.

Flanöörin hienostuneesta arroganssista on iso hyppy nykyiseen ostarikeskusteluun. Kenellä on lupa pyöriä kauppakeskuksissa? Jos elokuviin on uskominen, ostari on lostari, siellä pyörii luusereita. Nuorisoa ja zombeja. Esimerkiksi George Romeron Kuolleiden aamunkoitto esittelee the ultimate fashion victimin: hahmon joka vielä kuolleenakin käy ostoksilla. Mall Ratsissa (1995) me tapaamme potentiaalisesti uhkaavan jengin nuoria, jotka häiritsevät kunniallisia shoppailijoita, ja tietenkin stereotyyppisen kusipään, ostarin vartijan.

Vaikka kukaan ei vielä ole osannut tyhjentävästi vastata, miksi nuoret hengaavat ostospaikkojen tuntumassa, olisi ehkä ehkä hyvä aloittaa tästä: samasta syystä kuin flanöörikin. Mutta nuoret ovat potentiaalisesti uhkaavia, koska he eivät ole yksin. Heiltä puuttuu flanöörin boheemi aura, eivätkä he ole toisaalta ikuisesti ostoksilla olevia zombejakaan.

Aikuisten käsitys julkisesta tilasta: puhelinkoppi jossa voi lääkitä yksinäisyyttä.

Zombissa kiteytyy aikuisuuden kuva hengailusta, yksinäinen hahmo joka on täydellisesti sulautunut joukkoon, jonka aivoista on tullut papu. Zombissa kiteytyy sivistyneen aikuisen halveksinta massaa kohtaan.

Nuoret kauppakeskuksessa ovat massaa, jota pitää väistellä, joka voi käyttäytyä uhkaavasti. Olenkin vakuuttunut, että nuorison uhkaavuuden ytimessä ei ole mikään hämärä "nuoruus" tai "tilojen puute". Kyse on aikuisten maailmaan sisältyvästä jännitteestä yksinolon ja ryhmässäolon välillä. Koska aikuiset suosivat yksin liikkumista julkisessa tilassa, minkä tahansa näkyvän ja äänekkään ryhmän (nuoret, zombit) kohtaaminen aiheuttaa panikointia.

Kun aikuiset esiintyvät julkisessa tilassa toistensa seurassa, on tavallisesti kyseessä vakava juttu: mielenosoitus, sotilasparaati, vallankumous tai pikkujoulut. Useinhan mielenosoitukset startataan toreilta, noista entisajan kauppakeskuksista. Olisiko demokratian mukaista, että aikuistenkin joukkoliikehdintä siirtyisi viimein Hakaniemestä Kampin keskukseen, nuorten esimerkkiä seuraten? Ehkäpä aikusetkin voisivat ottaa hengaillen katutilan haltuun kauppakeskuksilta, noilta metallisilta mustekaloilta? Katutilan demokraattisuus on meidän kaikkien etu. Todellisuudessa meidät kitaansa nielevä monsteri on varustettu liukuovilla. Nieltyään meidät se pakottaa osallistumaan spektaakkeliin nimeltä "miellyttävä ostoskokemus".

Okei, myönnän olevani säälittävä hirviö. Minun oli pakko syödä poikaystäväsi.Olen normaalialueen ulkopuolella, elämäni on vaivalloista, autiota ja tylsää. Aina silloin tällöin kuuntelen kovaäänistä musiikkia ja oloni helpottuu. Kotini on hylätyllä lentoasemalla, eikä minulla ole nimeä. Kun haluan tietää miltä sinusta tuntuu syön sinut. Kuulit oikein, minä syön teitä normaaleja siksi, että voisin kokea ne hetket joita te koette olohuoneissanne, kotona perhelounailla kun isä leikkaa lihaa. Kun maistan päätäsi on kuin katsoisin elokuvan.

Silloin näen kuin valkokankaalta mitä teit viime kesänä, isäsi ajoi ruohoa ja sinä menetit neitsyytesi.

Jonathan Levinin elokuvassa Warm Bodies vampyyri -ja zombielokuvista tuttu kannibalismi rinnastuu johonkin positiiviseen: kykyyn asettua lähimmäistemme saappaisiin. http://www.youtube.com/watch?v=07s-cNFffDM Myös elokuvien katselusta tulee eräänlaista maistelua. Asetelma on mahdollinen, koska Warm Bodies, pop-hirviögenrelle uskollisena tarjoilee inhimillisiä hirviöitä. Elokuvalla on ns. tunteellisesti saastuttava vaikutus.

Me pidämme hirviöistä, koska meillä on aavistus miltä tuntuu olla koditon, yksinäinen, pahanhajuinen ja ruma. Mutta kuten yllä oleva osoittaa, hirviöt myös pitävät meistä. Hirviöt syövät päitämme koska haluavat olla normaaleja. Kuullostaa hullulta, mutta totta se on. Useimmat hyvät tarinat hirviöistä perustuvat juuri tähän: hirviö ei ole hirveä koska on paha, vaan koska hän haluaa niin kovasti olla normaali, että tekee lopulta jotain hirveää. Ja tuloksena on yhteiskunta jossa suvaitsemattomuus hirviöitä kohtaan leviää kuin rutto. "Hirviöt on tapettava" -muodostuu poliittiseksi iskulauseeksi.

Seuraa melodraama epäoikeudenmukaisesta kohtelusta: paha onkin paha yhteiskunta, valtakoneisto joka ei ymmärrä hirviöyden todellista olemusta. Ja syyttömät tapetaan. Warm Bodies-elokuvassa zombeja ei juurikaan tapeta. Hirviöt ovat ystäviä. Jos tämä tuntuu sinusta lällyltä, se johtuu siitä että olet tunteeton robotti, etkä ole vielä menettänyt neitsyyttäsi pään maistamisessa. Kyky maistaa toisen päätä (sitä kutsutaan painotuksesta riippuen mukanaelämiseksi, empatiaksi, samastumiseksi yms...) on aina ollut vaikea pala. Kun huomasin itkeväni Warm Bodiesin näytöksessä, en ollut varma johtuiko se kuolettavasta tartunnasta, siitä että paha viihdeteollisuus oli syönyt aivoni ja asettanut tilalle kolme tunteellista hernettä.

Kun lähden ulos teatterista, päässäni kaikuu nerokas loppukohtaus, jossa päähenkilöä esittävä hirviö muuttuu normaaliksi, säilyttäen silti vanhan hirviönimensä. Mikä sinun nimesi on, ex-hirviöltä kysytään. "Just R" hän vastaa. Nimi viittaa kykyyn olla olemassa, myös toisten saappaissa. Monet samastumista käsittelevät teoriat elokuvasta muistuttava ns. neljännestä tasosta, jossa elokuvan henkilöt laukaisevat katsojassa muutoksen. Tätä tilaa kutsutaan "katarttiseksi identifikaatioksi". Elokuvasta tulee suurempi tai yhtä suuri kuin elämä! Se laukaisee meissä muutoksen. Tässä tapauksessa halun maistaa lähimmäisten päitä. Ja sehän on varsin keväinen, kiva juttu!

Päänmaistelua keväisessä Helsingissä.Kuvan zombi liittyy tapaukseen.

Elokuvateatterin ulkopuolella huomaan, että eräs tuttava on soittanut. Warm Bodiesin jälkeen minulla on yhtäkkiä tarve maistaa päätä. Ja mikä sattuma vanha juoppo soittaa juuri sopivasti! Juhuuuu! Vedämme seitionhuet päiväkännit auringonpaisteessa. Just R! Ole vain olemassa! Olen katarttisessa identifikaation tilassa. Olen saanut tartunnan. Lopun päivää olen tosielämän zombi, laulan raitiovaunussa juoppokaverini, toisen tosielämän zombin kanssa ja ihmiset juoksevat pakoon meidät nähdessään.

Miksi kotimaiset elokuvat ovat aina niin säälittävän miehekkäitä? Oltiin sitten Härmässä tai avaruudessa, aina sama juttu: haukotuttavaa uhoilua. Uudessa War of The Deadissä http://www.youtube.com/watch?v=SgDFst4Dndk miehet imevät toisiaan rintamalla, kilpailevat siitä kuka on sankari, solvaavat toisiaan englanniksi ja kostavat tappamalla saatuaan suloisen infektion karvaisessa sylissä.

Koska imeminen on niin kivaa, täytyy vähän tappaa.

War of the Dead muistuttaa zombiklassikko Night of the Living Deadiä monessa mielessä.

No, ainakin nimensä puolesta.

Jos silmiään siristää, ei ole mitään eroa Jehovan todistajan ja kristityn välillä. Niin, War of the Deadissäkin zombiudessa on kyse infektiosta. Idea, jonka Romero imi vampirismista. Jos zombi maistaa sinua, sinäkin kohta maistat jotakuta toista. Toiseksi: zombiudessa on kyse invaasiosta. Voi olla että olet töllissä keskellä metsää mutta, sieltä ne pikkuhiljaa hiipivät.

Niin, tässä se ero on. War of the Deadissa zombit juoksevat. Antti Reini, juokseva zombi?

War of the Deadissa zombit ovat eräänlaisia kaulasuonet pulleina kiitäviä superroistoja.

Minusta elokuva tekee virheen muuttaessaan zombit joksikin turhan tehokkaaksi. Minusta tämä tehokkuus haisee sille tehokkuuden ja nopean valmistumisen kakkapuheelle mistä me olemme saaneet jo tarpeeksemme.

Tavallaan War of the Deadiä voi lukea eräänlaisena vituiksi menneen ajan hautakivenä.

Zombien tulee olla hieman sympaattisia löntystelijöitä. He ovat käyneet rajan tuolla puolen ja ja haluavat meidät mukaansa, mutta ilman kiirettä.Lainatakseni Simon Peggiä, Shaun of the Deadin käsikirjoittajaa: zombit ovat kohtalomme. Ne ovat yhtä vääjäämättömiä kuin kuolema todellisessa elämässä. Niiden kauheus ei liity siihen kuinka nopeasti ne tulevat, vaan siihen että ne tulevat.

Ei edes turvaseksi tai karppaus voi pelastaa meitä siltä mikä lopussa odottaa. Minusta War of the Deadin spagaatteja heittelevät notkeat zombit ovat suoraan sanottuja hieman vittumaisia. Niistä on pyyhitty pois kaikki vastakulttuurin potentiaali.

Sanotaan että zombi on eräänlainen poliittinen ilmapuntari. Se kävelee (!) aikakausien lävitse puhutellen uusia yleisöjä ja näiden tarpeita. Kun minut esiteltiin zombille, se ei suinkaan tapahtunut katsomalla Victor Halperinin White Zombieta (1932) jota pidetään ensimmäisenä zombielokuvana.

Kun tutustuin zombiin, en tiennyt että tällä olennolla voisi olla ihonväri.Minä kuten monet muutkin kiipesin zombi-puuhun perse edellä.

Miksi minä kirjoitan zombi? Käytän samaa muotoa kuin Robert Southey Brasiliaa käsittelevässä historiassaan vuonna 1819. Silloin hän puhui zombeista ja nzambeista ynnä muista haitilaiseen voodoo-perinteeseen liittyvistä jutuista ilman ie-muotoa. Myöhemmin zombit assosioitiin Etelävaltioiden ja orjuuden kanssa.

Kun yläluokkaiset valkoihoiset saapuvat White Zombiessa tuttavansa orjaplantaasille käy ilmi että plantaasia pyörittävät elävät mustien ruumiit, siis zombit. Haitilaisia loruja hyväksikäyttävä juoni tekee selväksi että zombiksi tullaan maistamalla pahan shamaanin tarjoamaa digitalis-kukkaa. Tässä vaiheessa ei puhuta vielä infektiosta eikä kannibalismista.

Zombiudessa on kyse tavallaan myrkytystilasta.

Tässä vaiheessa lapsillekin oli selvää ettei zombi voi olla valkoinen. Se on musta ja muodoton.

Kun sitten George Romero teki zombileffansa vuonna 1968, leffan kiehtovuus liittyi suurelta osin orjat/punaniska valkoiset/mustat-teeman nerokkaaseen kierrättämiseen. Tässä elokuvassa punaniskat metsästävät zombeja jotka tallustavat ikonimaiseen tyyliinsä, hitaasti mutta varmasti.

Elokuvan loppukohtaus, jossa musta päänäyttelijä ammutaan punaniskojen toimesta ikäänkuin olisi zombi, vaikkei ole saanut tartuntaa, alleviivaa zombileffojen suhteen aikalaispolitiikkaan.

Zombinmetsästäjät assosioituvat Night of the Living Deadissä rasismin vastustajien vastustajiin. Olihan vuosi sama jolloin Martin Luther King ammuttiin.

Kun törmäsin zombiin ensimmäisen kerran valkokankaalla oli vuosi 2007, silloin oli kyseessä Shaun of the Dead, brittiläinen elokuva joka julkaistiin 2004. Tuo vuosi aloitti elokuvallisen zombirenesanssin jossa romanttinen komedia flirttailee zombeilun kanssa. Taustalla oli varmaankin myös vuonna 1996 julkaistun Resident Evil-pelin tuomaa innoitusta.

Ja tämän syklin kaikuja on varmasti myös kotimainen War of The Dead, jonka saamme pian elokuvateattereihin.

Niin, sinäkin on ripaus romantiikkaa, muttei tippaakaan komediaa.

War of the dead on zombielokuvien zombi. Siinä on jotain kuollutta. Jos punaniska tekisi zombileffan se varmasti muistuttaisi War of the Deadiä.