Okei, myönnän olevani säälittävä hirviö. Minun oli pakko syödä poikaystäväsi.Olen normaalialueen ulkopuolella, elämäni on vaivalloista, autiota ja tylsää. Aina silloin tällöin kuuntelen kovaäänistä musiikkia ja oloni helpottuu. Kotini on hylätyllä lentoasemalla, eikä minulla ole nimeä. Kun haluan tietää miltä sinusta tuntuu syön sinut. Kuulit oikein, minä syön teitä normaaleja siksi, että voisin kokea ne hetket joita te koette olohuoneissanne, kotona perhelounailla kun isä leikkaa lihaa. Kun maistan päätäsi on kuin katsoisin elokuvan.
Silloin näen kuin valkokankaalta mitä teit viime kesänä, isäsi ajoi ruohoa ja sinä menetit neitsyytesi.
Jonathan Levinin elokuvassa Warm Bodies vampyyri -ja zombielokuvista tuttu kannibalismi rinnastuu johonkin positiiviseen: kykyyn asettua lähimmäistemme saappaisiin. http://www.youtube.com/watch?v=07s-cNFffDM Myös elokuvien katselusta tulee eräänlaista maistelua. Asetelma on mahdollinen, koska Warm Bodies, pop-hirviögenrelle uskollisena tarjoilee inhimillisiä hirviöitä. Elokuvalla on ns. tunteellisesti saastuttava vaikutus.
Me pidämme hirviöistä, koska meillä on aavistus miltä tuntuu olla koditon, yksinäinen, pahanhajuinen ja ruma. Mutta kuten yllä oleva osoittaa, hirviöt myös pitävät meistä. Hirviöt syövät päitämme koska haluavat olla normaaleja. Kuullostaa hullulta, mutta totta se on. Useimmat hyvät tarinat hirviöistä perustuvat juuri tähän: hirviö ei ole hirveä koska on paha, vaan koska hän haluaa niin kovasti olla normaali, että tekee lopulta jotain hirveää. Ja tuloksena on yhteiskunta jossa suvaitsemattomuus hirviöitä kohtaan leviää kuin rutto. "Hirviöt on tapettava" -muodostuu poliittiseksi iskulauseeksi.
Seuraa melodraama epäoikeudenmukaisesta kohtelusta: paha onkin paha yhteiskunta, valtakoneisto joka ei ymmärrä hirviöyden todellista olemusta. Ja syyttömät tapetaan. Warm Bodies-elokuvassa zombeja ei juurikaan tapeta. Hirviöt ovat ystäviä. Jos tämä tuntuu sinusta lällyltä, se johtuu siitä että olet tunteeton robotti, etkä ole vielä menettänyt neitsyyttäsi pään maistamisessa. Kyky maistaa toisen päätä (sitä kutsutaan painotuksesta riippuen mukanaelämiseksi, empatiaksi, samastumiseksi yms...) on aina ollut vaikea pala. Kun huomasin itkeväni Warm Bodiesin näytöksessä, en ollut varma johtuiko se kuolettavasta tartunnasta, siitä että paha viihdeteollisuus oli syönyt aivoni ja asettanut tilalle kolme tunteellista hernettä.
Kun lähden ulos teatterista, päässäni kaikuu nerokas loppukohtaus, jossa päähenkilöä esittävä hirviö muuttuu normaaliksi, säilyttäen silti vanhan hirviönimensä. Mikä sinun nimesi on, ex-hirviöltä kysytään. "Just R" hän vastaa. Nimi viittaa kykyyn olla olemassa, myös toisten saappaissa. Monet samastumista käsittelevät teoriat elokuvasta muistuttava ns. neljännestä tasosta, jossa elokuvan henkilöt laukaisevat katsojassa muutoksen. Tätä tilaa kutsutaan "katarttiseksi identifikaatioksi". Elokuvasta tulee suurempi tai yhtä suuri kuin elämä! Se laukaisee meissä muutoksen. Tässä tapauksessa halun maistaa lähimmäisten päitä. Ja sehän on varsin keväinen, kiva juttu!
Päänmaistelua keväisessä Helsingissä.Kuvan zombi liittyy tapaukseen.
Elokuvateatterin ulkopuolella huomaan, että eräs tuttava on soittanut. Warm Bodiesin jälkeen minulla on yhtäkkiä tarve maistaa päätä. Ja mikä sattuma vanha juoppo soittaa juuri sopivasti! Juhuuuu! Vedämme seitionhuet päiväkännit auringonpaisteessa. Just R! Ole vain olemassa! Olen katarttisessa identifikaation tilassa. Olen saanut tartunnan. Lopun päivää olen tosielämän zombi, laulan raitiovaunussa juoppokaverini, toisen tosielämän zombin kanssa ja ihmiset juoksevat pakoon meidät nähdessään.