Elokuvat

Musikaali vaatii aina uskoa - Ja Rock of Ages ei tee poikkeusta. Tarkoitan tätä yksinkertaista juttua. Tiedättehän; kun näyttelijä alkaa yhtäkkiä laulaa. Tuo hetki voi olla maaginen, kummallinen. Useimmiten ehkä: buhaha.

http://www.youtube.com/watch?v=IEJETbo8gsk

Rock of Ages on nostalgiatrippi 1980-luvulle. Ne jotka ovat saaneet tarpeekseen rintanapeista, selkälipuista ja muusta kasarispedeilystä voivat lopettaa lukemisen.

Huulien liikkeiden synkronisointi äänitetyn musiikin tahtiin Rock of Agesissa yrittää herättää tunteen yhtäkkisestä laulukärpäsen puremasta. Ja tietenkin huulien liikuttelu näkymättömän musiikin tahtiin tuo mieleen musavideot ja känni-illat karaokessa! Henkilö alkaa availla huuliaan -mutta mistä laulu tulee? No ei ainakaan kurkusta.Karaokessa tämä asetelma on nerokkaasti käännetty toisinpäin.

Jos elokuvaa katsellessa joutuu miettimään tätä, on usko vakavasti koetteella. Seurauksena voi olla sen menetys.

En koe tarvetta väittää, että musikaaleissa on jotain homoa. Silti monet ovat sitä mieltä että, musikaali, oopperan ohella on gay lajityyppi per se. Mutta Rock of Agesia katsellessa on syytä pitää mielessä ainakin seuraava: alkuperäisen Broadway-musikaalin kirjoittajan Chris D'Arienzon mukaan kirjoittamisen eräs motiivi oli : jotta heteromiehet alkaisivat rakastaa musikaaleja.

Eräs komiikan maksiimi on tämä: pelkkä homouden esittäminen ei ole huvittavaa. Siksi alla olevassa kuvassa Alec Baldwin ei ole huvittava. Kuvaa katsellessa voisi erehtyä että Alec on "over the top". Mutta Rock of Ages ei täytä campin nälkää kuin nimeksi. Siinä on paikoin tarpeetonta kielen näyttelyä ja muuta tervetullutta liioittelua, mutta aivan liian vähän.

Ainoastaan Tom Cruisen Axl Rose-impersonaatio on lupaavalla tavalla yli hilkun.

kuva: filmikamari

Voin tehdä tunnustuksen: en ole nähnyt Rock of Agesia suurella näyttämöllä. En erityisemmin rakasta musikaaleja, enkä myöskään sukulaismuotoja, balettia ja oopperaa. Mutta pidän heavy metallista.Pidän liioittelusta. Siksi en aluksi pitänyt Chris D'Arienzon heavy-musikaalista. Tai siis sen elokuvaversiosta.

Suoraan sanottuna; vaikka Rock of Ages siteeraa Twisted Sisteriä (I Wanna Rock) se on yhtä kaukana saatanallisesta amerikanrockista ja hc-perseenkeikuttelusta kuin minun tukkani mopista. Eli siis lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Jos hard rock-lyrikka alkaa tehdä liikaa tuttavuutta librettojen kanssa, minä muutun ilkeäksi isäpuoleksi. Esimerkiksi kun Freddie Mercury alkaa uikuttaa "Mama, Just Killed a Man..." ja sen jälkeen Galileota, Figaroa ja Magnificoa menetän räyhäkkään fiilikseni. Minusta Freddie ilmaisee liian kärkkäästi, että itse asiassa oopperasta on kiva ammentaa innoitusta.

Niin, miksei jos se kerran tulee sydämestä. Mutta toisaalta, rock perustuu autenttisuuden illuusiolle.Siis sille että sen soittajat ovat lukutaidottomia apinoita. Ei sille että joku liikuttaa huulia synkronoidusti ääniraidan tahdissa. Tai sille että osaa ovelasti sekoittaa Mozartin Don Giovannia moshauksen lomaan. Toisaalta, joidenkin mielestä rokki on barokkia; tarkoitus on pullistella kultaisissa hampaissa salamavalojen välkkeessä ja ovelasti unohtaa että perstaskussa komeilee maisterin paperit.

Siksi on outoa, että Rock of Ages muistuttaa paikoitellen isolla rahalla tehtyä karaokevideota. Joko Rock of Ages on tietoinen tyylitelty kurakakku (älyköt puhuvat usein campista) tai sitten vain kuraa. Näen mahdollisen katsojan jolle pelkän pantteriprintin vilauttelu ja munattomat heviballadit maksavat leffalipun vaivan. Tämän kuvitteellisen katsojan silmin katsottunua Rock of Ages on loistava, koska se ei todellakaan ole rock. Se on anti-macho elokuva jossa on muistuma jostain homosta. Mutta ongelmana on, että Rock of Ages ei ole tarpeeksi homo. Sen homous ei yllä paljon spedeilyä pidemmälle.

Auf wiedersehen mein Herr sanoi Liza Minelli vuonna 1972 elokuvassa Cabaret.

"Kommunismi on sairaus"
Tämä kommentti avaa Clint Eastwoodin J.Edgarin. Se on elämänkertaelokuva FBI:n pitkäaikaisesta päälliköstä J.Edgar Hooverista. Oikeastaan katsojalle tulee tunne, että tässä meillä nyt on alaston totuus miehestä, joka etenkin vasemmistolaisille oli kuin punalippu härälle.
Kysymys on, ketä tämä kaikki kiinnostaa nyt, kun Hoover on ollut kuolleena vuodesta 1972?

G-miesten kuhertelua oli odotettavissa. J.Edgarin on käsikirjoittanut Dustin Lance Black,tunnettu homojen oikeuksien puolestapuhuja. Näillä resepteillä sopan pitäisi pysyä kuumana ja ajankohtaisena.

Tässä näette Leonardo Di Caprion Hooverin sekä Armie Hammerin (Social Network) Tolsonin samassa kuvassa. Ja näin on oikeastaan koko elokuvan ajan.

Annetaan J.Edgarille mahdollisuus. Elokuvassa on silti jotain tahattoman koomista. DiCaprio esittää Hooveria paitsi parikymppisenä, myös seitsemänkymppisenä. Tämän vuoksi hänen päänsä on kauttaaltaan a kitattu tavalla jota on vaikea katsoa repeilemättä. DiCapriolle hommattiin leffaa varten tekarit täältä: http://www.fangsfx.com/main.html

Elokuva alkaa kuvaamalla pommeja pudottelevia radikaaleja. Amerikkalaiset käyttävät nimitystä The Red Scare, punainen vaara.
Kyseessä on historiallinen kuva amerikkalaisesta paranoiasta.
Washingtonissa joku laittoi vuonna 1919 pommin oikeusministeri A. Mitchell Palmerin taloon.
Nyt, kuin silloinkin, iskussa nähtiin vaikuttimena punainen salaliitto. Ja tämä punainen aave sai monet miehet näkemään punaista - joka puolella. Eräs näistä vannoutuneista kotiemme ja raukkojen lasten puolustajista oli J.Edgar Hoover.

Hoover halusi vuoden 1920 tienoilla kiristää maansa maahanmuuttopolitiikkaa. Päättelyketju meni näin: koska yli puolet tavisduunien tekijöistä on maahanmuuttajia ja paljolti itä-Euroopasta, maahanmuuttajat ovat anarkisteja. Tämä huipentui toteamukseen: Amerikka on pidettävä amerikkalaisena.
Luultavasti Amerikka oli pidettävä puhtaana myös suomalaisista.

Tässä on syy miksi tämä elokuva löytää myös tarttumapintaa perus-Suomessa.

J.Edgar on kuva epäluulosta, ahdasmielisyydestä ja vallasta.

Se on myös yllättävän herttainen kertomus kahden miehen ystävyydestä.

Älkää odottako perspanoja labrassa.

Se mikä tekee J.Edgarista niin huvittavan ja myös surullisen on, että nämä kaksi miestä ovat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Tämä tuo mieleen tarinat, joissa julma koneisto ehkäisee rakastavaisia toteuttamasta itseään.

Ja tässä jos jossain piilee J.Edgarin nerokkuus. Se saa meidät säälimään tuota estynyttä, vallanhaluista, ja ahdasmielistä homopoliisia.
Mutta historiankirjojen mukaan hän on yksi suurimmista mulkuista.

Ehkä elokuvan sanoma on lopulta: katsokaa kuinka mies voi asettaa maansa edun kaapista tulon edelle.

Eräs syntyperäinen jenkki, 1960-lukulainen puna-opiskelijaradikaali ilmaisi minulle äskettäin kiinnostuksensa tätä elokuvaa kohtaan: I'd be interested in what position the film takes on Hoover, a real son of a bitch and right-winger.

Tämä härkä on ollut nyt kuolleena 39 vuotta. Kuten eräs elokuvakriitikko totesi: suurin osa meistää tietää Hooverista sen, että häntä viehätti cross-dressing, ja että hän piti usein lähintä miestään Clyde Tolsonia kädestä.

J.Edgar tulee ensi-iltaan perjantaina 6.1.