Elokuvat

Nonparellit eivät tee kakkapökäleestä herkullista, sanovat kyynikot. Mutta hiottu huonous ei ole pelkkä sattuma. Huono elokuva, ns. ruskea timantti on harvinainen herkku jonka aitouden vain tosi connoisseur tuntee hampaillaan. Parhaimmillaan kinematografinen haisunäätä on ratkiriemukas kokemus. Huonot elokuvat jotka ovat tietoisesti huonoja ovat useimmiten camppia. Esimerkki: tämän blogin toimituskunnan raadin mukaan eräs maailman parhaista huonoista elokuvista on Michael Winnerin Parting Shots. Se on tarina miehestä joka kuulee lääkäriltä kuolevansa syöpään. Pääosassa Chris Rea, maailman ainoa ruotsalaista iskelmää englanniksi tulkitseva mieslaulaja. Elokuvassa jokainen kohtaus on potentiaalisen nolostuttava ja tuskallinen, mutta silti omituisen kiehtova. Lavasteissa vilisee ruskeaa plyyshiä, hölmöjä lähäreitä, leopardiprinttejä sekä kultaisilla hapsureunuksilla varustettuja lampunvarjostimia. Erittäin törkeän ja todella törkeän rajoilla tallotaan pokkana: koska Chrisillä ei ole mitään menetettävää, hän päättää kostaa kaikille vihamiehilleen ampumallä nämä kuoliaiksi. Ammuttuaan vaimonsa hän soittaa kaverinsa ja pari huoraa ja viettää illan pelaamalla iloisesti backgammonia keveiden operettien soidessa taustalla. Ja eikä Chris edes kuole lopussa, vaan ajaa avollaan horisonttiin hymyillen vittumaista Chris Rea-hymyä! Ei ihme että arvostelijat pitivät tätä elokuvaa "inhottavana" ja "loukkaavana".

Mainstream-leffamainonta tunnistaa ainoastaan tagit "Nerokas" "Napakymppi" ja "Täysosuma" mutta jättää kokonaan käyttämättä murskakritiikkien potentiaalin.Epäsymmetrialla on suora yhteys suuren yleisön makuun joissa huonous assosioutuu katselukelvottomuuteen. Niinkauan kun huonouden aste-eroja ei tunnisteta ei myöskään elokuvia mainosteta tageilla "Inhottava" tai "Loukkaava".

Valitettavasti.

Tämän vuosisadan pökäleestä on paljon puhetta. Todennäköisesti se tulee olemaan Tarantinon kung-fu queenin Uma Thurmanin uutukainen Motherhood. Thurmanin uran u-käännös tappajasta kotiäidiksi on ollut yleisölle liikaa ja se on äänestänyt jaloillaan. Viimesunnuntaina elokuva teki historiaa: ensillassa myytiin yksi lippu. Pulp Fiction kissan uran hännänlasku on joidenkin mukaan huonon mainonnan syytä. Mutta edes kriitikot eivät tajua miten on mahdollista että "Naisyleisöä kosiskeleva romanttinen komedia" jossa on myös Jodie Foster vetää koko näytösaikana yhteensä ainoastaan 11 leffakävijää.

Elokuvan tuottaja Jana Edelbaum puolusti eilen Motherhoodia brittiaviisi Daily Telegraphissa vakuuttamalla lukijoille että se ei ole täyttä sontaa,ei ei missään nimessä. Kuten kuvitella saattaa. Mitä muuta hän voisi sanoa?

Että se on täyttä 100% sontaa?

Arvoisa Lukija. Virallinen Kuraoscar-gaala on alkanut. Mikä sinun mielestäsi on maailman paras huonoin elokuva? Vastaukset allaolevaan nelikenttään.

http://www.telegraph.co.uk/culture/film/7529822/Uma-Thurmans-new-film-seen-by-just-one-person-on-opening-day.html

Pelaaminen on harrastuksena helposti hyvin aikaavievä. Pelejä on paljon, ja jotkut niistä syövät vaivatta kymmeniä tunteja, ja omaa aikaa on tietenkin rajallisesti. Osa tästä on tietenkin sitä, että sitä on epähuomiossa mennyt kasvamaan aikuiseksi ihmiseksi, jolla on rutkasti töitä ja muuta puuhaa. Jos minulla olisi jälkikasvua, vapaa-aika olisi vielä enemmän kortilla. "Joo joo, isi vaan käy äkkiä vähän Molten Coressa, yritä pidätellä" ei varsinaisesti ole sitä parasta vanhemmuutta...

Kersana oli toisin, ja sitä pystyi vaivatta pelailemaan vaikka kuinka, kun mitään varsinaisia velvollisuuksia ei ollut. Toisaalta kakarana saatoin myös pelata samaa peliä suunnilleen joka päivä puolen vuoden ajan kyllästymättä, ja minun on vaikea kuvitella, että se onnistuisi minulta nykyisin kovin monin pelin parissa.

Mistä päästäänkin heittoon, jonka olen usein kuullut -- "ai sä työskentelet näiden pelien parissa? Sä oot sitten varmaan tosi hyvä pelaamaan!" Mutta eihän se niin ole, koska kun tekee peliarvosteluja ja on muutenkin hommassa, jossa on tärkeää yrittää pelata mahdollisimman laajalti pelejä, sitä osaa pelata vähän kaikkea, mutta harvoin päätyy missään minkäänlaiseksi virtuoosiksi. "A jack of all trades is a master of none," ja niin pois päin.

Erityisesti sen saa havaita verkkoräiskinnän tuokseessa, sillä ne oikeasti hyvät pelaajat ovat niitä, jotka istuvat saman pelin ääressä kuukausia tai jopa vuosia. Minulla ei ole aikaa -- tai jos rehellisiä ollaan, oikeastaan edes kiinnostusta -- hoonata jotain Modern Warfarea tai Counter-Strikea sellaisella kiihkeydellä, ja niinpä en koskaan tule saavuttamaan sellaista virtuoosimaista osaamista, jota nämä tiettyjen pelien parhaat pelaajat demonstroivat. Parhaimmillanikin olen luultavasti vain jossain ylemmässä keskikastissa, jolla eliitti pyyhkii lattioita armotta ja vaivatta.

Puhumattakaan siitä, että yli kolmekymppisenä olen tietenkin fyysisestikin alakynnessä -- rappeutumista ei voi estää, ja minun refleksini ja sen pelille omistautuneen 18-vuotiaan refleksit eivät nyt vain ole edes melkein samassa luokassa. Sylettää myöntää, mutta minkäs teet? Ei minusta koskaan tule astronauttiakaan, helpommalla pääsee kun vain hyväksyy ne tietyt tosiasiat.

Mitä tapahtuu jos kolmen lapsen äiti kirjoittaa toimintaelokuvan käsikirjoituksen?

Vastaus: ei mitään. Käsikirjoittajat eivät yleensä ole ensimmäisenä tulilinjalla kun uutta elokuvaa arvioidaan.

Mitä tapahtuu jos toimintaelokuvan käsikirjoituksen kirjoittaa 39-vuotias kolmen lapsen äiti jonka nimi sattuu olemaan Jane Goldman ja jolla on supreme-raskas F-H-kuppi?

Vastaus: valkokangas täyttyy tappajakakaroista. Koko elokuvaa aletaan markkeerata Goldmanin käsikirjoittamana. Se jossa Pikku Mirka hyppää keskelle varastohallia ja osoittaa sänkileukaa mutkalla. Pam! Roistot kaatuvat kuolleina polvilleen. Onko tämä viatonta hupailua vai jotain joka antaa syyn olla huolissaan nuorisomme tulevaisuudesta? Mitä tarhatäditkin sanovat? Osa tarhatädeistä epäilee että väkivaltaviihde on nyt astunut uudelle vuosituhannelle eikä paluuta ole. Ne jotka tosielämässä ovat väkivallan kohteena saavat kerrankin nauttia päähänpotkimisen riemusta. Onkohan se nyt laitaa?

2010-luvun turmeleeko väkivaltaviihde lapsemme-keskustelun päivitetyssä versiossa lapset, sen sijaan että turmeltuisivat pyssyn tekemistä rei'istä ohimolla aiheuttavat niitä itse. Käsikirjoittaja-kotiäiti Jane Goldmanin mukaan tämä on tarkoitus. Goldman joka on World of Warcraft-pelin fani ja uuden Kick-Ass indie supersankarileffan käsikirjoittaja on sitä mieltä että lapsille tekee hyvää näytellä väkivaltaelokuvissa. Se on hyvää vastapainoa tappamisen katsomiselle. Saadaksemme lapsistamme tasapainoisia meidän täytyy antaa heille lisää rooleja väkivaltaelokuvissa, Goldman tuntuu ehdottavan.

Muutama Hollywood-rooli Kelan tuella, sillä siitä kouluammuskelusta päästään.

Kick-Ass elokuvan 11-vuotias lettipää Chloe Moretz on Goldmanin fantastinen lapsifeministi. Hän ei käyttäydy. Goldman kirjoitti hänet tahallaan samalla kaavalla kuin minkä tahansa machopullistelijan. Hän ampuu, aukoo päätään. Ei käy sanoivat tuotantoyhtiöt. (Lopultahan se tietysti kävi ja ensi-ilta on huomenna). Silti Brittiläinen Daily Mail on nyt sitä mieltä että Goldman on syöksemässä näillä naiskuvillaan kansakunnan turmioon.

Sitäpaitsi Goldman ilmestyi toissapäivänä Leicester Squarelle samanlaisessa punaisessa peruukissa kuin tappajatytöllä on päässään elokuvassa. Sillä erolla että Goldmanin tukka on oma. Hän värjää sen 3kk välein. Koko kansakunta tuijotti Goldmanin tissivakoa joka oli monien mielestä aivan liian antelias. Nännipihaan oli vain muutama milli. Jotkut ovat sitä mieltä että Jane on nyt mennyt liian pitkälle.Toiset ovat sitä mieltä että siinä vasta repäisevä mimmi. Jotkut ovat sitä mieltä että Jane on varsinainen noita-akka joka on sitäpaitsi romaanikirjailija ja kiinnostunut paranormaaleista ilmiöistä.

http://www.dailymail.co.uk/tvshowbiz/article-1259999/Kick-Ass-premiere-Brad-Pitt-joins-Jane-Goldman-party.html

http://www.traileraddict.com/trailer/kick-ass/red-band-trailer

Brittilaulajatar Amy Winehouse on tottunut olemaan tabloidilehtien kansissa. Milloin on päivitelty 26-vuotiaan mimmin alastonposeerausta, milloin alkoholiongelmaa tai keuhkolaajentumaa. Milloin kiertueen peruuntumista syystä, että Amy päätti kokeilla heroiini-kokaiini-ekstaasi-ketamiini-alkoholi-cocktailia ja päätyi sen vuoksi (yllättäen) sairaalahoitoon.

No nyt Amy on noussut taas uutisotsikoihin, mutta tällä kertaa todellakin omilla avuillaan – nimittäin vaginallaan. Celebitchy.comin mukaan Winehouse on lähtenyt tähdittämään kuukautiskuppiyhtiö Mooncupin markkinointikampanjaa ja kertonut samalla, millä lempinimellä hän sitä itseään kutsuu. Ja meille kaikille tiedoksi, Winehousen vaginan nimihän on siis VaJew-Jew.

Mikäpäs siinä. Tai ketä kiinnostaa? Riippuu kuulijasta. Joka tapauksessa on mukavaa nähdä Winehouse otsikoissa kerrankin positiivisen asian merkeissä. Neljän vuoden levytystauon jälkeen tosin olisi ehkä aika saada mimmiltä jotain uutta musiikkinäytettäkin. Huhujen mukaan tänä vuonna se kolmas albumi saattaisi ilmestyä. Ehkä.

Lisää vaginoille annettuja lempinimiä täältä:

http://loveyourvagina.com/

Metallican Some Kind of Monster? Anvil? Devil and Daniel Johnston? 2000-luku on tuottanut suuren määrän loistavia ja vähemmän loistavia rockumentteja. Mutta mikä niistä on paras? Jotkut ovat kerta kaikkiaan sitä mieltä ettei musadokumentteja voi arvostella puolueettomasti. Mielipiteeseen vaikuttaa aina pitääkö itse yhtyeestä. Mutta toisaalta, The Dandy Warholsia and The Brian Jonestown Massacrea seuraileva Dig oli monien mielestä myös aivan helvetin hyvä elokuva.

Tässä kuussa elokuvissa on pyörinyt mm. Dr. Feelgood-dokumentti Oil City Confidential ja The White Stripesin Under Great White Northern Lights.

Jälkimmäistä näytetään punaisella plyyshillä vuoratussa lontoolaisessa art deco-teatterissa joka stemmaa täydellisesti rock-bändin karamelliraitakuosiin. Teatteriesityksen ja DVD:n julkaisun välillä on vain muutama päivä mutta sali on silti täysi. Leffassa seuraillaan duon 2007 Icky Thump kiertuetta Kanadan peräkylillä ja osa leffasta kuvattu on mustavalkoiselle. Bändi soittaa länkkäritunnelmissa version Dolly Partonin Joline-biisistä ja vetää keikan inuiiteille. Se myös soittaa maailman lyhyimmän, yhden E- nuotin kestoisen keikan.

Minulla on ongelma: tahtoisin pitää The White Stripesin UGWNLsta. Vaikka Megin rummutus ja Jackin power chordsit kuullostava levyllä loistavalta, leffassa puolitoistuntinen alkaa käydä pitkäksi ja osoittaa ettei hyvä musiikki todellakaan ole hyvän rockumentin tae.

Sitäpaitsi Jack White, joka on vuodesta 2005 asunut Elviksen osavaltiossa Tenneseessä, tuntuu leffassa ilmentävän taipumusta väsyttävään elvistelyyn. Kuningas aloitti Hollywood-uransa päälle kolmikybäsena ja esiintyi kaikkiaan 33 kokoillan elokuvassa. Entä Jack White? Tähän mennessä hän on saanut tunnustusta roolistaan elokuvassa Päämääränä Cold Mountain. Hän on itseasiassa esiintynyt myös roolissa Jake Kasdanin musabisnes-parodiassa -yllätys yllätys -Elvis Presleynä.

Jussi Ahlroth kirjoitti Hesariin mielenkiintoisen jutun otsikolla "Peliyhtiöt painostavat toimittajia". En ole ihan samaa mieltä joka asiasta siinä, mutta pitää ehdottomasti paikkansa, että peliyhtiöiden tapa hemmotella pelitoimittajia on usein aivan älytön: en usko, että olen ikinä ollut yhdelläkään jutuntekoreissulla sellaisessa hotellissa, joka sopisi budjettiini, jos olisin itse maksumiehenä.

Jutun esimerkki Assassin's Creed II -pelin saamista positiivisista ennakkojutuista on kuitenkin vähän harhaanjohtava, sillä siitä unohtuu se yksinkertainen tosiasia, että se on helvetin hyvä peli. On tietenkin myös totta, että PR-tyypit yrittävät aina näillä reissuilla antaa pelistä mahdollisimman hyvän kuvan ja joskus manipuloida melko häikäilemättömästikin, mutta sehän on mainosmiesten duuni, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa -- paitsi tietenkin sen verran, kun mainosmiesten duunissa yleensä, mutta se on sitten asia erikseen.

Toisaalta: eräällä reissulla oltiin hotelliksi muutetussa englantilaisessa kartanossa, joka oli melkoisen pramea. Toimittajakarjalle oli järjestetty poikkeuksellisen isot huvitukset -- oli teemaan sopivaa ohjelmaa ja kaikenlaisia älyttömyyksiä: reissun aikana muun muassa ajeltiin ärhäkällä nelivetoisella vehkeellä mutaisella esteradalla samalla, kun muut osallistujat ammuskelivat kohti paintball-aseilla. Päivällinen oli aika upea, eikä kellekään takuulla jäänyt jano. Valehtelisin, jos sanoisin, etten viihtynyt.

Mutta. Itse peli ei kuitenkaan näyttänyt kovin kummoiselta, sitä esiteltiin varsin valikoiden ja melko epämääräisesti, ja mikä pahinta, sitä ei saanut edes pelata itse tapahtuman aikana. Koko reissun varsinaisesta kohteesta jäi minulle ja muille paikalla olleille toimittajille melko negatiivinen kuva, eikä reissu tuottanut kovin kummoista hypeä. En kirjoittanut itse sen varsinaista arvostelua pelin ilmestyessä, enkä muista mikä sen arvosana oli, mutta GameRankings-sivuston mukaan pelin pistekeskiarvo on 72% hujakoilla -- ei siis todellakaan mikään suuri menestys, eikä se ollut sitä kaupallisestikaan. Ei voida sanoa, että kaikki tämä pelleily olisi juurikaan parantanut pelin asemia. Tämä ei mielestäni ole mitenkään poikkeuksellista.

Voin tietenkin vain puhua omasta puolestani, mutta omat kokemukseni ja kollegoiden kanssa käydyt keskustelut antavat syytä väittää, että ainakaan valtaosiin toimittajista nämä kikat eivät tehoa juuri siksi, että ne ovat niin yleisiä. Ensimmäisellä reissulla noviisitoimittaja on toki vaikuttunut, mutta pian se muodostuu standardiksi, johon ei erityisemmin kiinnitetä huomiota. Lopulta se pelin laatu on se ratkaiseva tekijä ainakin kokonaiskuvan kannalta.

Luulen, että kyse on oikeastaan eräänlaisesta hallinnasta riistäytyneestä kilpavarustelusta: kun se tietty kohtelun taso on saavutettu, siitä ei voida enää helposti tinkiä, ettei pressille tule sellainen kuva, ettei julkaisija seiso tuotteen takana.

Olen itse tehnyt peliarvosteluja vuodesta 1999 lähtien ja ollut useilla kustantajien maksamilla jutuntekoreissuilla, enkä ole koskaan törmännyt tilanteeseen, jossa joku olisi vaatinut minulta tiettyä minimiarvosanaa tai että olisin kokenut, että minun olisi nyt pakko antaa jostain asiasta positiivinen kuva.

Yksi syy tähän on varmasti myös se, etten ole koskaan itse ollut tilanteessa, jossa päätoimittaja olisi ollut rähmällään sen julkaisijan suuntaan ja suostunut johonkin älyttömään ehdotukseen. Kyllä niitä ehdotuksia tulee, jos asiaa toisessa päässä hoitava PR-tyyppi vain on tarpeeksi röyhkeä -- ja usein on. Omalla kohdallani kukaan ei kuitenkaan ole päättänyt suostua johonkin höpöhöpöehdotukseen. En suinkaan väitä, ettei kukaan koskaan suostu, mutta niin ei ole onneksi tapahtunut minun kohdallani.

Todellinen ongelma ei mielestäni olekaan se, että PR-ihmiset ehdottelevat asioita, koska markkinointiosastojen ihmiset nyt vaan ovat sieluttomia ja täysin hävyttömiä aliolentoja, joita eivät sido mitkään oikeiden ihmisten kohtuus- tai moraalikäsitykset. Varsinainen ongelmakohta piilee siinä, että vaikka useimmat julkaisut sanovatkin asiattomille ehdotuksille "ei", varmasti löytyy aina niitäkin, jotka sanovat "kyllä". Ja tietenkin murentaa maata kaikkien alta.

Kannattaa lukea myös Juhana Petterssonin erinomainen blogikirjoitus, joka myös kommentoi samaa artikkelia.

Käydessään eilen puffaamassa lontoolaisille uutta kauhukomediaansa Burke and Hare, John Landis tyypilliseen tapaansa parjasi Hollywoodia. Tähtisysteemi on bullshit. Lipputulot ovat ainoa kriteeri ohjaajan loistavuudesta. Tekniset innovaatiot tulevat ja menevät. Kun elokuvakameroihin kehitettiin zoom oli tuloksena elokuvia joissa -yllätys yllätys, zoomailtiin aivan helvetisti ja useimmiten ilman mitään syytä. Samoin CGI on tehnyt tietä 3-D renesanssille. Landisin mielestä Avatar "näyttää todella hyvältä, mutta on tosiasiassa "Vitun tyhmä elokuva".

Elokuvan nuolikohtaukset ovat ohjaajan mukaan pelkkää vanhan kierrätystä. " No oletko koskaan nähnyt 3-d länkkäriä The Charge at Feather River vuodelta 1953?" Landis kysyy ja pitää tauon. "Katso niin tajuat mistä Cameron on saanut idean nuoliinsa" Landis sanoo.

200-päinen yleisö purskahtaa kuin sitcomin laugh trackillä.

Ja ivallisella äänellä Landis paljastaa että Landisin ohjaamasta Michael Jacksonin Thriller-videosta ollaan valmistelemassa 3-d -versiota! Tuskin maltamme odottaa! Pitänee odottaa kunnes Landis saa käräjät päätökseen Jacksonin maksamattomista royalteista.Maksamatta on edelleen muutama miljoona.

On monia jotka pitävät Landisia itsekeskeisenä paskapäänä. Mutta tiliinsä on laskettava Ray Ban -renesanssin ensimmäinen aalto 1980-luvulla. Se pakotti hakunilalaisen huoltomiehenkin sonnustautumaan lounastauolla "reiskoihin" Hiacensa hytissä. John Belushin ja Dan Aykroydin suorituksen myötä Blues Brothersissa (1980) elokuviin syntyi uusi "kaurismäkeläinen" stereotyyppi,mies mustissa. Hänen 1990-luvulla tuottamansa Dream On tv-sarja toimi ponnahduslautana monille spin-off sarjoille Frendeistä Frasieriin.

Mutta John Landis on tehnyt myös elokuvahistorian parhaan ihmis/susi muodonmuutoksen. Ihmissusi Lontoossa -elokuvan metamorfoosi peittoaa mennen tullen tietokoneavusteisen CGi pikkuveljensä The Wolfman -remakessa (tai missä tahansa nykyelokuvassa). Universal yritti kosia Landista. Mutta tyypilliseen vinoon tyylinsä Landis kieltäytyi, koska hyvää on turha yrittää parannella.

Universalin uusintaversiossa tekniikka voi olla edistyneempää, mutta mitään pelottavaa siinä ei ole. Kysymys kuuluu: miten on mahdollista että Landisin 1981 tehty kauhukomedian groteski revittely onnistuu olemaan paljon inhottavampaa, vaikuttavampaa ja parempaa kuin kolmekymmentä vuotta myöhemmin tehdyssä "edistyneemmässä" tietokoneavusteisessa versiossa?

Tsekkaa jos et usko, juuri tästä Michael Jackson sai idean Thriller-videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=InnMUffpgrU

Yksi videopelialan hauskoja puolia on se, että se kehittyy jatkuvasti. Kyseessä on vielä suhteellisen nuori ilmaisumuoto, jonka muoto ja mahdollisuudet ovat pitkälti sidottuja teknologian ja osaamisen kehitykseen. On tietenkin totta, että mullistavia pelejä tulee suhteellisen harvoin -- valtaosa tarjonnasta koostuu jalostetuista versioista vanhoista peleistä, mutta aina välillä nähdään jotain uudenlaista. On aina kiehtovaa, kun jokin tarjoaa todella pysäyttävän kokemuksen, olipa sen takana sitten innovaatio tai yksinkertaisesti vanhoilla keinoilla tyylipuhtaasti toteutettu peli.

Luulisi, että tällaista innovaatiota arvostettaisiin, mutta pelaajat ovat -- tai ainakin hyvin äänekäs osa pelaajista on -- kuitenkin suurelta osin hyvin konservatiivista porukkaa: aina kun joku tekee jotain uutta ja erilaista, vastassa on hurja huutokuoro, jossa koko ajatus dissataan paskaksi ennen kuin kellään on edes mitään oikeaa käsitystä siitä, mistä on kyse. Tyypillisesti heti aluksi keksitään jonkinklainen skenaario, jossa uusi juttu ei ole hauska, ja sen jälkeen päätetään, että kokonaisuus tietenkin koostuu lähinnä tästä skenaariosta, joten selvästi koko homma on ihan turha ja huono, ja jos joku vain olisi kuunnellut Äänekästä Ihmistä Internetissä, maailma olisi parempi paikka.

Ehkä kummallisinta on, miten henkilökohtaisesti kaikki otetaan. "Miten joku kehtaa perustaa ravintolan, jonka ruokalistalla on maksaa? Inhoon maksaa!" Tämä ilmeinen kyvyttömyys suhtautua asiaan mitenkään neutraalisti on aika masentava -- ei voida vain sanoa, että tuo ei taida olla minulle ja jättää asiaa siihen, vaan heti pitää vetää raja hiekkaan ja julistaa, että kaikki mikä on sen takana on vihollinen. Ilmiö ei tietenkään rajoitu pelkästään videopeleihin, vaan tällainen hyvin kapeakatseinen heimoajattelu kukkii joka paikassa, josta löytyy faneja.

Hieno esimerkki tästä löytyy Latino Review -sivustolta, jonka eräälle toimittajalle lähetettiin Universal-studiolle suunnattu avoin kirje, jossa valitettiin katkerasti siitä, että uuden Wolfman-leffan ihmissusi oli tehty väärin, koska se ei ollut samanlainen kuin Twilight-leffoissa. Erityisesti kritisoiitiin sitä, että ihmissusi oli karvainen hirviö ja sitä, että sen muka voisi tappaa hopealuodilla. Se, että kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä ihmissusisatujen historiasta ja perinteistä yhtään mitään on tietenkin aika masentavaa, mutta se on oikeastaan toisarvoista: oleellista on se, että asiasta pitää tuohtua ihan vitusti, koska on olemassa yksi universaali totuus ihmissusien luontesta, ja kaikki siitä poikkeava on välittömästi uhka.

Asia nousi hiljattain esiin myös Pelaajan (teknisistä syistä pilalle menneessä, valitettavasti) podcastissa vieraillessani. Lukijakysymyksessä tuotiin esille ns. casual- ja hard core -pelien välinen suhde. Siinä oltiin hyvin huolissaan siitä, että voi kauhia, mitä nyt tapahtuukaan, kun casual-pelejä tulee koko ajan lisää? Pitäisikö tuolle nyt sitten itkeä vai nauraa? Ei se, että Peggle on suosittu -- ja syystä, koska se on ihan helvetin hyvä peli! -- tarkoita millään muotoa sitä, että esimerkiksi FPS-räiskintäpelit tulisivat mitenkään vähenemään. Niin kauan kun niitä myydään miljoonia tai kymmeniä miljoonia kappaleita, on ihan takuuvarmaa että niitä myös tehdään. Ei ole mitään syytä huoleen.

Totta kai muutoksia tulee, mutta sellaista se on -- ja hyvä niin. Ajatus siitä, että pitäisi vain tehdä koko ajan samaa vanhaa juttua ja että mikään ei saisi muuttua millään merkittävällä tavalla on aika masentava.

Seurasimme 19 v. Liisan matkaa ihmemaahansa pienessä neitseellisessä nousussa. Vierustoverini joi punaviiniä, tyttösystävä teetä. Ja uskokaa, 3-d toimii jos mukana on kemiallinen stimulaatio. Olimme koko elokuvaseurue sitä mieltä että Finnkinon tulisi ottaa oppia Britannian suurimmasta elokuvaketjusta jolla on 834 screenin lisäksi, poppareiden ohella tarjolla ainakin kahta olutlaatua.

Paikalliset elokuvaketjut tuntuvat kilpailevan sortimenteillaan:Everyman-teatteri on laajentanut tavanomaisen popparisetin huikeisiin mittoihin. Väkevien puolelta löytyy Finlandia vodkaa, tomaattimehuvodkaa, Bombay Sapphirea ja Havana Clubia. Cockaileissa Mojito, Margarita,perus GT yms. Pitkän elokuvamaratonin kyytipojaksi teatteri suosittelee NV Laurent Perrier-skumppaa. Listalla on myös kakkuvalikoima, deli-osasto ja homejuustolautasia. Penkkirivien väleissä on sydämenmuotoisia pikkupöytiä joilla voi lepuuttaa pikareja ja espressokuppeja.

Liisa Ihmemaassa-elokuvan aikana juominen tuntuu sitäkin oikeammalta Liisan Drink Me-komennon ilmestyessä valkokankaalle. Filmo-kulinaristisen assosisaation vahvistaa tosiseikka että Tim Burton on perustanut Valkoisen kuningattaren hahmon paikalliseen tv-kokkiin.

Englantilainen Nigella Lawson on Burtonin mukaan selittämättömällä tavalla hiukan "kahjo". Lawsonilla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa mutta on todennäköistä että hänen kokkiohjelmansa katsojaluvut nousevat Burtonin viittauksen ansiosta.

Ihmemaan 3-d psykedeliaa hiukan nakertaa tietoisuus että kolmiulotteisuuden illuusio leffassa on toteutettu jälkikäteen digitalisesti tuunaamalla, hiukan samaan tapaan kuin tv-uutisten säätiedotteissa. Todellisuudessa niin Mr. Meteorologi kuin Johnny Deppkään ei seiso vasten Suomen karttaa vaan hänen takanaan on vihreä lakana. Lopputuloksena katseltava kuva on hädin tuskin uskottava sämpläys monista päällekkäisistä kuvista.

Kädessäni lämpenevä Newcastle Ale hiukan lievittää 3-d elokuvalle tyypillistä 30% värihäviötä. Olemme sitä mieltä että tästä lähtien hyvän 3-D kokemuksen voi taata ainoastaan jakamalla katsojille katselulasien ohella bisseä.

Tai pikku manuaalin josta käy ilmi kuinka 3-ulotteisuudesta päästään eroon.

Ystäväni demosi hiljattain ns. 3-d dekonstruktion niille jotka kaikesta hypetyksestä huolimatta haluavat pitäytyä old skool 2-D:ssä.
1.Otetaan kaksi kappaletta 3-d silmälaseja ja irroitetaan molemmista oikea linssi.
2.Otetaan toinen sankakykloopeista ja heitetään viimeinen vasen mäkeen.
3.Laitetaan kahteen tyhjään aukkoon molemmat oikeat.
4.Todetaan oluen rohkaisemana: Fuck You, Mr. Cameron!

Miten ylläpitää viehättävää vaarantunnetta futiskatsomoissa jos yleisö koostuu suurimmaksi osaksi toimitusjohtajista?

Futiselokuvien väkivaltaisuus on onneksi kompensoinut futisyleisön nörttiytymistä ja toiminut sijaiskokemuksena kaappihuligaaneille jotka elättävät fantasioita kannattajien välisistä nyrkkitappeluista.

Sellaisille kuin minä tai Nick Hornby.

Mutta Ihmeellinen tosiseikka on että 2000-luvun futiselokuvissa seikkailee edelleen harvemmin Homo hornbiensis-heimoon kuuluvia moderneja Älykköhuligaaneja. (Nick Hornby totesi jo 1990-luvulla lajin kannattajakunan muutoksen. Se oli alkanut ilmentää silkkaa kilttien ja hiukan orpojen yliopistopoikien uhmaa). Tarinat sijoittuvat usein futiksen rauta-aikaan 1970-luvulle eivätkä heijasta uutta todellisuutta. VERI on kaikkien seuraavien futisleffaklassikkojen raaka-aine:

1) The Arsenal Stadium mystery (1939)
Arsenal pelaa Trojansia vastaan ja yhtäkkiä vastapuolen edustaja tipahtaa kuolleena nurmelle.
Etsivä Slade kutsutaan hätiin
2) Escape to Victory (1981)
Perustuu tositarinaan Ukrainalaisesta futisjengistä joka joutui Natsien vangiksi
3) Football Factory (2004)
Danny Dyer, Essexin hemmo juo kaljaa, kiroilee ja tappelee
4) Green Street (2005)
Elijah Wood fanittaa West Hamia tässä huligaaniflikassa. Kriitikot pitivät elokuvan väkivaltakuvauksia liioiteltuina
5) The Firm (2009)
Dom, wannabe-huligaani tappelee tiensä kaveripiirin suosioon

Poikkeuksen tähän veriseen rutiiniin tekee ensi-iltaan maaliskuussa tullut Shouting Men. Hikiseen bussiin tunkeuneet fanit lähtevät katsomaan FA-cupin matsia Newcastleen, ja joutuvat yllättäen kahakkaan. Sitten seuraa jotakin käänteentekevää: sosiaalityöntekijä ilmestyy paikalle ja...lopputulos on silkkaa homososiaalista kaulailua. Tämä jos joku on jotain muuta kuin bovver-boy filmi huligaaneista. Kyseessä on (hyvä) yritys päivittää jalkapalloelokuva 2010-luvulle.

Astetta feminiinimmäksi genren lakia taittaa Lindy Heymannin huhtikuun 16. ensi-iltaan tuleva Kicks joka kertoo kahden wannabee jalkapallovaimon yrityksestä tavoittaa futisglamour Pussycat Dolls-hengessä. Tässä wags-elokuvassa jalkapallo ei ole feikkiä wannabe-duunareiden machoaitoilua. Filmi yksinkertaisesti toteaa että lapsille ei enää kannata kertoa satua "Olipa kerran jalkapallo, työväenluokan urheilulaji". Leffan sankarittarille futis ei ole duunariuden simulaatio vaan rikkaiden ja kuuluisien pelikenttä, lupaus Range Roverista ja tottakai, leopardikuvioiduista niskatuista.

Itse peli on paitsiossa.