Elokuvat

Siihen jää koukkuun. Kuorosotaan nimittäin. On toki kiva kuunnella pääosin hyvää musiikkia kuorosovituksina kotisohvalta, mutta miellyttävinä on ollut huomata, että parilla skabaan osallistuneista artisteista on hämmästyttävän hieno itseironian taju.

Otetaan esimerkkinä näennäismacho Marco Hietala, joka johtaa joukkojaan teatraalisella otteella, pukeutuu kuin päästäkseen edesmenneen Mr. Blackwellin huonoiten pukeutuvien -listalle ja valitsee kuoronsa kappaleiksi muun muassa Reetua ja Madonnaa. Täydellinen show-mies.

Eikä kauaksi viihdyttäjänä jää Ilkka Alankokaan. Molemmat yli neljäkymppiset herrat ovat varmaankin saavuttaneet urallaan jo sen verran, että turha stressata muiden mielipiteillä itseään. Jättävät mieluummin katu-uskottavuuden tavoittelun nuoremmilleen.

Itse asiassa näiden kahden karismaattisen kuoronjohtajan takia katson ohjelmaa. Onneksi Sebastian Rejman (vaikutti tylsältä) sai lähteä ensimmäisenä ja sai seurakseen Sanin (vaikutti yksitotiselta) ja Vicky Rostin (vaikutti huumorintajuttomalta).

Kyseessä on kuitenkin show, joka vaatii vertaisensa veijarit, jotta sieltä jääkaapilta jaksaa raahautua takaisin sohvalle mainoskatkon jälkeen. Ja voisinpa pistää ainakin euron vedon siitä, että kolmen vuoden takainen Idols-kolmonen Kristiina saa pakata kamppeensa ensi sunnuntain semifinaalissa. Ei vain mimmillä fanipohja riitä, vaikka hyvin on onnistunutkin tähän asti.

Voittotaistelu käydään siis Joensuun ja Kuopion välillä. Ja Nightwishin basisti on muuten vahvoilla.

Tässä vähän mallia länsinaapurin kuorosodasta viime vuodelta:
http://www.youtube.com/watch?v=a2JsYgibcK8

Gamasutrassa oli kuluneen viikon aikana mielenkiintoinen juttu pohjoismaisesta pelinkehitysskenestä. Se pani miettimään kotimaista tilannetta: meillä on ehkä puolisen tusinaa merkittävää pelistudiota, ainakin jos "merkittävä" määritellään tarkoittamaan studiota, joka on tuottanut hyviä tuotteita, jotka on saatu suuren yleisön ulottuville. Se ei tietenkään ole suuri määrä, mutta suhteutettuna Suomen väkilukuun se on melko hyvä tilanne.

Peliala on siitä haastava bisnes, että hyvän tuotteen tekeminen ei ole helppoa, eikä menestys aina edes ole kiinni laadusta. Vaikka peliala onkin ehdottomasti teknologia-ala, ja pelien tekemisessä tarvitaan kattavaa teknistä osaamista, lopputulos ei kuitenkaan oikeastaan ole teknologiatuote siinä mielessä, ettei sen laatu ole mitattavissa objektiivisesti numeroilla.

Jos tehdään vaikkapa palkanlaskenta- tai virustorjuntaohjelmia, on suhteellisen helppoa määritellä hyvän ohjelman parametrit -- toteutuksessa on sitten tietenkin omat haasteensa, mutta ainakin on melko helppoa sanoa, milloin tuote toimii oikein. Pelien parissa vastaus on yleensä "silloin, kun sen pelaaminen on hauskaa". Peliohjelmaa ei oikein voi tuosta noin vain ohjelmoida hauskemmaksi. "Hyvä pelikokemus" on niin subjektiivinen käsite, ettei ole mitään selkeää kaavaa tai prosessia, jota seuraamalla saadaan se aikaan. Kyse ei siis ole teknisestä suorituksesta, vaan eräänlaisesta alkemiasta, jossa juuri oikeat asiat yhdistyvät.

Samalla pitäisi tietenkin vielä tajuta jotain bisneksestäkin: jos kyse olisikin vain siitä, että riittää, että osataan tehdä hyviä pelejä, mutta näinhän se ei ole. On eittämättä epäreilua, että tämä saattaa hyvinkin lopulta olla se suurin haaste mille tahansa uudelle studiolle -- että firman tulevaisuus ei riipukaan siitä, onko luvassa hyvä tuote, vaan siitä, saadaanko se tuote lopulta tuotua markkinoille. Onnistumisen mittarina ei lopulta ehkä pitäisikään käyttää sitä, kuinka paljon se tuote myy, vaan sitä, pysyykö firma pystyssä ja työntekijät selväjärkisinä. Yrittäminen ei nyt vaan ole helppoa, kuten kaikki tietävät.

Suomessa tätä alkemiaa on osattu suhteellisen hyvin, sillä meiltä on lopulta tullut aika kivasti hyviä pelejä suhteessa pelistudioiden määrään: Bugbearin FlatOutit, Housemarquen Super Stardust HD (ja tulossa oleva, hiton hauskalta näyttävä Dead Nation), Redlynxin Trials HD, Frozenbyten Trine, sekä tietenkin oman työnantajani Max Paynet ja tuleva Alan Wake... sikäli kun en tyhmyyspäissäni unohtanut jotain. Ja monen studion tuotantoputkessahan on tietenkin uusia projekteja, joista ei olla vielä kuultu mitään.

Kyseessä ei ole mikään massiivinen lista, mutta se ei silti ole viiden miljoonan ihmisen maalta mikään huono suoritus. Näkisin silti mielelläni lisää suomalaisia pelistudioita: mitä enemmän täällä osataan ja ennen kaikkea opitaan, sitä paremmin suomalaisella pelialalla yleensä ottaen menee.

Maailman kuuluisimman grafittitaiteilijan virallisessa ensi-illassa pujotamme oliiveja tikkuihin. Onko tämä aito dokumentti? Vai dokumenttiparodia?

Tilannetta ei voi olla vertaamatta Banksy-elokuvan salaiseen ennakkonäytökseen muutama viikko sitten. Aidon tunnelman luomikseksi jokaiselle jaettiin 400ml Ironlak aerosolipullo, ja kravattikaulaiset sedätkin saivat oppitunnin street-kredissä harjoittelemalla tagin tekemistä aidatulla alueella. Junarata jyrisi, maali hilseili ja seinät tärisivät.

Oletettavasti elokuvan tarkoitus on olla katu-uskottava dokumentti street-artin sankarista. Mutta todellisuudessa se onkin tarina t-paita myyjästä joka päättää tehdä dokumentin street-artin sankarista. Hämmennys on täydellinen kun leffassa vilahtelee 'oikeita' naamoja Liam Callagherista Brad Pittiin. Fiktiivisen dokumentaristin onnistuu bongata monia oikeita nimiä dokumenttiinsä, mm. Buffmonster ja Borf. Hän sahaa Los Angelesin ja Pariisin väliä klandestiineissa tunnelmissa, virkavaltaa vältellen kunnes kuulee sattumoisin Banksy-nimisestä katutaiteilijasta. Hän ystävystyy tämän kanssa ja auttaa tätä dokkarin teossa. Banksy antaa luvan kuvata itseään vain takaa.

Lopulta Banksy toteaa että kaverin kuvaama street-art dokkari on totta puhuen täyttä kuraa, ja ehdottaa tälle ryhtymistä street-artistiksi. Ja niin Exit Through the Gift Shop -headfuck on valmis. Entinen dokumentaristi ottaa nimen Brainwash ja hänestä tulee hitti. Losangelesilainen yleisö on polvillaan.

Aivopesun koristelee internet: jos todellisuudessa wikipediaan syöttää hakusanan "Mr. Brainwash" tuloksena on artikkeli ranskalaisesta videokuvaajasta nimeltä Thierry Guetta joka on juuri julkaissut Banksystä tekemänsä dokumentin Exit Through The Gift Shop.

Tämä on 100% aitoa kakkapuhetta. Elokuvassaan Banksy nimittäin toteaa että Thierryn dokumentti Banksystä on niin syvältä ettei sitä kannata missän nimessä julkaista.

Kenelle tällä todellisuuden tasojen hämmennyksellä on tarkoitus vittuilla? Epäilemättä niille joiden mielestä street art ja taidemuseoiden lahjatavaraosastot ovat varauksetta "tosi siisti juttu".

Exit Through the Gift Shopin loppusuoralla tentataan Mr. Brainwashin näyttelyyn jonottavien motiiveja. Eräs kävijä vastaa:

"En ole varma miksi tulin mutta täällä on todella jännittävää!".

Immodesty Blaize on saapunut stagelle kuuluisine keinuhevoineen. Hän on juuri paljastamassa pakaransa, ja niiden välissä viikunanlehtenä killuvan 'häpyperuukin' eli merkinin. Las Vegasin burleskifestarereilla taannoin kuningatarburleskiksi valittu britti on vetänyt lontoolaisen salin täyteen. Suurin osa yleisöstä on naisia. Koko lava hehkuu kultaisia portaita, Dynastiasta pöllittyjä hiusmalleja ja kuinkakohan moni noista muutamasta miesvieraasta on streittejä?

Mutta burleskin kansikuvatyttö on nyt myös valkokankaalla. Siekailematon Immodesty on systemaattisesti raahannut burleskia valtavirtaan ja nimennyt itse tuottamansa elokuvan Burleski Riisuutuu -Burlesque Undressed - aivankuin koko ilmiö olisi yhtäkuin Immodesty Blaize. Dokumentissa käydään kursorisesti läpi kuinka burleskin lensi syntykaupungistaan Lontoosta New Yorkiin 1800-luvulla. Immodestyn pahinta kilpailijaa Dita von Teeseä ei elokuvassa mainita. Omista kokemuksistaan miesten viihdytyksestä kertoo mm. nykyään lähes kasikymppinen raspikurkku Satan's Angel jolla oli vaikeuksia saada stage nimensä julkistettua amerikkalaisten 1950-luvun tanssipaikkojen valotauluissa. Joidenkin mielestä paholainen ja paljas pinta olivat nou nou.

Asiantuntijapäänä dokumentissa on Christopher Steward, London College of Fashionin entinen kravattikaulainen tutkimusjohtaja. Pohtiessaan burleskirenesanssin olemusta Steward toteaa sen mitä me jo tiesimmekin, Uusi Burleski on luonteeltaan mainstreamimpää, feminismiin taipuvaista ja myös gay-yleisön mieleen. Taustalla on yritys päästä eroon tunkkaisista naiskuvista jättämällä tahallaan hämäräksi onko burleskin punahuulisessa over the top-naisellisuudessa kyse kritiikistä vai popkornista.

Se on myös kalliimpaa. Sen näkee katsomalla Immodesty Blaisen timanttisten päähineitten suunnittelijan Stephen Jonesin tilaajalistaa: sieltä löytyy myös Kylie Minogue. Mutta onhan siellä muitakin:Dita von Teese Bryan Adams, Take That, Sex and the City2, Perrier Jouet, Printemps, Ascot Disneyland, ja Kate Moss!

P.S. Burleskirenesanssin uusin profeetta on paitsi elokuvastara myös romaanikirjailija. Immodestyn esikoiskirjaa Tease (seuraava romaani ilmestyy 2010 kuluessa) lehdet kutsuvat 'bonkbusteriksi'. Jymymenestys=panomenestys. Etualalla Immodestyn feminismillä ladatussa kaunokirjallisuudessa ovat tanssibiz-tyyppien seksiseikkailut suihkukoneiden, helmikorujen ja samppanjapikareiden punahuulisessa camp-universumissa.

U2, tienestit viime vuonna liki 109 miljoonaa dollaria. Bruce Springsteen 59 miljoonaa ja Madonna 47 miljoonaa dollaria.

Billboard on listannut viime vuoden 40 eniten paalua tahkonnutta bändiä ja artistia. Kun top3-lista näkyy yllä, niin eipä se kovin yllätä.

Kolmen kärjessä ihmetyttää lähinnä se, että vielä Forbesin kesäkuussa julkaisemalla vastaavalla listalla Madonna komeili kärjessä 110 miltsin tuloillaan. Mutta muistettakoon, että F-lista on laskettu kesäkuusta 2008 kesäkuuhun 2009.

Toki täytyy kummastella vanhusten voimaa tälläkin listalla. Pomo on syntynyt jo 1940-luvun ja Madonna 1950-luvun lopulla. Myös U2:n poikasilla lähestyy mittari viittäkymppiä. Kun pistetään sekaan vielä lähes satavuotiaat AC/DC:n äijät (4.), kovasti keski-ikäistymistään peittelevä Metallica (10.), lähes raamatulliseen ikään ennättänyt Fleetwood Mac (11.), ikivanha Elton John (14.), harmaantunut Billy Joel (23.) ja jo 1950-luvulla yliopisto-opintonsa aloittanut Bob Dylan (38.), niin vaikka loput listalla olisivat syntyneet vuoden -95 jälkeen, silti keski-ikä liippaisi lähelle kolmeakymppiä.

Mutta jos pärjäävät vanhukset listalla, niin pärjäävät mimmitkin. Naisista kymmenen kärkeen on ahtautunut Madonnan lisäksi myös Britney Spears (5.) ja Pink (6.). Joku voisi napista naisten aliedustuksesta, mutta itse asiassa naisartistit päihittävät listalla miesartistit. Kun kymmenen kärjessä on viisi bändiä, niin Brucen lisäksi miesartisteista on kärkikymmenikköön ylettynyt vain countrystara Kenny Chesney. Yhteensä naisartisteja löytyy top40-listalta peräti yhdeksän – tai kymmenen, riippuu siitä kumpaan sukupuoleen Cherin (35.) lokeroi.

Ja jos pitää yllätyksiä poimia, niin edesmennyt Michael Jackson on listalla vasta sijalla 20. Korkeammalle on päätynyt jopa hollantilainen viulisti Andre Rieu (18.). Tämä kaveri myi viime vuonna vaivaiset 59 000 levyä, mutta veti keikoilleen liki puoli miljoonaa katsojaa ja livautti lompakkoonsa siinä samalla 19,5 miljoonaa dollaria.

Kuka väittää, ettei viulunsoittelu kannata?

Billboardin lista löytyy täältä:

http://www.billboard.com/#/news/2010-money-makers-list-1004071338.story