Elokuvat

Olipa kerran Paskakasa, Kärpänen ja Hämähäkki. Kärpänen painoi 600 kiloa, sitä ei voinut missata. Eräs Paskakasaa jatkuvasti kalvava kysymys oli, miksi? Toinen häntä kalvava kysymys oli, miten tappaa Kärpänen. Tapa se, jatka elämääsi. Mutta Paskakasa oli epätoivoinen. Siltä puuttui Hämähäkin nokkeluus. Se oli kärsimätön kesän ruskettama kasa paskaa. Se ei tiennyt miten Kärpänen tapetaan. Se loikoili ja joi olutta. Kärpäset näykkivät sitä, ja se oli kivulias prosessi. Paskakasa oli suruun tukehtumaisillaan. Se oli näet hiukan kapinallinen Paskakasa. Se oli kyllästynyt siihen, että sitä syötiin. Se halusi, kuten Hämähäkki hämätä kärpäsiä. Se halusi kiivetä systeemin huipulle. Se halusi oppia syömään kärpäsiä.Paskakasa näki unta, että se syrjäyttäisi audiovisuaalisten kuluttajien ekosysteemissä huipulla surisevan olennon. Hämähäkki tiesi kärpäsistä kaiken, mutta hänellä oli ongelma. Kärpäset eivät mielellään lentäneet hänen luoksensa, sillä Hämähäkille oli kehittynyt kauhea myrkyllinen pistin,kritiikki. Kärpäset pitivät siksi enemmän hampaattomasta ulosteesta.
Musta suhiseva sumu alhaalla ympäröi eräänä aamuna tavalliseen tapaan Paskakasan. Pian Paskakasan viereen ilmaantui Buutsi. Buutsi oli kiinnittynyt jalkaan. Buutsi potkaisi Paskakasaa. Se halusi,että pintaan ilmaantuisi tuoretta nuorta paskaa, jonka päälle kärpäset voisivat laskeutua. Buutsi oli ahne buutsi. Mutta se ei silti ollut ihan kaiken herra –kärpäset lentelivät sen käskyistä piittaamaatta. Joskus kävi niin, etteivät ne lentäneet ollenkaan Paskakasaan. Ne lensivät Mätään Banaaniin, joka makasi tienposkessa. Buutsi olisi mielellään selittänyt, mikä sai kärpäset toisinaan valitsemaan Mädän Banaanin Paskakasan sijasta. Mutta se ei osannut. Taistelua käytiin taukoamatta. Paskakasan sähköposti tukkeutui lehdistötiedotteista, joissa kerrottiin käänteentekevistä elokuvista. Paskakasa kulutti elämänsä katsomalla elokuvia, mutta ei osannut muuttua Hämähäkiksi.
Se tiesi että kärpäset olivat kulttuuria, mutta tunsi olonsa hiukan hermostuneeksi. Häntä huidotutti. Ympärillä leijui objekteja, jotka kilpailivat hänen huomiostaan. Nick pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä super-rikkaiden naapuriensa kiehtovaa maailmaa; heidän unelmiaan, juoniaan ja petoksiaan. Näistä hän kirjoittaa tarinan, jossa mahdoton rakkaus, vilpittömät unelmat ja väistämätön tragedia kohtaavat uskomattomalla tavalla.

Paskakasa aavisti, että sillä,mitä katsotaan ei ole väliä. Sillä on, että joku tietää paremmin. Joku tahtoo viestittää valinnallaan auktoriteettiaan. Jos emme ymmärrä mitä Hämähäkki sanoo, voimme aina väittää itse tietävämme paremmin. Tässä mielessä en eroa Hämähäkistä millään tavalla, Paskakasa ajatteli.

"Myös minulla on parempaa tietoa kärpäsistä -siitä mitä kannattaa katsoa" hän sanoi, tappoi Kärpäsen ja istui Hämähäkin naaman päälle.

Kuten yksi tuhansista,eksyin lukemaan @Bitchuationin pienoisromaania Twitterissä. Tarinassa on jotain yksinkertaista ja outoa –päähenkilö on ollut omissa hautajaisissaan. Hänen tavoitteena on saavuttaa mystinen #&%# - mikä se lieneekin. Tarinassa on jännittäviä ja selittämättömiä aukkoja. Mutta yksi on selvää: kirjoittaja nimimerkin takana on elokuvaohjaaja Steven Soderbergh. Koska lehdistössä liikkuu jatkuvasti puheita Soderberghin aikeista lopettaa uransa, uusi luova aluevaltaus tuntuu yllättävältä. Pienoisromaani Glue alkoi ilmestyä päivä sen jälkeen, kun ohjaaja oli pitänyt San Franciscon elokuvajuhlilla puheen, jossa ruoti omaa suhdettaan elokuvantekoon ja yleisöön.

Tunnelma oli haikea. Ohjaajan puheesta jäi vaikutelma, että jokin on pielessä. Ohjaaja moitiskeli isojen studioiden blockbuster-logiikkaa; vaikka elokuvien määrä koko ajan kasvaa, suurin osa tuotoista jaetaan muutaman suurtuotannon kesken. Studiopamput ymmärtävät vain rahan päälle, jne.

Minulle jäi mieleen ohjaajan puheet testiyleisöistä ja elokuvien tunnettuuden seurantatutkimuksista. Soderbergh kertoi, että hänen hänen elokuvansa Magic Mike sai testiyleisöltä todella laimean palautteen –silti elokuvalle näytettiin vihreätä valoa tuotantoketjussa. Soderbergh tuntui esimerkeillään väittävän, että monet hyvät ideat ja elokuvat jäisivät toteutumatta, jos uskottaisiin sokeasti pelkkiin markkinatutkimuksiin. Soderbergh ei vastusta elokuvien testausta yleisöillä, mutta tuntuu ajattelevan, että taiteen (sic) vastaanottamisessa on aina jotain ennakoimatonta. Lisäksi ongelmana on isojen tuotantoyhtiöiden pienentynyt riskinottokyky. Jos ohjaaja pitchaa idean, joka tuntuu liian haastavalta –älylliseltä-siihen Soderberghin mukaan harvoin nykyään tartutaan. Ohjaajan mukaan tämä johtuu siitä, että studioiden johdossa on henkilöitä, jotka eivät itse katso elokuvia. Miten henkilöt, jotka eivät tiedä elokuvista mitään, voisivat päättää mikä on hyvä elokuva?

Ilmeisesti tätä tietoa ei tarvita-tarvitaan tietoa siitä mikä myy. Ja seuraus on Soderberghin mukaan ikävä -nuudelisoppaa. Kaikki yllä sanottu on tietenkin ennen kuultua. Uutta on se, että kuin varkain, Soderbergh tuntuu muuttaneen seuraajansa Twitterissä testiyleisökseen. Glue on luettavissa elokuvakäsikirjoituksena ja me, lukeva yleisö olemme ikään kuin näyttämässä vihreätä valoa tuotannolle seuraamalla sitä. Näyttääkin siltä, että tässä on esimerkki tavasta jolla ohjaaja ei turhaan esittele ideoitaan elokuvalukutaidottamalle tuottajalle, vaan läähättävälle Twitter-koiralaumalle.

Lukiessani Glueta tajusin, että yksittäinen Twitter-syöte toimii kuin otos. Se on visuaalisesti kuin etsin, joka on täytetty kirjoittajan sanoilla. Se esittää rajallisen näkökulman. Ja seuraava syöte esittää seuraavan. Syötteiden vyörystä tulee lopulta mieleen tapa, jolla elokuvan pienet osat seuraavat toisiaan otoksesta ja kohtauksesta seuraavaan. Kun Twitterin käyttäjät huomaavat efektin voiman, on odotettavissa, että huomio kiinnittyy enemmän kokonaisuuteen, siihen miten mikroblogausten ryppäät kokoontuvat isommaksi, tajuttavaksi kokonaisuudeksi. Seurauksena on Twitter-näytelmiä, joissa on koukuttavien lauseiden lisäksi juoni, jota seurata.

Narttu näyttää hyvältä. Hän taluttaa miestä kuin koiraa.

Mies luulee, että hän taluttaa naista, mutta nainen vain antaa hänen luulla. Mies on tyhmä, ja seuraa toimissaan vain kikkeliään. Taustalla soi saksofonilla soitettu jazz-balladi. Floridalaisen rantapalmun ympäröi mystisyyden aura: seksissä on jotain salaperäisen traagista. Siihen liittyy pettämistä. Jos ajattelee genitaaleillaan, joutuu linnaan.

Eroottisten jännäreiden keskiössä nähdään narttu. Bitch-sana viittaa paitsi naispuolisiin eläimiin, myös löyhämoraalisiin juonitteleviin naisiin, joille seksi on jotain eläimellisen luontevaa,kuin

hengitysilmaa. Vaikka ylävartalot kiiltävät hiestä, lopputulema on poliittisesti konservatiivinen. Kannattaa käyttää aivoja, ei genitaaleja. Erotiikka tässä genressä vaikuttaa kuin krapula; tekee mieli olla kiltti. Seksi on vaarallista. Jos haluaa välttää hankaluuksia, kannattaa naida vaimoa – omaansa. Jos ei ole vaimoa, on parempi olla naimatta.

Hurt, tuo hurmaava viiksivallu pääsee kaikkien kaupungin tyttöjen kanssa sänkyyn, mutta taustalla vilkuilee, kaikesta kutittavasta seksikkyydestä huolimatta, ajatus Eevasta ja omenasta. Jos nainen tietää liikaa, hommat menevät perseelleen - lontoolaisten geekfeministien mukaan tilanne on koodauksen ja kovien tieteiden osalta juuri näin raamatullinen! Raamatusta ei siis ole kovin pitkä matka eroottiseen thrilleriin.

Kun katson Hurtin viiksiä telkastani, Twitterissä käydään keskustelu viiksistä. Siellä tehdään inventaaria julkkisten viiksistä. (Joskus alan varmaan uskoa synkronisiteettiin. Kohta varmaan William Hurt tulee ABC:lle kanssani). Luultavasti en ole ainoa, joka katsoo tv:tä Twitter auki. Juuri kun bitch, vamppi ja femme fatale, Kathleen Turner sanoo kähellä äänellä viiksekkäälle miehelle ”Sä et taida olla kovin fiksu, pidän siitä”, 17-vuotias Jennie Lamere twiittaa voitostaan yhdysvaltalaisessa ohjelmointitapahtumassa.

Geek Feminism, brittiläinen koodaustapahtuma-ja yhteisö juhlatwiittailee: Wau 17-vuotias Jennie on luonut koodin, jolla voi blokata spoilerit twittersyötteestä. Hän on voittanut Bostonin Hackathonin, ja kuitannut rahat. Ainoana naispuolisena kilpailijana sarjassa, Lamere on voittanut palkinnon sovelluksellaan Twivolla, joka blokkaa Twitteristä kaikki viittaukset tv-sarjaan, jota parhaillaan katsot telkasta.

Lamere kertoo syyn olevan, että liikaa tieto haittaa häntä. Aina kun hän katsoo lempisarjaansa Dance Momsia nauhoitettuna, tyypit paljastelevat twiiteissä juttuja jo näkemistään episodeista. Tieto lisää tuskaa. Kun oikein tarkkaan ajattelee, Twivo on oikeastaan tapa erottaa jyvät akanoista. Tai mädät omenat tuoreista. Hyvä tieto pahasta.

Mikäli ymmärsin oikein, sillä voi myös erotella vähemmän tärkeät twiitit tärkeistä. Merkityksettömät twiittaaukset näkyvät Twivon avulla pienemmällä, kuin vaikutusvaltaisemmat twiitit. Ehkäpä Jennien Twivo on eräänlainen virtuaalinen Kathleen Turner. Sen avulla voi saada mitä haluaa, tappaa tyhmät twiittiperskärpäset, jotka häiritsevät Olympolaisen twiittieliitin kahvihetkeä.

Tai sitten minä liioittelen. Katsomillani elokuvilla on aina tapana vaikuttaa siihen miltä maailma näyttää. On siis parempi ajaa viikset.

Olen samanlainen ämmä kuin sinäkin. Minäkin haluan olla kuten esikuvani, julisteessa. Olen toisinaan odottanut, katsonut liikennemerkkiä, ja ajanut toivorikkaana. Lopulta olen todennut, hitto, ei taaskaan mitään, ja sammuttanut moottorin. Jotkut pitävät minua naispuolisena Drivenä. Olen toisinaan katsonut esikuvaani, ja koettanut olla sellainen itsekin. Olen paiskinut paskaduunia ja sietänyt läskipäätä pikkuhitleriä, siinä uskossa, että kerran kaikki muuttuu, jotain tapahtuu.

Mutta mitään ei tapahdu. Seuraavaksi vedän sukkahousut nilkkaan ja käyn kusella.

Jos teistä tuntuu, että levyni on juuttunut repeatille, se johtuu siitä että se on totta. Vaikka oikeastaan olen kasetti. Olen Cassette The Film, David Paul Ironsin kuuden tonnin kengännauhabudjetilla tehty esikoiselokuva. (2013) Linkki Kasetit ovat siitä kivoja, että ne ovat kuin moottoritie, niitä pitkin voi liukua ääni päällä, edestakaisin, kuunnellen kovaäänistä jyrinää. Soundtrackilläni on Foreign Officen biisi ”Stuck On Repeat”.

Minua katsellessa kiinnittää huomion seuraavaan: roolihahmoni ovat kaikkia naisia. Jos miehiä esiintyy, ne ovat kusipäitä. En ole varma johtuuko se siitä että miehet ovat todella kusipäitä. Aivan sama. Sisällän paljon sukkahousu-tennari-otoksia ja aurinkolaseja. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä, mitä siellä ulkona tapahtuu. Olen kiinnostunut muista kaseteista, tyylistä, 1980-luvusta, tupakkaa imevistä huulista, ja siitä mistä joskus käytettiin nimitystä no-wave tai jotain. Olen aina ihmetellyt, miksi helvetissä ämmäelokuvia niin harva muistaa, enkä todella halua kuulla enää sitä sanaa (chick-flick). Kun retroillaan 1980-luvulla, näyttää kuin juustoiset combat-elokuvat olivat kaikki mitä silloin tapahtui!

Mutta tarkoitukseni ei ole olla tyhjäpäisen nostalginen. Jos myönnämme, että voimme olla kuten esikuvamme, voimme päästä lähemmäs itseämme. Jos sinusta on hauskaa diggailla tylsyyttä (löin itseäni äsken naamaan piristyäkseni) meistä tulee kaverit. Eräs mega-ämmä josta olen innoittunut, on Susan joka ohjasi Desperately Seeking for Susanin. Hänen esikoiselokuvansa Smithereens eli Säpäleinä (1982)Linkki sisälsi, kuten minäkin, paljon sukkahousu-tennari-otoksia ja samanlaisen epätoivoisen, sinne tänne haahuilevan ämmän. Siis ämmän joka on leuhka wannabe, isolla kaksoisweellä. Niin, ja joka lopulta vain huuhailee ystävättömänä ympäriinsä etsien jotain. Hän haluaa, että jotain tapahtuu. Hän haluaa olla kannessa. Lopulta ei ole enää varma mitä hän haluaa. Smithereensin ämmällä ei kuitenkaan ole homovibaa puntissa, kuten minulla, ja hän jää yksin. Lopussa minä taas ratsastan Fordilla kohti auringonlaskua toisen ämmän kanssa, joka satun olemaan minä itse. Jonnekin. Noware. Ihan sama.

Kun esikuvani Smithereens loppuu, lopussa soi The Feeliesin biisi: You must be waiting something to happen, maybe something will happen, but nothing ever happens. Kun mina lopun, lähetän Kelby Keenanin horisonttiin ja totean: jos menee ei-minnekään,on päättänyt jo - mennä jonnekin.