Pelaamatta paras

Yksi videopelialan hauskoja puolia on se, että se kehittyy jatkuvasti. Kyseessä on vielä suhteellisen nuori ilmaisumuoto, jonka muoto ja mahdollisuudet ovat pitkälti sidottuja teknologian ja osaamisen kehitykseen. On tietenkin totta, että mullistavia pelejä tulee suhteellisen harvoin -- valtaosa tarjonnasta koostuu jalostetuista versioista vanhoista peleistä, mutta aina välillä nähdään jotain uudenlaista. On aina kiehtovaa, kun jokin tarjoaa todella pysäyttävän kokemuksen, olipa sen takana sitten innovaatio tai yksinkertaisesti vanhoilla keinoilla tyylipuhtaasti toteutettu peli.

Luulisi, että tällaista innovaatiota arvostettaisiin, mutta pelaajat ovat -- tai ainakin hyvin äänekäs osa pelaajista on -- kuitenkin suurelta osin hyvin konservatiivista porukkaa: aina kun joku tekee jotain uutta ja erilaista, vastassa on hurja huutokuoro, jossa koko ajatus dissataan paskaksi ennen kuin kellään on edes mitään oikeaa käsitystä siitä, mistä on kyse. Tyypillisesti heti aluksi keksitään jonkinklainen skenaario, jossa uusi juttu ei ole hauska, ja sen jälkeen päätetään, että kokonaisuus tietenkin koostuu lähinnä tästä skenaariosta, joten selvästi koko homma on ihan turha ja huono, ja jos joku vain olisi kuunnellut Äänekästä Ihmistä Internetissä, maailma olisi parempi paikka.

Ehkä kummallisinta on, miten henkilökohtaisesti kaikki otetaan. "Miten joku kehtaa perustaa ravintolan, jonka ruokalistalla on maksaa? Inhoon maksaa!" Tämä ilmeinen kyvyttömyys suhtautua asiaan mitenkään neutraalisti on aika masentava -- ei voida vain sanoa, että tuo ei taida olla minulle ja jättää asiaa siihen, vaan heti pitää vetää raja hiekkaan ja julistaa, että kaikki mikä on sen takana on vihollinen. Ilmiö ei tietenkään rajoitu pelkästään videopeleihin, vaan tällainen hyvin kapeakatseinen heimoajattelu kukkii joka paikassa, josta löytyy faneja.

Hieno esimerkki tästä löytyy Latino Review -sivustolta, jonka eräälle toimittajalle lähetettiin Universal-studiolle suunnattu avoin kirje, jossa valitettiin katkerasti siitä, että uuden Wolfman-leffan ihmissusi oli tehty väärin, koska se ei ollut samanlainen kuin Twilight-leffoissa. Erityisesti kritisoiitiin sitä, että ihmissusi oli karvainen hirviö ja sitä, että sen muka voisi tappaa hopealuodilla. Se, että kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä ihmissusisatujen historiasta ja perinteistä yhtään mitään on tietenkin aika masentavaa, mutta se on oikeastaan toisarvoista: oleellista on se, että asiasta pitää tuohtua ihan vitusti, koska on olemassa yksi universaali totuus ihmissusien luontesta, ja kaikki siitä poikkeava on välittömästi uhka.

Asia nousi hiljattain esiin myös Pelaajan (teknisistä syistä pilalle menneessä, valitettavasti) podcastissa vieraillessani. Lukijakysymyksessä tuotiin esille ns. casual- ja hard core -pelien välinen suhde. Siinä oltiin hyvin huolissaan siitä, että voi kauhia, mitä nyt tapahtuukaan, kun casual-pelejä tulee koko ajan lisää? Pitäisikö tuolle nyt sitten itkeä vai nauraa? Ei se, että Peggle on suosittu -- ja syystä, koska se on ihan helvetin hyvä peli! -- tarkoita millään muotoa sitä, että esimerkiksi FPS-räiskintäpelit tulisivat mitenkään vähenemään. Niin kauan kun niitä myydään miljoonia tai kymmeniä miljoonia kappaleita, on ihan takuuvarmaa että niitä myös tehdään. Ei ole mitään syytä huoleen.

Totta kai muutoksia tulee, mutta sellaista se on -- ja hyvä niin. Ajatus siitä, että pitäisi vain tehdä koko ajan samaa vanhaa juttua ja että mikään ei saisi muuttua millään merkittävällä tavalla on aika masentava.