Jos tarkkailee aikuisia julkisessa tilassa, huomaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, aikuiset hengailevat harvoin.Toiseksi, aikuiset liikkuvat harvoin porukassa.Kun aikuiset kertovat "henganneensa", tavoitellaan vapauden tunnetta, joka tosiasiassa on kadonnut. Uusi brittileokuva Broken esittelee yksinäisiä aikuisia.Näyttää siltä, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee kasvavaa yksinäisyyttä. Kaikenlainen ryhmässä notkuminen loppuu. http://www.youtube.com/watch?v=q-tc9rJQBFU
Aikuisia "hengailemassa" pariisilaisella asemalla.
Jos aikuiset kuitenkin hengaavat, se tapahtuu yksin. Puhutaan hiukan snobimaisella äänellä vaikkapa flanöörauksesta. Flanööri (flaneur) syntyi viime vuosisadalla osana modernia kaupunkikulttuuria. Flanööreiksi sanottiin yksinäisiä miehiä, jotka kävelevät huvikseen. Flanööri käveli niillä alueilla kaupungissa, joissa myydään ja ostetaan, etenkin kauppakujilla. Flanööri ei tietenkään ostanut mitään. Hän vain oli, hengaili ja tarkkaili ohikulkijoita.
Flänööri, suuri pariisilainen tyhjäntoimittaja, jolla on pokkaa lorvia.
Kauppakujat, joissa hän hengaili, olivat tavaratalojen ja myöhemmin ostareiden edeltäjiä. Flanööri on edelleenkin joillekin aikuisille boheemi sankari, joka kaivetaan naftaliinista, kun haetaan oikeutusta lorvimiselle julkisessa tilassa.
Flanöörin hienostuneesta arroganssista on iso hyppy nykyiseen ostarikeskusteluun. Kenellä on lupa pyöriä kauppakeskuksissa? Jos elokuviin on uskominen, ostari on lostari, siellä pyörii luusereita. Nuorisoa ja zombeja. Esimerkiksi George Romeron Kuolleiden aamunkoitto esittelee the ultimate fashion victimin: hahmon joka vielä kuolleenakin käy ostoksilla. Mall Ratsissa (1995) me tapaamme potentiaalisesti uhkaavan jengin nuoria, jotka häiritsevät kunniallisia shoppailijoita, ja tietenkin stereotyyppisen kusipään, ostarin vartijan.
Vaikka kukaan ei vielä ole osannut tyhjentävästi vastata, miksi nuoret hengaavat ostospaikkojen tuntumassa, olisi ehkä ehkä hyvä aloittaa tästä: samasta syystä kuin flanöörikin. Mutta nuoret ovat potentiaalisesti uhkaavia, koska he eivät ole yksin. Heiltä puuttuu flanöörin boheemi aura, eivätkä he ole toisaalta ikuisesti ostoksilla olevia zombejakaan.
Aikuisten käsitys julkisesta tilasta: puhelinkoppi jossa voi lääkitä yksinäisyyttä.
Zombissa kiteytyy aikuisuuden kuva hengailusta, yksinäinen hahmo joka on täydellisesti sulautunut joukkoon, jonka aivoista on tullut papu. Zombissa kiteytyy sivistyneen aikuisen halveksinta massaa kohtaan.
Nuoret kauppakeskuksessa ovat massaa, jota pitää väistellä, joka voi käyttäytyä uhkaavasti. Olenkin vakuuttunut, että nuorison uhkaavuuden ytimessä ei ole mikään hämärä "nuoruus" tai "tilojen puute". Kyse on aikuisten maailmaan sisältyvästä jännitteestä yksinolon ja ryhmässäolon välillä. Koska aikuiset suosivat yksin liikkumista julkisessa tilassa, minkä tahansa näkyvän ja äänekkään ryhmän (nuoret, zombit) kohtaaminen aiheuttaa panikointia.
Kun aikuiset esiintyvät julkisessa tilassa toistensa seurassa, on tavallisesti kyseessä vakava juttu: mielenosoitus, sotilasparaati, vallankumous tai pikkujoulut. Useinhan mielenosoitukset startataan toreilta, noista entisajan kauppakeskuksista. Olisiko demokratian mukaista, että aikuistenkin joukkoliikehdintä siirtyisi viimein Hakaniemestä Kampin keskukseen, nuorten esimerkkiä seuraten? Ehkäpä aikusetkin voisivat ottaa hengaillen katutilan haltuun kauppakeskuksilta, noilta metallisilta mustekaloilta? Katutilan demokraattisuus on meidän kaikkien etu. Todellisuudessa meidät kitaansa nielevä monsteri on varustettu liukuovilla. Nieltyään meidät se pakottaa osallistumaan spektaakkeliin nimeltä "miellyttävä ostoskokemus".