Juoppohullun päiväkirja on täydellinen jouluelokuva. Koska joulu vaatii, että kiihotat itsesi hyvän tahdon ja säälin orgasmiin, suositeltava stimulantti on elokuva juopoista. JHP on eräänlainen fantastinen juoppojen Harry Potter. Minäkin olen jo fiiliksissä: selailen AA-kerhon kirjaa 12-askelta. Tässä muistaakseni putkasta löytämässäni kirjassa on omistuskirjoitus äidille. "ÄITI! PARASTA MITÄ MINULLE TEIT, LAKKASIT TIETÄMÄSTÄ MIKÄ MINULLE ON PARASTA!!"
Elokuvasta jää mieleen Krista Kososen tosiuskottavat juopon hampaat. Yök.
Mutta mitä katsomista enkelimäisissä lasimurskan keskellä lentävissä juopoissa on? Niitähän näkee muutenkin jokapuolella. Ja haistaa. Juoppohullun päiväkirja herättää myötätunnon juoppoja kohtaan. Jos tämä on ongelma, koko elokuva voi olla katsojalle ongelma. Minun vaikultelmani elokuvasta on, että se on onnistunut -pääosan esittäjä on juuri sellainen ärsyttävä urpo, jonka seurassa tuskin viettäisin minuuttiakaan tosielämässä-nyt olen tuijottanut tuota pärstää jo puolitoista tuntia.
http://www.youtube.com/watch?v=yAi_EiA41XA
JHP on myös oikein mukavalla tavalla in your face. Jos Trainspotting oli 1990-luvulla in your face (jostain syystä tämä lippu oli juuttunut lompsaani)
sijoittumalla 1980 -luvun konservatiiviseen thatcherlandiaan , JHP vaikuttaa myös läpsivän Jennin ja Saulin kuningaskunnassa vallitsevien asenteiden poskia. Silloin kuten nytkin "valitse elämä" tarkoitti sitä että valitsee Saulin ja hänen hengenheimolaisensa, pesukoneen, lätkästagan ja uusimman 6-g puhelimen. Näppärän farkun, omistusasunnon ja niin edelleen.
1980-luvulla ei tosin puhuttu syrjäytyneistä, vaan vieraantuneista. White trashista. Irrallisista. Marginaalista. Normittomista.
Riippuvuuden elokuvalliset esitykset jakautuvat kolmeen, osin päällekkäiseen ryhmään. Ensinnäkin on riippuvaisuuden demonisoivat elokuvat, sellaiset kuin Reefer Madness. Alun varoitusteksti väittää että kannabis tekee käyttäjistää väkivaltaisia, ja että elokuvan tehtävä on toimia varoituksena. Toiseen ryhmään kuuluvat ne joissa päähenkilö on tragikoominen hahmo, kuten Trainspottingissa, tai kapinallinen kuten Easy Riderissä. Sitten ovat ne elokuvat joissa aine ja niiden käyttäjät ovat vain yksi loputon hauskanpidon lähde.
http://www.youtube.com/watch?v=Azf320JDdqU
On kuitenkin kiintoisaa, että aineriippuvuus on ollut osa elokuvateollisuutta sen alusta asti. Jo vuonna 1916 elokuvalehti Variety totesi että "huume-elokuva on tullut tiensä päähän". Aihe oli ilmeisesti loppuun kaluttu. Tai ilmeisesti ei ollut. Jos Juoppohullun päiväkirja kuuluu viinaelokuvien genreen, 1970-luvulla oli jo iso hype herskaleffoista. Ensimmäine leffa jossa näytettiin kuinka neula menee käsivarteen oli Paul Morrisseyn Trash. http://www.youtube.com/watch?v=fnN5Wp_xuOE
Mutta eräs syy nähdä JHP on musiikki: Plutonium 74:n Loppulaulu takoo ohimoilla kuin hyvä viski.
Kirjoitettaessa soi Plutonium 74: Loppulaulu
