Elokuvat

Esikaupunkia ei pääse pakoon edes elokuvissa. Jopa tälläkin hetkellä istun kirjoittamassa blogia poliisien suosimassa Burger Kingissä 16km päässä keskustasta, odotellen Ricky Gervaisin uuden elokuvan Cemetery Junction alkua. Leffa on inspiroitunut Gervaisin omista kokemuksista paikallisessa Martsarissa. Kyllä, myös Rickyssä asuu pieni vantaalainen. Miten muuten olisi selitettävissä että hänen tuotantonsa The Officesta lähtien on ollut niin kiinnostunut anti-urbaaniuden kuvauksesta? Itseasiassa törmäsin pubissa vähän aikaa sitten naiseen joka kertoi työskennelleensä Ricky Gervaisin kanssa samassa officessa 1990-luvun lopulla. "Se oli hirveää" hän sanoi.

Mutta toisin kuin moni muu wannabe, Ricky on onnistunut muuttamaan globaalin martsariuden massiksi.Hän on tehnyt noloudesta taidetta. 1980-luvulla hänestä tuli melkein poptähti tanssiduo Seona Dancingin hintahtavassa kokoonpanossa.Urbaani korkeaoktaanisuus ei kuitenkaan purrut ja Ricky pysyi pinnan alla kuin kampela. Joskus vuoden 1999 tienoilla hän oivalsi: "Kokemus lähiöpakokauhusta on yleismaailmallinen. Ole niin spede kuin pystyt ja he ovat polvillaan". Ei tarvitse kuin verrata Gervaisin Simon Le Bon-tyyliä ja David Brentiä toisiinsaa niin tajuaa missä urbaanin ja suburbaanin raja kulkee.

Tähän kiehtovaan jurpouteen perustuu Cemetery Junctionin imu.Ero on tietty siinä että elokuva on rokkaava. Siinä wannabe-päähenkilö päättää Led Zeppelinin soidessa taustalla ettei haluakaan enää hitsata öljypohjia suburbaanissa rasvakuopassa. Hän päättää ruveta siisteihin sisätöihin. Haastattelun perusteella hänet valitaan paikalliseen vakuutusyhtiöön ovelta-ovelle myyjäksi. Ta-daa! Ja niin haalarin tilalle tulee kravatti ja alikulkutunneleihin piirretyt pippelit vaihtuvat palaverihuoneen kasvukäyriin. Firman vuosijuhlassa päähenkilö kuitenkin huomaa mitä tien päässä odottaa: kultainen kädenpuristus ja kuolema. Cemetery Junction kuvaa lähärimeiningin tyypilliseen tapaan umpikujana jota luonnehtii negaatio. Se on paikka joka on parhaimillaan jos siellä ei itse ole. Se ei koskaan kuullutkaan 60-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Vain röyhkimykset pääsevät ravintolaillan jälkeen pukille. Ainoat mustaihoiset asuvat tv-ruudulla. Mustaihoisten hyvä puoli on että ne näyttävät "ihan näteiltä vauvana".

Olen juuri lopettanut postikortin kirjoittamisen isille ja äiskälle harjakattoisessa omakotitalossaan Vantaalla."Terveisiä Lontoosta" lukee kortissa. Päällä on kuva hymyilevästä punkkarista Big Benin juurella keskisormi pystyssä. Kun he saavat kortin heille tulee varmaan mieleen Soho ja suojaamaton seksi sekä likaiset injektioneulat. Kortin antama vaikutelma svengaavasta Lontoosta haiskahtaa homeiselta:tätä nykyä maailman väestöstä 80% asuu tiedemiesten mukaan esikaupungissa. Hip-hopin myötä life in the hood on ollut coleeta jo pitkään ja lähiöstä on tullut normi. Todellisuudessa tällä Burger Kingiä ympäröivällä ostarilla ei ole koskaan nähty yhtäkään irokeesia. Se on täynnä myllyverkkareihin sonnustautuneita townieita, levennetyillä nakeilla varustettuja japsikärryjä sekä puolalaisia ja ukrainalaisia maahanmuuttajia joiden mielestä tyylikkäintä mitä Lontoo voi tuottaa on Emporio Armani -vyönsolki ja timanttinastoilla brodeeratut designer-farkut.

Kirjoitin hiljattain siitä, kuinka Modern Warfare -pelien takana oleva Infinity Ward vuotaa jatkuvasti väkeä pellolle. Infinity Wardin perustajat Vince Zampella ja Jason West ovat melkoisessa riitatilanteessa julkaisijansa Activisionin kanssa, ja heidän poistuessaan talosta kengänkuvat takalistossa monet heidän entiset alaisensa ovat seuranneet kaksikkoa -- osa niinkin pitkälle, että ovat päätyneet näiden uuteen firmaan.

Tähän mennessä lähtijöitä on ollut 30, joka on suunnilleen kolmasosa Infinity Wardin koko henkilöstöstä. Se on melkoinen kansainvaellus, enkä olisi yllättynyt, jos se jatkuisi vielä. On vaikea kuvitella, miten lafka voi toipua tällaisesta iskusta: tämän porukan mukana talosta poistui melkoinen määrä osaamista ja työmoraalia. Kun vielä pidetään mielessä, että Activision haastoi Zampellan ja Westin oikeuteen, mutta Activision itse on haastettu paitsi Zampellan ja Westin toimesta, myös erillisen Infinity Wardin 38 työntekijän joukon toimesta, on selvää, että tilanne on toivottoman tulehtunut. On vaikea uskoa, että studiota ei kaiken tämän jälkeen suljettaisi seuraavan puolen vuoden sisällä.

Kuten arvata saattaa, tämä on herättänyt melkoiset määrät hälinää internetissä, jossa asiaan hyvin perehtyneet satunnaiset nimimerkit tietävät toki kaikesta kaiken ja syyttelevät sekä Infinity Wardia että Activisionia milloin mistäkin. Lisää bensaa laineille on saatu siitä, että Halo-peleistä tunnettu Bungie -- yksi niistä harvoista pelistudioista, joiden pelien menestys on suunnilleen samaa luokkaa kuin Infinity Wardin pelien -- asettui taloksi Activisionin alle. Tällä hetkellä Bungiella työn alla oleva Halo: Reach, josta odotetaan massiivista hittiä, jää sarjan luoneen studion viimeiseksi Halo-peliksi.

Kyseessä on 10 vuoden sopimus, jonka mukaan Activision julkaisee Bungien uuden toimintapelin, josta tiedetään tässä vaiheessa vain se, että Bungie aikoo tehdä sen. Monet ovat miettineet, voiko Bungielle käydä kuten Infinity Wardille, mutta se tuskin on kovin todennäköistä: Bungie osti joitakin vuosia sitten tiensä ulos Microsoftilta juuri siksi, että studio voisi tehdä mitä haluaa, joten ei ole todennäköistä, että se asettaisi itsensä uudelleen samaan asemaan. Kyseessä on yhteistyösopimus, jonka alla Activision saa julkaista kaikki tähän tulevaan pelisarjaan tehtävät pelit kaikkialla maailmassa. Activisionista ei siis tule Bungien omistajaa, ja Bungie on yhä itsenäinen studio.

Jos Infinity Ward olisi voinut aikoinaan tehdä samanlaisen diilin, tuskin olisimme tässä tilanteessa nyt, mutta siinä missä Bungiella on kova maine ja todistettu osaaminen ja kaupallinen menestys, vuonna 2003 Infinity Ward ei tietenkään ollut samanlaisessa asemassa: silloin sen hittipelit olivat vasta tulossa.

Tässä ovat tietenkin kyseessä melko äärimmäiset tapahtumat, mutta nämä ovat hyvä esimerkki jutuista, joiden kanssa pelistudiot joutuvat painiskelemaan. Periaatteessa pelistudiot tekevät pelejä, mutta käytännössä aikaa kuluu massiiviset määrät kaikenlaisen bisnekseen liittyvän asian säätämiseen, ja se vaikuttaa pakostakin aina myös siihen varsinaiseen pelituotantopuoleen. Voisikin sanoa, että menestyvä pelifirma ei tarvitse vain osaavia pelintekijöitä, vaan erityisesti osaavaa yritysjohtoa ja tuottajaporrasta, jotka osaavat luovia niin, että kaikki muu säätö vaikuttaa mahdollisimman vähän tuotantoportaan työhön.