Hei,
olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta ja nyt olemme ensimmäistä kertaa ajautuneet jonkinlaiseen umpikujaan suhteessamme. Kaikki on periaatteessa hyvin. Rakastan puolisoani yli kaiken enkä epäile ollenkaan hänen tunteita minua kohtaan. Nyt 30 vuoden rajapyykin ylittäneenä (itse olen 31v, mieheni 33v) eteemme on ensimmäistä kertaa tullut perheasiat, joista ei parikymppisenä tullut paljon puhuttua. Minä haluaisin kovasti perustaa jo perheen, mutta mieheni ei ole ollenkaan varma haluaako (välttämättä koskaan) lapsia. Tämä pelottaa minua kovasti.
Tiedän, että mieheni on luonteeltaan myös hyvin ehdoton ja hän usein ajan kanssa vaihtaa mielipidettä. Toisaalta hän on myös hyvin kunnianhimoinen ja on myös sanonut, että pelkää perheen perustamisen hidastavan hänen urakehitystään. Olen tavallaan tuudittautunut ajatukseen, että kuitenkin myös tässä asiassa vuosi tai kaksi tekee tehtävänsä ja hän tulee ”järkiinsä”. Olemme asiasta vakavasti ja erittäin hyvässä hengessä puhuneet jo useita kertoja viimeisen vuoden aikana, mutta ajatuksemme tulevaisuudesta ovat siltikin kaukana toisistaan, ts. hän ei halua lapsia ainakaan seuraavan 4 vuoden aikana ja minä voisin puolestani odottaa vielä max. 2 vuotta. Joka kerta keskustelu on päättynyt niin että mieheni sanoo pelkäävänsä, että jätän hänet tämän asian takia. Hän toisaalta myös sysää vastuun asiasta minun niskoilleni.
Tunnen oloni hyvin surulliseksi. Ajatus elämästä niin kuin sen olin ajatellut, on jotenkin romahtanut silmieni edessä. Mitä tehdä? Onko tämä tyypillinen kolmenkympin kriisi? En halua menettää hyvää parisuhdetta, jonka eteen olemme molemmat panostaneet todella paljon. Toisaalta myös jonkinlainen läheisyys on osaltaan kadonnut suhteestamme, koska mieheni on myös sanonut, ettei halua antaa vinkkejä siitä, että on valmis lapsiin (esim. ei halua ostaa asuntoa tai mennä naimisiin). Olemme asuneet, opiskelleet ja työskennelleet yhdessä eri maissa ja mieheni on myös kotoisin toiselta mantereelta. Kulttuurierot eivät kuitenkaan ole mikään haaste meille ja siitä ei tässä ole kysymys. Ongelma on se, että emme pääse asiassa enää eteenpäin edes puhumalla, koska molemmilla on vahva oma näkemys asiasta.
Toivottavasti voitte antaa vinkkejä miten voisimme edetä asiassa!
Nainen, 31
Hyvä surullinen
Olet ristiriitaisessa tilanteessa. Olet elänyt 10 vuotta hyvässä parisuhteessa. Olette panostaneet paljon suhteeseenne etkä halua menettää sitä, vaikka tulevaisuuden toiveet ovat sinulla ja kumppanillasi erilaiset.
Rakastat miestäsi ja sinä olet hänelle tärkeä, koska hän pelkää sinun jättävän hänet, jos hän ei halua lapsia. Ristiriitanne yksinkertaisuudessaan on se, että sinä haluat perustaa perheen ja saada lapsia ja mies taas haluaa mieluummin keskittyä uran luomiseen. Siinä lapset olisivat hidaste.
Sinulla on vaakakupissa hyvä mies ja hyvä parisuhde ja toisessa kupissa on perhe-elämä ja mahdollisesti lapset (todennäköisesti eri miehen kanssa). Miehellä on vaakakupissa hyvä parisuhde ja rakastamansa nainen ja toisessa urakehitys. Miten asettelet näitä neljää palasta? Miten miehesi asettelee niitä? Sinun näkökulmasta on valittavana hyvä parisuhde ja miehen ura tai perhe-elämä jonkun muun miehen kanssa. Miehen näkökulmasta valittavana on hyvä parisuhde ja perhe-elämä tai urakehitys ilman sinua. Minkä painoarvon annatte millekin osaselle? Kaikkea haluamaansa ei voi saada yhtä aikaa.
Olet luottanut, että aika tekee tehtävänsä ja rikkaan ja monipuolisen yhteisen elämän jälkeen myös mies haluaisi vakiintua. Olet odottanut ja antanut lisäaikaa. Joku sinussa sanoo, että aikaa ei ole loputtomiin.
Kuulosti hyvältä, kun kerroit, että olette puhuneet ristiriidastanne hyvässä hengessä. Voisitteko jatkaa puntarointia samassa ilmapiirissä? Punnitkaa vaihtoehdot ja antakaa niille painoarvot. Ehkä löydätte hyvässä hengessä lopputuloksen. Tietysti on epärealistista odottaa, että odotusten vastaisen lopputuloksen jälkeen voisitte siinä hetkessä olla onnellisia, mutta totuus tekee vapaaksi pitkällä tähtäimellä. Sillä tiellä voi onni löytyä uudelleen, koska silloin ollaan oikealla tiellä.
Jos odottelet ja toivot asioiden järjestyvän, silloin sinun on opeteltava suostumaan siihen lopputulokseen, mihin asiat itsestään päätyvät ja löytää onni siitä. Niinkin voi elää.
Edessäsi on monenlaisia polkuja. Teet hyvin, kun pysähdyt ja tarkastelet jokaista niistä. Toivon, että joku polku selkeästi vahvistuisi ja voisit sitoutua siihen. Silloin voisit sydämestäsi todeta: tämä on minun/meidän elämämme.
Sytytä kynttilä pimeneviin iltoihin
Perheneuvoja Saara